2006 Sotilaallinen kriisinhallinta ja rikosoikeus

Ari-Matti Nuutila:  Sotilaallinen kriisinhallinta ja rikosoikeus [Militär krishantering och straffrätt - Military Crisis Management and Criminal Justice]. Teoks. Petri Jääskeläinen & Pekka Koskinen & Martti Majanen (toim.): Rikosoikeudellisia kirjoitelmia VIII, Raimo Lahdelle 12.1.2006 omistettu. Helsinki 2006, s. 357–369.

 


SOTILAALLINEN KRIISINHALLINTA JA RIKOSOIKEUS

 Ari-Matti Nuutila

 

 

1. Johdanto


Vuonna 2006 Suomi voi juhlistaa 50 vuotta kestänyttä osallistumistaan kansainvälisiin rauhanturvaoperaatioihin. Vaikka rauhanturvaamiseen osallistuminen on jokaisen YK:n jäsenvaltion periaatteellinen velvoite, voidaan kysyä, miksi Suomi on ollut asiassa poikkeuksellisen aktiivinen. Joskus on sanottu, että taustalla on paitsi yleinen solidaarisuus kansainvälistä yhteisöä kohtaan, myös oman kansallisen turvallisuuden ylläpitäminen.

Pitkän kansallisen turvallisuuspoliittisen keskustelun päätteeksi hallitus esitti alkusyksystä 2005 eduskunnalle nykyisen rauhanturvaamislain korvaamista lailla sotilaallisesta kriisinhallinnasta (HE 110/2005). Vuodelta 1984 peräisin oleva rauhanturvaamislaki (514/1984) ei enää vastaa kansainvälisen kehityksen ja Suomen kansainvälisen aseman vaatimuksia, vaikka lakia onkin muutettu useita kertoja osittaisuudistuksin.

Poliittinen keskustelu on keskittynyt ennen kaikkea siihen, miten Suomi voisi jatkossa osallistua täysimääräisesti kriisinhallintatehtäviin YK:n, ETYJ:n ja NATO:n rauhankumppanuusyhteistyön ohella uutuutena myös EU:n puitteissa. Nykyisen rauhanturvaamislain 1 §:n 1 momentin (750/2000) mukaan ”Suomi voi osallistua sellaiseen Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) tai Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) päätökseen perustuvaan sotilaalliseen kriisinhallintaan ja rauhanturvaamiseen - - -, joka tähtää kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen tai humanitaarisen avustustoiminnan ja siviiliväestön suojaamiseen.”

Mainitun 1 §:n kolmannessa momentissa (750/2000) todetaan, että rauhanturvaamislakia ”ei sovelleta YK:n peruskirjan 42 tai 51 artiklan nojalla toteutettaviin sotilaallisiin pakotetoimiin osallistumiseen.” Määräyksen taustalla voidaan nähdä suomalainen käsitys rauhanturvaamisesta nimenomaan rauhanomaisena toimintana, eikä Suomen siis tarvitse osallistua muunlaisiin pakotetoimiin. Jokaisesta operaatiosta päätetään erikseen.

Rauhanturvaamislain 1 §:n 2 momentin (750/2000) mukaan suomalainen rauhanturvaamisorganisaatio voi osallistua lisäksi ”humanitaariseen avustustoimintaan tai sen suojaamiseen YK:n erityisjärjestön tai viraston pyynnöstä.” Tämän, vuonna 2000 lakiin tehdyn, muutoksen taustalla oli eräiden maiden aika ajoin yllättävä äänestyskäyttäytyminen YK:n turvallisuusneuvostossa. Esimerkiksi vuonna 1998 Kiina käytti veto-oikeuttaan ja siten pakotti suomalaiset rauhanturvaajat poistumaan Makedoniasta kesken kaiken ja yllättäen. Tuon ns. FYROM–operaation tarkoitus oli turvata alueen siviiliväestön turvallisuutta. Sinänsä 1 §:n 2 momentin ”laajennettua” mandaattia ei ole vielä kertaakaan sovellettu.

Kriisinhallintalakia koskevan hallituksen esityksen keskeisenä tavoitteena on lainsäädännön uudistaminen siten, että Suomi voisi osallistua Euroopan unionin valmiusjoukkojen toimintaan. En puutu tähän, sinänsä tärkeään kysymykseen Suomen kansainvälispoliittisesta roolista. Nostan esille eräitä perinteisiä ja eräitä uusia rikos- ja rikosprosessioikeudellisia ongelmia, joita rauhanturvaamislakiin on liittynyt ja nyt säädettävään kriisinhallintalakiin liittyy, ja joihin ei vieläkään kiinnitetä riittävää huomiota.

Periaatteellisesti ongelmia voi liittyä jatkossa vähitellen todennäköisesti laajeneviin voimakeinojen käyttöoikeuksiin sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Käytännöllisiä ongelmia aiheutuu puolestaan ennen kaikkea monikansallisten joukko-osastojen käyttöön, jos eri osallistujamaiden joukkoja koskevat erilaiset määräykset ja valtuutukset ja kun eri maiden rikosprosessuaaliset säännökset poikkeavat toisistaan huomattavasti.

 

2. Sotilaalliset voimakeinot kansainvälisessä kriisinhallinnassa


Käytännössä NATO:n kanssa rauhankumppanuusyhteistyön puitteissa toteutettu KFOR–operaatio Kosovossa vuonna 1999 muutti meillä ratkaisevasti asenteita voimakeinojen käytön suhteen. Kosovossa toimi kansainvälinen kriisinhallintaoperaatio, jonka toimintaan osallistui noin kymmenen valtion sotilaita ja muuta henkilöstöä. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 1244/1999 oli määritelty turvallisuusjoukon tehtäviin muun muassa ”ylläpitää pelotetta vihollisuuksien uudelleen puhkeamisen estämiseksi, valvoa tulitaukoa ja tarvittaessa pakottaa kriisin osapuolet siihen sekä varmistaa Jugoslavian liittotasavallan sotilaallisten yksiköiden, poliisivoimien ja puolisotilaallisten järjestöjen vetäytyminen”. Turvallisuusjoukon tuli myös ”riisua aseista Kosovon vapautusarmeijan joukot ja muut aseistautuneet Kosovon albaaneja edustavat ryhmittymät.”

KFOR–operaatioon asti rauhanturvaamislakia oli tulkittu siten, että voimankäyttö oli suomalaisille rauhanturvaajille mahdollista itsepuolustuksen lisäksi vain ”tehtävän turvaamiseksi”, ottaen huomioon, että tehtävät olivat rauhanturvaamisen kaltaisia eivätkä varsinaisesti kriisinhallintaa. Eduskunnan puolustusvaliokunta (PuVM 2/1999) totesi, että ”voimankäytön on - - - oltava reaktiivista ja rajoitettua. Kansallinen lainsäädäntömme ei mahdollista aloitteellista, aktiivista ja rajoittamatonta voimankäyttöä, jonka tarkoituksena on sotatoimin koko konfliktin hallitseminen, rauhan palauttaminen tai vihollisuuksien tukahduttaminen.”

Samalla puolustusvaliokunta totesi, että ”KFOR–kriisinhallintaoperaatio on luonteeltaan pitkälle samantyyppinen kuin Bosniassa jo toteutettu IFOR/SFOR -operaatio. - - - Operaation voimankäyttösäännöt rakentuvat itsepuolustukselle ja tehtävän turvaamiselle. Se ei valiokunnan tulkinnan mukaan edellytä aktiivista ja rajatonta voimankäyttöä.”

”Aktiiviseen ja rajattomaan” voimankäyttöön ei tietenkään ollut tuolloin – eikä vieläkään – mitään laillisia oikeuksia. Rauhanturvaamislaista puuttuu kokonaisuudessaan voimakeinojen käyttösäännös. Tarkkaan ottaen kriisinhallintajoukkoja koskee tällä hetkellä ainoastaan rikoslain 45 luvun 26 a §:ssä (515/2003) säädetty vartio-, päivystys- tai poliisitehtävää suorittavan sotilaan oikeus voimakeinojen käyttöön. Toinen asia on, jos sotilas joutuu puolustamaan itseään tai toista hätävarjelua koskevan rikoslain 3 luvun 4 §:n (515/2003) tai pakkotilaa koskevan rikoslain 3 luvun 5 §:n (515/2003) nojalla. Tällaisten oikeuttamisperusteiden käyttöön ei tarvita erityisvaltuutusta rauhanturvaamis- tai kriisinhallintalaista, eikä niistä säännellä kansainvälisissä sopimuksissakaan.

Kyseessä on ollut meillä periaatteellinen ratkaisu, jonka mukaan suomalaiset rauhanturvaajat ovat enimmäkseen toimineet esimerkiksi humanitäärisissä tehtävissä, miinanraivaustehtävissä, konfliktin osapuolten pitämisessä erossa toisistaan ja rajavyöhykkeiden valvontatehtävissä. Vasta uudet operaatiot viime kymmenen vuoden aikana ovat tuoneet mukanaan kysymyksen mellakoiden hajottamisesta, laittomien aseiden takavarikoinnista ja muista uudentyyppisistä siviiliväestön suojaamiseen tähtäävistä toimintatavoista.

Muutospaineita aiheuttaa NATO:n ohella myös EU, joka on kehittänyt kriisinhallintavalmiuksiaan vuodesta 1999 lähtien. EU:n tehtävät sotilaallisessa kriisinhallinnassa, niin sanotut Petersbergin tehtävät, perustuvat aikanaan Länsi-Euroopan unionissa WEUssa hyväksyttyyn kuvaukseen, jonka tarkoituksena oli kattaa mahdollisimman laaja asteikko erilaisia ja vaativuudeltaan eritasoisia sotilaallisen kriisinhallinnan tehtäviä. Tehtävät on lueteltu Euroopan unionista tehdyn sopimuksen eli unionisopimuksen 17 artiklan 2 kappaleessa. Näihin kuuluvat humanitaariset ja pelastustehtävät, rauhanturvaaminen sekä taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa, rauhanpalauttaminen mukaan lukien.

Voimassa olevasta rauhanturvaamislaista puuttuu siis kokonaisuudessaan voimakeinojen käyttöä koskeva säännös. Voimakeinojen käyttö operaatioissa perustuu tällä hetkellä osin keinotekoisesti rikoslain 4 luvun 4 – 5 §:ien (515/2003) hätävarjelu- ja pakkotilasäädöksiin sekä valtio-, päivystys-, ja poliisitehtävää suorittavan sotilaan 45 luvun 26 a §:ssä (515/2003) säädettyihin valtuuksiin. Edellä mainittu on ristiriidassa perustuslain 8 §:ssä (731/1999) ja rikoslain 3 luvun 1 §:ssä (515/2003) säädetyn laillisuusperiaatteen kanssa. Kaiken julkisen vallan käytön on perustuttava lakiin ja erityisesti voimakeinojen käytöstä on säädettävä yksityiskohtaisesti kutakin erityisalaa koskevassa lainsäädännössä.

Tähän myös pyrittiin uuden rikoslain yleisen osan säätämisen yhteydessä vuonna 2003 puhuttaessa siviiliolosuhteissa tapahtuvasta julkisen vallan käytöstä. Nimenomainen voimakeinojen käyttösäännös on välttämätön voimakeinojen kohteiden kannalta, sotilaalliseen kriisinhallintatehtävään osallistuvan henkilön oikeusturvan varmistamiseksi sekä myös suomalaisen kriisinhallintajoukon toimintakyvyn turvaamiseksi.

Kriisinhallintalakiehdotuksen 20 §:ssä säädetään kriisinhallintaoperaatiossa palvelevan sotilaan ja sotilasosaston oikeudesta käyttää voimakeinoja palvelustehtävää suorittaessaan. Voimakeinojen käytössä saisi turvautua vain tehtävän kannalta välttämättömiin voimakeinoihin. Voimakeinoja voitaisiin käyttää vain siinä määrin ja siihen saakka, kun ne ovat tehtävän kannalta tarpeen. Säännökseen sisältyy myös vaatimus voimakeinojen hyväksyttävyydestä suhteessa operaation tavoitteisiin. Säännökseen tulisi viittaus rikoslain voimakeinojen käytön liioittelua koskevaan 4 luvun 6 §:n 3 momenttiin ja 7 §:ään (515/2003). Tähän ei ole huomauttamista.

Ehdotetulla voimakeinojen käyttöä koskevalla säännöksellä ei ole tarkoitus rajoittaa rikoslain 45 luvun 26 a §:ssä (515/2003) säädettyä vartio-, päivystys- tai poliisitehtävää suorittavan sotilaan oikeutta voimakeinojen käyttöön. Mainitussa lainkohdassa säädettyihin voimakeinoihin voi ilmetä tarvetta esimerkiksi kriisinhallintajoukon tukikohtaa, ase- ja ammusvarastoa tai muuta vastaavaa kohdetta vartioitaessa. Lisäksi säännös tulisi sovellettavaksi kriisinhallintajoukossa palvelevan sotilaan suorittaessa päivystystehtävää. 

Voimankäytön asteikko alkaa yksittäisen kriisinhallintatehtävässä palvelevan sotilaan fyysisen voiman käyttämisestä tai hänen välineistön tai henkilökohtaisen aseistuksen avulla. Tyypillisiä esimerkkitilanteita ovat henkilön poistaminen kieltoalueelta, operaatioalueen turvallisuutta vaarantavan toiminnan estäminen ja tekijöiden kiinniottaminen, kiellettyjen aseiden etsinnät, joukkojenhallinta siihen tarkoitettujen välineiden avulla tai kansainvälisen siviilipoliisin tukeminen rikoksista epäiltyjen kiinniottamisessa. Voimankäyttö näihin tehtäviin toteutetaan joko yksittäisen sotilaan toimintana tai sotilasosaston yhteistoimintana. Jo nämä voimankäytön muodot ovat enemmän kuin meillä perinteisesti rauhanturvaamiseen kuuluviksi on ajateltu. 

Jos henkilökohtaisella aseistuksella ja vastaavalla välineistöllä varustetun sotilasosaston voimankäytöllä ei saavutettaisi tavoiteltua tulosta, saatetaan joutua käyttämään raskaampaa aseistusta tai välineistöä. Esimerkiksi panssaroidun puskutraktorin tai miehistönkuljetusvaunun käyttäminen tiesulun purkamiseen tai joukkojenhallintatoiminnan avustamiseen ovat käytännössä kriisinhallinnassa jo toteutuneita esimerkkitilanteita.

Tulevissa kriisinhallintaoperaatioissa kriisinhallintajoukon toiminta saattaa ääritilanteissa edellyttää rajoitetusti suoranaisia taistelutehtäviä esimerkiksi pelastettaessa suojeltavaa ihmisjoukkoa aseistetun joukon hyökkäykseltä. Tehtävän suorittaminen edellyttää tällaisessa tilanteessa raskaampaa voimankäyttöä, mukaan lukien konetuliaseiden ja muun raskaamman sotavarustuksen käytöllä uhkaamisen tai jopa käyttämisen.

Lisäksi hallituksen esityksen mukaan Suomi valmistautuu tulevaisuudessa osallistumaan kriisinhallintaoperaatioihin muillakin kuin maavoimien joukoilla. Ilma- ja merivoimien yksikköjen aseellinen voimankäyttö eroaa selkeästi yksittäisen sotilaan voimankäytöstä. Esimerkiksi lentokieltoalueen valvominen ja siellä kielletyn toiminnan estäminen saattaa edellyttää ääritapauksissa voimakeinojen käyttöä myös ilmavoimien yksiköiltä ohjus- tai tykkitulta käyttämällä. Merivoimien aluksien voimankäyttö voisi olla vastaavissa tilanteissa myös raskain asein tapahtuvaa, jos sota-alusta käytetään esimerkiksi aseidentuontisaarron valvontaan tai muuhun operaatioon, jonka tavoitteena on valvoa ja rajoittaa meriliikennettä ja kansainvälistä kauppaa.

Ongelmia saattaa ilmetä etenkin, jos monikansallisissa sotilasosastoissa jouduttaisiin soveltamaan monenlaisia voimankäyttösäännöksiä. Kriisinhallintalakiehdotuksen 20 §:n mukaan voimakeinojen olisi oltava myös kullekin operaatiolle vahvistettujen yhteisten voimankäyttösääntöjen mukaisia. Kullekin sotilaalliselle operaatiolle vahvistetaan voimankäyttösäännöt. Niiden lisäksi voimankäyttöä sääntelevät kansainvälisen humanitäärisen oikeuden normit ja periaatteet. Voimankäyttösäännöillä ei rajoiteta hätävarjelun oikeutta, jota harjoitettaessa yksilöt ja yksiköt toimivat kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti.

Tilanteissa, joissa voimankäyttö ei ole oikeutettua hätävarjelua itsen tai toisen puolustamisen tarkoituksessa, voimaa voidaan käyttää sotilaallisissa kriisinhallintaoperaatioissa vain voimankäyttösääntöjen asettamissa puitteissa. YK:n, EU:n ja Naton johtamissa operaatioissa voimankäyttösäännöt (Rules of Engagement, ROE) ovat olleet sisällöllisesti pitkälti samanlaiset ja itse asiassa erittäin yksityiskohtaiset sekä päätöksentekotason kannalta että sallitun voimankäytön kannalta. Niissä on yksityiskohtaiset, operaatiokohtaiset määräykset, siitä, kuka saa päättää ja minkälaisesta sotilaallisen voiman käytöstä. Operaation voimankäyttösäännöt valmistellaan yleensä operaatioesikunnassa (Operations Headquarters, OHQ) operaatiokomentajan johdolla. EU:n kriisinhallinnassa tämä tapahtuu kuitenkin neuvostossa yksimielisyysperiaatteella.

Vakiintuneen kansainvälisen käytännön mukaan sotilaallisen kriisinhallintaoperaation voimankäyttösäännöt valmistellaan rinnakkain operaatiosuunnitelman (OPLAN) kanssa. Operaatiosuunnitelmakin sisältää voimankäyttölinjauksia, -ohjeita ja -rajoituksia, mutta varsinaiset voimankäyttösäännöt hyväksytään erillisessä menettelyssä.

ROE:n valmistelussa käytetään koodistoja – tietynlaisia ”mallivoimankäyttösääntöjä” niin YK:ssa, NATO:ssa kuin EU:ssakin. EU:n koodisto on laadittu käytännön syistä mahdollisimman yhteensopivaksi NATO:n vastaavan asiakirjan kanssa. EU:n jäsenmaat ovat lokakuussa 2002 laatineet yhteisen ohjeen (EU Use of Force Concept), joka pyrkii ohjeistamaan ja yhdenmukaistamaan operaation voimankäyttöohjeiden ja -sääntöjen laatijoiden toimia operaatioesikunnassa.

Voimankäyttökoodistoilla YK, NATO ja EU pyrkivät vähentämään voimankäyttösäännöksissä esiintyviä kansallisia eroja. Lähtökohtaisesti kansalliset varaumat joukkojen käytöstä ovat mahdollisia jatkossakin, mutta käytännössä ne aiheuttavat ongelmia. Konkreettiselle kriisinhallintaoperaatiolle hyväksytyt yksiselitteiset voimankäyttösäännökset ovat sellaisenaan oikea lähtökohta voimankäytölle.

Puolustusvaliokunta korosti lausunnossaan (PuVL 8/2005), ”ettei monikansallisessa joukossa voida hyväksyä voimankäytön osalta erilaisia kansallisia käytäntöjä. Selkeä ja yhtenäinen voimankäyttökäytäntö lisää henkilöstön turvallisuutta ja vahvistaa joukon uskottavuutta tehtävässään. Selkeä voimankäyttöä koskeva ohjeistus ei alenna voimankäytön kynnystä eikä siten lisää voimankäyttöä. Operaatioissa toimivien sotilaiden oikeusturvan kannalta on välttämätöntä, että voimankäytön perusteista on säädetty kansallisessa lainsäädännössä.”

Puolustusvaliokunnan lähtökohta on oikea. Sääntöjen yhtenäisyyttä puoltavat jo monimutkaiset kansainväliset komentosuhteet ja erilaiset kansalliset säännökset sotilasesimiehen käskyn täyttämättä jättämisestä. Meillä niistä säädetään rikoslain 45 luvun 26 b §:ssä (515/2003). Jos siis eri osallistujavaltioiden sotilaita sitovat erilaiset voimankäyttösäännökset ja lisäksi erilaiset oikeudet ja velvollisuudet kieltäytyä lainvastaisiksi koettujen käskyjen täyttämisestä, monikansallisten joukkojen esimiehen asema käy mahdottomaksi.

Silti voitaneen sanoa, että hyvin valmistellulla OPLAN:illa eli operaatiosuunnitelmalla voidaan usein turvata se, että eri valtioiden sotilasosastoille osoitetaan tehtäviä, joissa tarvittavat voimakeinojen käyttövaltuudetkin eroavat asianmukaisesti toisistaan. Koska en ole sotilas, en tiedä, miten pitkälle tämä on mahdollista, mutta ainakin hyvällä etukäteissuunnittelulla tulee mielestäni pyrkiä siihen, että suomalaiset kriisinhallintajoukot eivät joudu itselleen vieraisiin tehtäviin. Jatkossakin tulee olla mahdollista, että suomalaisjoukot osallistuvat miinanraivaukseen, puhtaan humanitääriseen työhön, osapuolten hallintasektorien välisen liikenteen kontrolliin ja muihin selkeästi rauhan turvaamista toteuttaviin tehtäviin joidenkin muiden maiden joukkoja enemmän.

Käytännössä tärkein esimerkki erilaisista ajattelutavoista on niin sanotun ”ennakoivan hätävarjelun” (pre-emptive self defence) sallittavuus. Osassa NATO-valtioita, ennen kaikkea USA:ssa, halutaan sallia tietyin sisällöllisin ja menettelyllisin rajauksin menettely, jossa hätävarjelutilanteeksi todennäköisesti eskaloitumassa oleva tilanne saadaan torjua hätävarjelussa sallituin keinoin. Kyse voi olla vaikkapa uhkaavasti käyttäytyvästä väkijoukosta tai oletettavan terroristisen hyökkäysuhan torjumisesta. Hätävarjelun aikarajojen venyttäminen ennakolliseen puolustautumiseen on kuitenkin useimpien eurooppalaisten oikeusjärjestelmien perusteiden vastaista.

 

3. Rikosoikeudellinen ja rikosprosessuaalinen tuomiovalta kriisinhallinnassa

 

3.1. Suomalaisen sotilaan kriisinhallinnassa tekemä rikos


Rikosoikeudellisesta ja rikosprosessuaalisesta tuomiovallasta säädetään eräissä kansainvälisissä sopimuksissa, jotka ovat meillä laintasoisina voimassa tai ovat sellaisen aseman saamassa. Tällaisia sopimuksia ovat voimavarojen antamisesta YK:n rauhanturvaamisoperaatioon YK:n ja osallistuvan valtion välillä tehty malliyhteistyöpöytäkirja, NATO:n kanssa tehty PfP SOFA (Partnership for Peace, Status of Forces Agreement) ja sen lisäpöytäkirjat, sekä EU SOFA ja korvausvaatimuksista luopumisesta Euroopan unionin kriisinhallintaoperaatioiden yhteydessä tehty sopimus.

NATO:n PfP SOFA:a ja sen ensimmäistä lisäpöytäkirjaa (SopS 64 – 65/1997) koskevat perussäännökset sisältyvät meillä lakiin (744/1997). EU SOFA:n, korvausvaatimuksista luopumista koskevan EU-sopimuksen ja PfP SOFA:n toisen lisäpöytäkirjan osalta laintasoiset säännökset sisältyvät lakeihin 488/2005 – 490/2005, joskaan EU SOFA ja korvausvaatimuksista luopumista koskeva sopimus eivät ole vielä kansainvälisesti voimassa. Myöskään YK:n mallisopimus ei vielä ole kansainvälisoikeudellisesti voimassa.

Tuomiovallan selvä pääsääntö NATO:n ja EU:n PfP SOFA:ssa on sellainen, että suomalaisessa kriisinhallintakoulutuksessa, –harjoituksissa ja –palveluksessa olevat sotilaat ja muut henkilöt kuuluvat vain Suomen lainkäyttöviranomaisten tuomiovallan alaisuuteen niin rikos-, rikosprosessi- kuin vahingonkorvausoikeudellisestikin. Joukko säilyy lähettäjävaltion kansallisen lainsäädännön piirissä ja esimerkiksi rikosoikeudellinen toimivalta mukaan luettuna kurinpitotoimivalta ei milloinkaan siirry operaation toimeenpanijalle. Tällä suojataan kotimaisia kriisinhallintajoukkoja paitsi muiden operaatioon osallistuvien kriisinhallintajoukkojen sotilasoikeudenhoidolta, myös kohdemaan tuomiovallalta. Nimenomaan kohdemaiden oikeusjärjestelmät ja tuomiovallan käyttö saattaisivat olla meikäläisittäin vieraita.

Ainoana poikkeuksena voidaan mainita kansainvälisen humanitaarisen oikeuden sopimusten vastainen toiminta, josta säädetään rikoslain 11 luvussa (578/1995) sotarikoksina ja rikoksina ihmisyyttä vastaan. Periaatteessa kriisinhallintajoukkoja ei pidetä kansainvälisessä oikeudessa taistelujoukkoina, mutta esimerkiksi vuoden 1949 Geneven sotarikossopimukset ja niiden vuoden 1977 lisäpöytäkirjat soveltuvat toki myös kriisinhallintajoukkoihin, jos kriisinhallintaoperaatioita kohdistetaan esimerkiksi siviilikohteisiin.  

Taistelutehtävissä suomalaiseen kriisinhallintajoukkoon kuuluvan sotilaan toiminta voi periaatteessa toki tulla arvioitavaksi myös Suomen rikoslain 11 luvun (578/1995) mukaisesti. Edellä tarkoitetuista teoista voi joutua oikeudelliseen vastuuseen myös kansainvälisesti. Suomi on ratifioinut Haagissa toimivan kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön (SopS 56/2002, L 1284/2000), mutta senkin mukaan ensisijaisesti lainkäyttövaltaa käyttää Suomi, ja vain jos Suomi ei kykene tai halua tuomiovaltaansa käyttää, epäilty on luovutettava kansainväliselle rikostuomioistuimelle.

Suomi ratifioi Rooman sopimuksen kahdeksantena EU:n jäsenvaltiona ja oli muutenkin sopimuksen laatimisvaiheessa erittäin aktiivinen. Lainsäädännöllisten muutosten tarve oli Suomessa melko vähäinen. Juridisteknisesti Suomessa sovelletaan näissä tapauksissa ensi sijassa kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettua lakia (4/1994).

Uusia säännöksiä tarvittiin lähinnä omien kansalaisten luovuttamiskiellosta luopumiseksi ja kaksoisrangaistavuusvaatimuksesta luopumiseksi. Ongelmia uuteenkin lainsäädäntöön jäi todistajansuojelusta, jos kansainvälinen rikostuomioistuin pyytää Suomea luovuttamaan todistajaksi Haagiin esimerkiksi Suomessa pakolaisstatuksen saaneen henkilön. Laissa ei ole vieläkään todistajansuojelusta nimenomaisia määräyksiä, vaikka niille mielestäni olisi selvää tarvetta. Määräyksiä ei ole siitäkään, että Suomesta voitaisiin pakottaa Haagiin vastentahtoinen todistaja.

Kriisinhallintapalveluksessa ja –koulutuksessa olevat henkilöt ovat rikoslain 45 luvun (559/2000) sotilaita koskevien säännösten alaisia kuitenkin siten, että heidän kriisinhallintaoperaation toimialueella tekemiinsä sotilasoikeudenkäyntilaissa (326/1983) tarkoitettuihin rikoksiin ei sovelleta sota-aikana tehtyjä rikoksia koskevia säännöksiä. Tämä on ymmärrettävää, koska rikoslain 45 luvussa sota-aikaa koskevat huomattavan korkeat rangaistusasteikot verrattuna rauhanaikaisiin. Asevelvollisuutta suorittamattomiin miehiin ja vapaaehtoista asepalvelusta suorittamattomiin naisiin rikoslain 45 lukua sovelletaan kriisinhallintajoukoissa vain rajatusti.

Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että kriisinhallintapalveluksessa ja –koulutuksessa oleviin henkilöihin sovelletaan sotilaskurinpitolain (331/1983) ja sotilaskurinpitoasetuksen (969/1983) säännöksiä. Yleensä kysymys on erilaisesta melko vähäisestä järjestyshäiriöiden aiheuttamisesta palveluspaikassa, vapaa-ajan viettokohteissa tai muualla kohdemaassa. Heille voidaan määrätä kurinpitomenettelyssä palveluspaikassa tai Suomessa sotilaskurinpitolaissa tarkoitettuja sotilaskurinpidollisia seuraamuksia. Säännökset kurinpitoesimiehistä ja heidän toimivallastaan ovat rauhanturvaamistoiminnan käytännön toimeenpanosta annetussa puolustusministeriön asetuksessa (1154/2000), jota puolustusministeriö täydentää paikallisten olosuhteiden niin vaatiessa.

Jos asia on riittävän vakava, Helsingin käräjäoikeus on yksinomainen sotilasoikeudenkäyntilain 5 §:n 1 momentissa tarkoitettu kotimainen tuomioistuin kriisinhallintahenkilöstön tekemiksi epäiltyjen rikosten tuomitsemisessa. Helsingin käräjäoikeus voi tarvittaessa pitää istunnon myös kriisinhallintaorganisaation toimialueella ulkomailla, mutta käytännössä näin ei ole kertaakaan tähän mennessä menetelty.

Taustalla lienee sekin periaate, että kansainvälisissä sopimuksissa Suomi on kieltäytynyt siitä, että ulkomainen tuomioistuin voisi toimia Suomen alueella, eikä siksi ole halunnut lähettää omia ”sotilasrikostuomareitaan” ulkomaille. Käytännön tarvettakaan tälle ei ole ollut, koska sotilaiden tekemät sotilas- tai yleiset rikokset ovat olleet lieviä.

Rauhanturvaamislain 14 §:n 2 momentin mukaan pakkokeinolain (450/1987) 1 luvun 14 §:n 1 momentissa säädetty määräaika pidätettyä koskevan vangitsemisvaatimuksen käsiteltäväksi ottamista varten pitenee pidätetyn kuljettamiseen kriisinhallintaorganisaation toimialueelta Suomeen tai tuomioistuimen jäsenten matkaan Suomesta toimialueelle käytetyllä ajalla. Säännöstä on perusteltu sillä, että vangittavan kuljettaminen palvelusalueelta Suomeen ja vastaavasti käräjäoikeuden matkustaminen Suomesta palvelusalueelle voi olosuhteista johtuen jopa ylittää säädetyn neljän vuorokauden määräajan. Vastaavaa säännöstä ehdotetaan vanhoilla perusteilla myös uuden kriisinhallintalain 21 §:n 2 momentiksi.

On epäselvää, voidaanko Euroopan ihmisoikeussopimuksen pidätysaikaa koskevasta ns. neljän päivän säännöstä poiketa puhtaasti käytännön kuljetusaikaa koskeviin syihin vedoten. Oikeuskäytäntöä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta tiedossani ei ole kriisinhallintajoukoista, mutta oikeusturvanäkökohtien valossa arvioitaessa vapaudenmenetyksen käsittely mahdollisimman nopeasti on ollut yksi perinteinen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen painopistealue. 

Niin ikään ehdotetaan säilytettävän kriisinhallintalaissa se rauhanturvaamislain järjestely, jonka mukaan ulkomailla palvelevalle kriisinhallintahenkilöstöön kuuluvalle ei tarvitsisi järjestää mahdollisuutta osallistua kurinpitovalituksen oikeuskäsittelyyn Suomessa, jos kurinpitoseuraamuksena on määrätty varoitus tai kurinpitosakko, jollei tuomioistuin toisin määrää. Tältä osin ratkaisu lienee helpommin hyväksyttävissä, koska seuraamusvalikoimassa ei ole käytössä arestia eli vapaudenmenetystä.

Mitä sitten tulee ”siviilirikoksiin” eli lähinnä pahoinpitelyihin, varkauksiin, vahingontekoihin ja paikallisen virkamiehen tai järjestyshenkilön vastustamisiin, Suomen rikoslain soveltamisala on laaja. Kaikki suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa tehdyt rikokset voidaan rangaista Suomessa rikoslain 1 luvun 2 §:n (626/1996) mukaan. Lisäksi kaikki suomalaisen tai Suomessa pysyvästi asuvan ulkomaalaisen ulkomailla tekemät rikokset kuuluvat suoraan Suomen rikoslain soveltamisalaan 1 luvun 6 §:n (626/1996) mukaan.

Lähtökohtaisesti meillä edellytetään kaksoisrangaistavuuden vaatimuksen täyttymistä, josta säädetään rikoslain 1 luvun 11 §:ssä (626/1996). Niin sanotut kansainväliset rikokset, joista säädetään saman luvun 7 §:ssä (626/1996) ja sen nojalla annetussa asetuksessa (627/1996), muodostavat kuitenkin merkittävän poikkeuksen. Yhä useampi rikos määritellään kansainväliseksi, ja esimerkiksi huumausainerikos tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö rangaistaan suomalaisen tekemänä Suomessa – riippumatta siitä, oliko teko rangaistava tekomaassaan. Prosessuaalisesti tapauksiin liittyy usein vaatimus valtakunnansyyttäjän syytemääräyksestä rikoslain 1 luvun 12 §:n (205/1997) mukaisella tavalla.

Erityisjärjestelyillä suomalainen kriisinhallintasotilas on suojattu tehokkaasti kohdealueen lainkäyttövallasta, samoin kuin muiden kriisinhallintaan osallistuvien valtioiden lainkäyttövallasta. Tulkintani mukaan tämä pätee myös Pohjoismaiden ja EU:n lainkäyttövaltaan, vaikka näillä alueilla sinänsä myös oman kansalaisen luovuttaminen on mahdollista. PfP SOFA:n mukaan yksinomaista tuomiovaltaa käyttää sotilaan lähettäjävaltio.

 

3.2. Suomalaiseen tai Suomen valtioon kriisinhallinnassa kohdistunut rikos


Kaikki Suomeen tai suomalaiseen kohdistuneet rikokset kuuluvat Suomen lainkäyttöpiiriin rikoslain 1 luvun 3 ja 5 §:ien (626/1996). Esimerkiksi jos rikoksella on – riippumatta tekijänsä kansallisuudesta tai tekopaikasta – ”vakavasti loukattu tai vaarannettu Suomen sotilaallisia oikeuksia”, asia voidaan käsitellä Suomessa Suomen rikoslain mukaan. Niin ikään jos suomalaiseen tai Suomessa pysyvästi asuvaan ulkomaalaiseen kohdistuu ulkomailla rikos, se voidaan käsitellä Suomessa, mikäli teosta Suomen lain mukaan voi seurata yli kuusi kuukautta vankeutta tai mikäli kyse on ns. kansainvälisestä rikoksesta.

Periaatteessa siis sekä suomalaisten tekemät ”siviilirikokset” että heitä vastaan tehdyt ”siviilirikokset” voidaan käsitellä Suomessa. Käytännössä näin ei tapahdu kansainvälisessä rikosasioiden oikeusavussa olevien ongelmien vuoksi. Ehkä suomalaiseen oikeuskäsittelyyn ei ole syytäkään. Esimerkiksi suomalaisilta kriisinhallintajoukoilta Kosovossa aseita varastaneen tai sellaista yrittäneen teko onkin paras hoitaa tavalla tai toisella paikan päällä, paikallisessa tuomioistuimessa.

Tässä suhteessa eri maiden kriisinhallintajoukoilla on kovin erilaisia yhteistyön muotoja paikallisten viranomaisten kanssa. Osassa maita nämä jutut pyritään viemään paikallisiin tuomioistuimiin sen jälkeen, kun paikallisiin poliisi- ja syyttäjäviranomaisiin on oltu säännöllisessä yhteydessä; osassa maita ”tyydytään kohtaloon” ja annetaan enemmän vaivan välttämiseksi kohdemaan kansalaisten tekemät rikokset jäädä tarkemman tutkinnan ulkopuolelle, jos kansallinen lainkäyttöjärjestelmä ei toimi.

Kansainvälinen oikeusapu rikosasioissa on usein liian jäykkä ja hidas menettely – etenkin, kun otetaan huomioon se pääsääntö, että oman maan kansalaisia ei yleensä luovuteta koskaan ulkomaille. Suomalainen kriisinhallintayksikkö voi lähinnä ilmoittaa Suomeen tai suomalaiseen kohdistuneesta rikoksesta paikallisille viranomaisille, jotka hoitavat asian omalla tavallaan paikallisen lainkäyttöjärjestelmän puitteissa.

Jos rikoksen suomalaista kriisinhallintasotilasta vastaan tekee toinen kriisinhallintasotilas, sovellettavaksi tulee puolestaan edellä selostettu järjestelmä, jonka mukaan sotilaan lähettänyt valtio vastaa tuomiovallan käytöstä. Tämä pätenee myös pohjoismaalaisiin ja EU-kansalaisiin.

 

3.3. Vahingonkorvausvastuu


Kriisinhallintahenkilöstöön kuuluvilla on mukanaan yksityisomaisuuttaan ja he voivat myös tietyissä palvelustehtävissä käyttää ja pitää hallussaan yksityisomaisuuttaan. Normaalissa palvelustilanteessa tapahtunut tällaisen omaisuuden vahingoittuminen tai tuhoutuminen ei ole vahingonkorvauslain (412/1974) perusteella korvattavaa vahinkoa, koska minkään tahon tuottamusta vahingon aiheutumiseen ei voida käytännössä osoittaa. Kriisinhallintaoperaatiossa palvelevalla sotilaalla ei siis ole normaalin vahingonkorvausoikeuden perusteella mahdollisuutta saada valtiolta – tai vahingon aiheuttajalta – korvausta tällaisessa tilanteessa vahingoittuneesta tai tuhoutuneesta omaisuudesta.

Rauhanturvaamislain 16 §:ssä on asiaa koskeva erityissäännös. Vaikka käytännössä ongelma ei ole suuri – vuositasolla muutama tuhat euroa aiheutuneita vahinkoja –, myös uuden kriisinhallintalain 22 §:ssä säädettäisiin sotilaan oikeudesta saada korvaus valtion varoista. Vahinkotapahtuman on liityttävä palvelustehtävän suorittamiseen. Vahinko korvataan, jos se on esimerkiksi aiheutunut palvelustehtävään kuuluvan työsuorituksen yhteydessä. Palvelustehtävällä tarkoitetaan niitä tehtäviä, joita kriisinhallintatehtävässä palveleva sotilas saa sotilasesimiehiltään tai joita hänen edellytetään suorittavan palvelusasemansa perusteella. Lepovuorossa tai palvelusvapaalla olevilla sotilailla ei ole tätä oikeutta vahingonkorvaukseen, vaikka oleskelisivatkin palvelusalueella. Korvattavan yksityisen omaisuuden on oltava sellaista, että kriisinhallintaoperaatiossa palvelevalla sotilaalla on perusteltua syytä käyttää sitä palvelustehtävää suorittaessaan, kuten rannekello tai silmälasit.

Mikäli puolestaan suomalaissotilas on rikoksen uhrina, rikosvahinkolaki (935/1973) tulee sovellettavaksi. Lain 2 a §:n mukaan jos rikos on tehty Suomen ulkopuolella, suoritetaan korvausta vain henkilövahingosta. Rikoksen uhrin tulee asua pysyvästi Suomessa ja hänen oleskelunsa ulkomailla on täytynyt johtua esimerkiksi työstä. Perinteinen suomalaiselle vahinkoa aiheuttaneen ulkomaalaisen henkilön korvausvastuun toteuttaminen lienee käytännössä lähes mahdotonta, ja rikosvahinkolaki lienee ainoa todellinen oikeussuojatie suomalaissotilaalle.

Mikäli taas suomalainen kriisinhallintasotilas itse aiheuttaa kohdemaassaan vahinkoa, esimerkiksi ajamalla huolimattomuudellaan liikennekolarin sotilasajoneuvolla tai tuhoamalla kotietsinnän yhteydessä tarpeettomasti omaisuutta, Suomen tuomiovaltaa koskeva säännös periaatteessa soveltuu. Käytännössä tällaisissa paikallisissa liikennekolareissa ja muissa vastaavissa tapauksissa lienee pyritty varsin vapaamuotoisiin sopimuksiin ”paikan päällä”.

Kuten edellä korostin, tapausta ei voida käsitellä kohdealueen tuomiovallan piirissä, ja Suomessa toteutettava vahingonkorvausvastuu lienee käytännössä mahdotonta toteuttaa. Tässäkin suhteessa käytännöt vaihtelevat. Joissakin kriisinhallintajoukkoja lähettävissä maissa kohdealueen siviiliväestölle aiheutettuja vahinkoja ei korvata lainkaan – joissakin korvataan erilaisin oikeudellisesti epäselvin menettelyin.

Sinänsä tapaustyyppiin soveltuvat Suomessa työnantajan korvausvastuuta koskevat säännökset työntekijän aiheuttaessa työtehtävissään ulkopuoliselle henkilölle vahinkoa.

 

4. Lopuksi


Kansainväliseen kriisinhallintaan liittyy paljon muitakin kysymyksiä kuin se, voidaanko operaatioihin lähteä YK:n turvallisuusneuvoston sijasta pelkällä EU:n mandaatilla. Kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset pakottavat meidät miettimään mandaattikysymysten ohella ennen kaikkea voimakeinojen käytön kansallisia rajoja kriisinhallinnassa. Mihin voimakeinoihin olemme valmiita antamaan valtuutuksen suomalaissotilaille? Milloin riskit Geneven sopimusten rikkomisesta nopeasti etenevissä tilanteissa koskevat myös meitä eikä ainoastaan perinteisiä NATO-suurvaltoja?

Samalla joudumme miettimään sitä, missä määrin olemme valmiit nykyistä enemmän voimankäyttöä edellyttäviin hankkeisiin muiden asettamilla ehdoilla ja missä määrin haluamme jatkossakin itse määritellä voimankäytön rajat operaatiokohtaisesti. Kuinka yhteisiä ja monoliittisia kansainvälisten kriisinhallintaoperaatioiden tulee olla? Yksityiskohtiaan myöten vai ainoastaan yleisellä, operationaalisella tasolla?

Sotilasrikosoikeudellinen ja sotilaskurinpidollinen tuomiovalta on periaatteessa johdonmukaisesti järjestetty suojaamaan suomalaista kriisinhallintaan osallistuvaa sotilasta, mutta siihenkin liittyy monia käytännön ongelmia, oli rikoksentekijänä ja rikoksen uhrina sitten suomalaissotilas, ulkomainen kriisinhallintasotilas tai kohdealueen asukas. Vahingonkorvauksissa ongelmat ovat samaa luokkaa. Asioista pitäisi puhua perusteellisemmin kuin nyt tapahtuu. Monikansalliset joukot tuovat mukanaan useita uusia tai ainakin uudella tavalla painottuvia kansainvälisen rikosoikeuden ja rikosprosessioikeuden ongelmia. Onko kriisinhallintaan osallistuvan sotilaan oikeusturvasta pidetty huolta, oli hän sitten sotilas- tai muusta rikoksesta syylliseksi epäilty taikka rikoksen asianomistaja?

Lopuksi onnea Raimolle merkkipäivän johdosta! Raimolla on laaja, syvällinen ja pitkäaikainen kokemus kansainvälisen rikosoikeuden alueelta. Tämän artikkelin teeman valitsin Raimon uusimman kansainvälisen rikosoikeuden tehtävän innoittamana. Onnea myös tuomarintoimen johdosta!



Ari-Matti Nuutila

OTT, rikosoikeuden prof., Turun yliopisto

Comments