2005 Law in Books and...

Ari-Matti Nuutila:   “Law in Books” ja “Law in Action” – seuraamusharkintaa lainkäytössä [”Law in Boos” och ”Law in Action” – påföljdsbestämning i rättskipningen - "Law in Boos and Law in Action - Sentencing in Practise]. Teoks. Ari-Matti Nuutila & Elina Pirjatanniemi (toim.): Rikos, rangaistus ja prosessi. Juhlajulkaisu Eero Backman 1945 – 14/5 - 2005. Turku 2005, s. 245–260.


”LAW IN BOOKS” JA ”LAW IN ACTION” 

– SEURAAMUSHARKINTAA LAINKÄYTÖSSÄ  

Ari-Matti Nuutila

 

Seuraamusjärjestelmää on uudistettu moneen otteeseen viime kymmenen vuoden kuluessa. Rangaistuksen määräämisen perussäännökset (RL 6 l) uusittiin vuonna 2003, joskin muutokset vuoden 1976 suureen uudistukseen olivat melko vähäisiä. Sakkorangaistus (RL 2a l) uudistettiin vuonna 1999. Ehdollista rangaistusta koskeva RL 2b luku vuodelta 2001 korvasi vuoden 1976 erillislain. Yhdyskuntapalvelusta säädettiin valtakunnallisena ja pysyvänä seuraamuksena vuonna 1996. Nuorisorangaistuksesta tuli pysyvä ja valtakunnallinen seuraamus (L 1196/1994) 1.1.2005 voimaan tulleella lailla yhdeksän vuoden alueellisen kokeilujakson jälkeen. Vankeusrangaistuksen käyttämiseen on vaikuttanut ennen kaikkea vuodelta 1991 oleva yhtenäisrangaistusjärjestelmä (RL 7 l) ja siihen vuonna 1997 tehty muutos aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen huomioon ottamisesta.

Rikosprosessuaalisesti rangaistuksen määräämiseen on vaikuttanut erityisesti oikeudenkäynnistä rikosasioissa annettu laki vuodelta 1997. Kriminaalihuollon uudelleen organisointi rikosasioissa vuodelta 2001 on vaikuttanut yhdyskuntaseuraamusten määräämisprosessissa. Syyttäjälaitoksen uudelleenorganisointi vuonna 1997 merkitsi niin ikään muutosta syyttäjän rooliin seuraamusharkinnassa samalla kuin rikosprosessissa muutenkin.

Muitakin esimerkkejä olisi esitettävissä. Jo näistä käy kuitenkin ilmi, että monet ali- ja hovioikeustuomarit sekä syyttäjät ovat kokeneet uudistusten myllerryksessä olevansa ymmällä aivan keskeistenkin rangaistuksen määräämistä koskevien kysymysten parissa. Kyse ei ole niinkään siitä, ettei laki sinänsä olisi sanamuodoltaan selkeää ja esityöt ristiriidattomia. Kyse ei ole myöskään siitä, että kriminaalipoliittinen linja olisi hämärtynyt tuomioistuimissa. Sen sijaan tuomioistuimiin ei ehdi nykyään muodostua vakiintuneita käytäntöjä ennen kuin sääntely taas muuttuu jossakin suhteessa.

Rangaistuksen määrääminen perustuu niin sanottuihin avoimiin tai harkinnanvaraisiin säännöksiin, joissa lainsäätäjä on tarkoituksellisesti jättänyt useat keskeiset kysymykset määrärajoissa lainkäyttäjien harkintaan ja joiden soveltamisessa on usein olennaista eri suuntiin vaikuttavien periaatteiden tai argumenttien punninta. Tyypillisiä esimerkkejä ovat juuri rangaistuksen mittaamis- ja valintaperusteita koskevat säännökset. Toisaalta käytännön tuomarin työssä pelkkä normatiivinen harjaantuneisuus ei riitä; jo normaalirangaistusajattelu edellyttää tietoa siitä, miten tuomioistuimet tosiasiassa toimivat. Lainkäytön yhtenäisyyttä voidaan pitää sellaisella korostuneen oikeusturvan alueella kuin seuraamuksen määräämisessä suorastaan itseisarvona.

Näistä syistä Turun hovioikeuspiirissä on tehty laadun kehittämistyötä vuodesta 2002 alkaen. Vastaavanlaista työtä on tehty myös Rovaniemen hovioikeuspiirissä, joskin toisenlaisella menetelmällä. Työ jakautui kahtia – Tampereelta käsin organisoitiin siviiliprosessin kehittämistä ja Turusta rikosoikeuteen ja rikosprosessiin keskittyvä työ. Toimin Turun työryhmän puheenjohtajana. Vuoden 2003 lopussa työn puitteissa laadittiin kysely kaikille rikosasioita käsitteleville ali- ja hovioikeustuomareille sekä kihlakunnansyyttäjille hovioikeuspiirissämme. Arvioin jatkossa eräitä selvityksen yhteydessä esiin tulleita ongelmia sekä niihin annettuja vastauksia. Työn kuluessa esiin nostettiin myös uusia ongelmia, joita ei oikeuskirjallisuudessa ole käsitelty ja joita lainvalmistelussakaan ilmeisesti ei ollut otettu huomioon.

Täydellisemmät tiedot kyselyn tuloksista julkaistaan myöhemmin, kun laatutyö on edennyt pidemmälle. Tässä artikkelissa otan esille ainoastaan eräitä ongelmakohtia.


1. RANGAISTUKSEN LAJIVALINTA JA MITTAAMINEN


1.1. Normaalirangaistus


Vuoden 1976 seuraamusjärjestelmäuudistuksessa kehitettiin erityinen, rangaistuksen mittaamisratkaisua ja sen etenemistä jäsentävä normaalirangaistusajattelun nimellä kulkeva päätöksentekomalli. Mallin perustavoitteena oli käytäntöjen yhtenäistäminen tarjoamalla mittaamiselle entistä konkreettisemmat kiintopisteet. Nämä etsittäisiin vallitsevasta oikeuskäytännöstä. Samaa ajattelua jatkoi 1.1.2004 voimaan tullut vuoden 2003 uudistus (515/2003) ja sen yhteydessä rikoslain 6 luvun 3 §:ään kirjattu vaatimus, jonka mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon rangaistuskäytännön yhtenäisyys.

Ongelmana normaalirangaistusajattelun soveltamisessa on se, että tuomioistuimilla ei ole monissakaan rikoslajeissa tietoa normaalirangaistusvyöhykkeistä eikä siitä, millainen rikos vastaa tyyppitapausvyöhykettä. Rikoslain 7 luvun uudistus vuonna 1991 (697/1991) mullisti rangaistustilastoinnin tavan, eikä vuoden 1997 osittaisuudistus (751/1997) parantanut tilannetta.

Ennen vuonna 1992 kaikki rangaistustiedot olivat rikoskohtaisia, mutta vuoden 1992 jälkeen on ollut mahdollista saada tarkka tieto rikoksen rangaistuksista vain, jos tuomittavana on yhdellä kertaa yksi rikos. Rikostilastoissa nämä tapaukset tilastoidaan ”Yksi rikos” – nimikkeen alle. Tilastotieto on luotettava, mutta ei välttämättä edusta tyypillistä rikostapausta. Monissa tapauksissa se, että tekijä on syyllistynyt vain yhteen rikokseen, saattaa ilmentää sitä, että niin tekijä kuin rikoskin eroavat tyypillisistä tuomittavaksi tulevista tapauksista. Esimerkiksi eräissä rikostyypeissä, kuten moottorikulkuneuvon käyttövarkaus, yksittäisrikokset ovat varsin harvinaisia. Pahoinpitelyrikoksissa puolestaan yksittäisrikos on tavallisempi.

Mikäli tekijä tuomitaan samalla kertaa useammasta rikoksesta, tilasto kertoo vain tuomitun yhtenäisrangaistuksen suuruuden, kertomatta mitä kaikkia rikoksia tuomioon sisältyy. Tilastossa ryhmää kutsutaan nimellä ”Yhteinen rangaistus, jossa mukana vain tällä tuomiokerralla syyksiluettuja uusia rikoksia”. Tuomiota ei tilastoida päärikoksen alaisuuteen, vaan sama yhtenäisrangaistus esiintyy kunkin rikoksen yhteydessä niin monta kertaa kuin rangaistukseen on sisällytetty rikoksia. Varkauden, törkeän varkauden ja vahingonteon yhtenäisrangaistus löytyy siis jokaisen rikoksen riviltä. Tämä kategoria vääristää tilastoa ”ylöspäin” ainakin lievempien rikosten osalta ja on melko hyödytön haettaessa normaalirangaistusta.

RL 6:8:n mukaan aikaisempi ehdoton rangaistus ”voidaan ottaa huomioon” tuomittaessa uusi rangaistus. Koska uudesta rikoksesta määrättävää rangaistusta ei ilmoiteta tuomiossa, lopullinen tuomio ei kerro juuri mitään sen rangaistusarvosta. Etenkin moninkertaisten rikoksenuusijoiden tapauksissa oikeustilastojen antama kuva rangaistuksista on väärä. Tilastojen kategoria ”Yhteinen rangaistus, jossa mukana myös aikaisemmissa tuomioissa syyksiluettuja uusia rikoksia” on siten niin ikään varsin hyödytön, koska se luonnollisesti korottaa vielä edellistä kategoriaa enemmän ehdottomien vankeusrangaistusten määrää.

Rangaistuskäytännön eroja voidaan vähentää erilaisilla puolivirallisilla normaalirangaistusvyöhykkeillä. Niitä on Suomessa käytössä ennen kaikkea rattijuopumus- ja huumausainerikoksissa, joissa rangaistuksen määräämisessä keskeisenä kriteerinä on määrällinen kriteeri.

Huumausainerikoksissa Helsingin käräjäoikeuden vuonna 1999 vahvistama rangaistustaulukko on laajasti käytössä myös Helsingin ulkopuolella ja on sellaisenaan merkinnyt huomattavaa oikeuskäytännön yhtenäistymistä. Myös Valtakunnansyyttäjänviraston ohje seuraamuksen määräämisestä huumausaineen käyttörikoksesta (VKS:2002:3, joka kumosi ohjeen VKS:2000:5) on suuntaa-antava etenkin arvioitaessa uskottavasti omaan käyttöön pidetyn huumausaineen määrää.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisujen merkitys rangaistuskäytännön ohjaamisessa on rajallinen, koska KKO ei systemaattisesti valikoi tyyppitapauksia vaan pikemminkin lainsoveltamisen kannalta kiperiä eli tunnusmerkistön reuna-alueille sijoittuvia tapauksia. Normaalirangaistusvyöhykkeitä tuskin voidaankaan ohjata KKO:n käytännöllä. Toisaalta KKO on viime vuosina selvästi pyrkinyt ohjaamaan oikeuskäytäntöä antamalla poikkeuksellisen monta mittaamisratkaisua huumausainerikoksista (ks. erit. KKO 2002:5, 2002:97, 2003:62, 2003:63, 2003:100, 2004:6, 2004:45 ja 2005:73). Yleisvaikutelmaksi jää, että KKO pyrkii ankaroittamaan oikeuskäytäntöä ja syyttäjäkäytäntöä.

Laatutyöryhmän selvitys osoitti, että huumausainerikosten rangaistuskäytäntö on poikkeuksellisen yhtenäistä sekä mittaamis- että lajivalintaratkaisuissa, mikäli kyseessä oli tyyppitapaus. Toisaalta yhtenäisyys väheni huomattavasti, kun tapaukseen liitettiin useita huumausaineita ja muutamia muita rikoksia. Silti näissäkin tapauksissa lähtökohtana oli mitata rangaistus rangaistustaulukoiden ja ennakkoratkaisujen toimiessa kiintopisteinä. Tästä kiintopisteestä voi ja pitää luonnollisesti poiketa yleisten rangaistuksen määräämisperiaatteiden mukaisesti. Taulukot antavat asianmukaisen kiinnekohdan – ei siis normia – seuraamusharkinnassa.

Myös liikennejuopumusrikosten käsittelyssä useimmat tuomarit käyttävät seuraamusharkinnassa erilaisia epävirallisia rangaistustaulukoita. Selvityksessä oli mielenkiintoista havaita, että myös liikennekolaritapauksissa (törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen ja törkeä kuolemantuottamus) oikeuskäytäntö vaikutti varsin yhdenmukaiselta hovioikeuspiirissä. Rangaistus oli ehdollinen vankeus mahdollisesti täydennettynä oheissakolla noin 78 %:ssa vastauksia ja keskirangaistus oli 6-8 kuukauden luokkaa. Ajokiellon pituus ja ehdollisuus kuitenkin vaihteli rangaistuksen mittaamista enemmän.

Käytäntöjä ohjaavien taulukoiden tarve saattaa olla pieni rikostyypeissä, joita on lähes päivittäin esillä tuomioistuimissa ja joissa tuomittavista rangaistuksista on siten muodostunut selkeä kuva. Esimerkiksi varkausrikoksissa havaittiin hovioikeuspiirissä erittäin vakiintunut oikeuskäytäntö niin rangaistuslajivalinnan kuin myös rangaistuksen mittaamisen suhteen. Myös uusimisen merkitys rangaistuksen määräämisessä oli varsin vakiintunut.

Vaikka osa tuomareista toivoi myös varkausrikoksiin seuraamusharkintaa ohjaavia kiintopisteitä tai ”rangaistustaulukoita”, sellaiseen ei ilmennyt tarvetta. Näpistyksessä ns. poliisin sakkokäsikirjan normaalirangaistusvyöhyke antaa suuntaa päiväsakkojen lukumäärälle. Näpistyksen ja varkauden rajanveto on epäyhtenäisellä tolalla, ja yksittäishavainnot viittaavat siihen, että näpistystunnusmerkistössä tarkoitettu vähäinen omaisuus voi olla myymälävarkaustapauksissa arvoltaan jopa 700 euroa tai ainakin noin 400 euroa. Erittäin arvokkaana omaisuutena törkeän varkauden tunnusmerkistön tarkoittamalla tavalla pidetään noin 5 000 euron arvoista omaisuutta. Koska kokonaisarvosteluun vaikuttavat monenlaiset seikat, tältäkään osin helposti sovellettavia seuraamussuosituksia on mahdotonta laatia.

Sen sijaan hajonta talousrikoksista määrättävissä rangaistuksissa oli huomattava. Sekä mittaamisen että lajivalinnan osalta seuraamukset vaihtelivat huomattavasti ja jopa oikeusturvan kannalta arveluttavassa määrin eri alioikeuksissa ja hovioikeuden sisällä. Monille tuomareille ulosottoselvityksessä tai pesäluettelon oikeaksi vahvistamisessa tapahtunut velallisen petos, velallisen epärehellisyys tai siinä yhteydessä ilmi tullut veropetos, tai niihin lisäksi liittyvä kirjanpitorikos, on melko harvinainen tapaus.  

Tavallisen ja törkeän velallisen epärehellisyyden tai petoksen rajana on viimeisimpien empiiristen tutkimusten mukaan pidetty noin 15 000 – 20 000 euron varallisuusvahinkoa yleiselle velkojataholle. Tulkintasuositusten laatimista talousrikoksissa vaikeuttaa erityisesti se, että velallisen rikokset ja verorikokset esiintyvät harvoin yksittäistekoina, vaan niihin liittyy yleensä myös esimerkiksi kirjapitorikos. Kirjanpitorikoksissa puolestaan rangaistusasteikkoja korotettiin ja törkeä tekomuoto erotettiin omakseen keväällä 2003 (61/2003), josta syystä tietoa uuden lain mukaisesta oikeuskäytännöstä ei vielä ole.

Hyvin monimuotoisiin rikostyyppeihin, kuten väkivalta-, seksuaali- ja talousrikoksiin, normaalirangaistusajattelu soveltuu huonosti. Niissä kaavamainen ajattelu saattaa johtaa rangaistusasteikon perusteettomaan kaventumiseen. Selvitystyön perusteella tosin tällaisiinkin rikostyyppeihin kaivattiin seuraamusharkintaa ohjaavia kiintopisteitä.


1.2. Rangaistuksen mittaamisperusteet


Uuden rikoslain yleisen osan (515/2003) 6 luvun 4 – 8 §:issä säädettiin osin aikaisemmasta poikkeavalla tavalla rangaistuksen koventamis-, lieventämis- ja kohtuullistamisperusteista. Yleissäännökseen lisättiin rikoksen vahingollisuuden ja vaarallisuuden sekä tekijäsyyllisyyden oheen rikosteon vaikuttimet. Koventamisperusteisiin lisättiin rasistiset motiivit. Lieventämisperusteisiin lisättiin asianomistajan ja tekijän välillä saavutettu sovinto. Kohtuullistamisperusteet, jotka liittyvät muuhun kuin itse rikostekoon, ovat laissa uusi ryhmä, joskin käytännössä niitä on otettu jo vanhastaan huomioon. Tekijän korkea ikä, heikko terveydentila tai muut henkilökohtaiset olot sekä rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika ovat oikeudenmukaisuusnäkökohtiin perustuvia rangaistuksen mittaamisessa huomioon otettavia seikkoja.

Osittain perusteissa on kyse hylättävistä tai lieventävistä motiiveista; osittain kyse on laajemmin syyllisyysarvostelusta. On vaikeaa selvittää, miten paljon seikat tosiasiassa vaikuttavat rangaistuksen mittaamisessa, koska perusteet vaikuttavat mittaamisratkaisuun silloinkin, kun niitä ei erikseen kirjata tuomioon. Lisäksi koventamis-, lieventämis- ja kohtuullistamisperusteiden on määrä vaikuttaa paitsi mittaamisratkaisuun, myös lajivalintaratkaisuun.

Selvitys tehtiin laatimalla esimerkkitapaus törkeästä pahoinpitelystä, josta normaalirangaistus olisi ollut tapauksessa 1 v 4 kk ehdollista vankeutta. Kyselyssä selvitettiin, mikä olisi rangaistus, jos olosuhteita muutettaisiin.

Selvityksen valossa mittaamisperusteet vaikuttivat sekä rangaistuksen mittaamiseen että lajivalintaan. Itse asiassa ehkä suurimmat erot kyselyn perustapaukseen verrattuna olivatkin nähtävissä ehdollisen ja ehdottoman vankeuden käytön eroissa, eikä niinkään rangaistuksen mittaamisessa. Tämä vastaa uuden rikoslain 6 luvun lähtökohtaa.

Koventamisperusteet näkyivät vaikuttavan osapuilleen siten kuin lainsäätäjä on tarkoittanutkin. Rikoksen uusiminen, kostomotiivi, suunnitelmallisuus ja taloudellisen hyödyn tavoittelu (”palkkapahoinpitely”) vaikuttivat selvästi rangaistusta koventavasti, kuten oli vuosien 1976 (rikoslain 6 luku, 466/1976), 1995 (rikoslain 21 luku, 578/1995) ja 2003 (rikoslain 6 luku, 515/2003) laeissa tarkoitettukin.

Uusista koventamisperusteista rasistiset motiivit vaikuttivat kovin epäyhtenäisesti rangaistukseen, vaikka kysymystä koskevia KKO:n vuosikirjaratkaisuja on jo uutta lakia edeltävältä ajalta useita 1990-luvun lopulta ja vaikka kysymyksestä on käyty laajaa oikeuspoliittista keskustelua. Rasismia ei otettu vastauksissa kovin vakavasti huomioon rangaistusta ankaroittavana motiivina. Useissa vastauksissa rasistinen motiivi ei vaikuttanut millään tavalla rangaistuksen mittaamiseen.

Sen sijaan lieventämisperusteiden vaikutus oli selvästi odotettua vähäisempää. Lain tarkoittamat ”tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto”, ”asianomistajan poikkeuksellisen suuri myötävaikutus”, ”rikoksen tekemiseen vaikuttanut huomattava painostus” tai ”tekijän korkea ikä” eivät sanottavasti lieventäneet rangaistusta. Kyse voi olla siitä, että perusteita ei kirjata tuomioon, mutta myös siitä, että niitä ei oteta huomioon. Kysymys nousee entistä suurempaa merkitykseen etenkin sovinnon suhteen sen jälkeen, kun sovittelutoiminta valtakunnallistetaan.


2. EHDOLLINEN RANGAISTUS


2.1. Uusimisen merkitys


Määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Uusimisen merkitys riippuu rikosten lukumäärästä, uusimisen tiheydestä sekä rikosten laadusta ja vakavuudesta.

Kysyttäessä tuomareilta, kuinka monta ehdollista rangaistusta muodostaa tyypillisessä tapauksessa esteen uudelle ehdolliselle rangaistukselle, saatiin seuraavanlaiset vastaukset. Oletuksena oli, että tekijän aikaisempi rikollisuus vastaa lajiltaan ja vakavuudeltaan nyt tuomittavaa rikosta ja siihen on syyllistytty viiden viime vuoden kuluessa.

 

 

1 (%)

2 (%)

3 (%)

4 (%)

5 (%)

N*

Rattijuopumus- tai muu liikennerikos

36,4

53,3

10,3

-

-

107

Huumausainerikos

42,9

50,5

5,7

1,0

-

105

Pahoinpitelyrikos

46,3

50,0

3,7

-

-

108

Seksuaalirikos

84,9

12,3

2,8

-

-

106

Omaisuusrikos

20,2

61,5

15,6

2,8

-

109

Talousrikos

53,7

43,5

1,9

0,9

-

108

*Moni vastasi useaan kohtaan.

 

Vastauksista voitiin havaita ankara suhtautuminen seksuaalirikosten uusimiseen. Osaltaan asiaan tietenkin vaikuttaa myös seksuaalirikosten korkea rangaistustaso, joka usein estää ehdollisen rangaistuksen käyttämisen.

Vaikuttaa myös siltä, että yhdyskuntapalvelun käyttömahdollisuus enintään kahdeksan kuukauden ehdottomissa vankeusrangaistuksissa on kautta linjan laskenut kynnystä käyttää ehdotonta vankeusrangaistusta. Tätä pyrittiin nimenomaisesti torjumaan muun muassa säätämällä yhdyskuntapalvelu lyhyen ehdottoman vankeuden sijasta tuomittavaksi rangaistukseksi – ei itsenäiseksi rangaistukseksi ehdollisen ja ehdottoman vankeuden väliin.

Ongelmalliseksi muodostuvat tilanteet, joissa henkilö on lyhyen ajan kuluessa syyllistynyt lukuisiin rikoksiin. Eri syistä nämä tulevat yleensä tuomioistuimen käsittelyyn useana ryhmänä. Kun kaikki rikokset on tehty ennen ensimmäisen ehdollisen rangaistuksen tuomitsemista, ei yleensä ole perustetta ottaa huomioon aikaisempaa rikollisuutta tuomiota ankaroittavana tekijänä. Ei kuitenkaan ole estettä sille, että myöhemmin osasta samaa rikossarjaa tuomitaan ehdoton vankeusrangaistus, jos rikossarja samalla kerralla käsiteltynä olisi siihen kuitenkin johtanut.

Rikoksentekijän aikaisempien rikosten määrän ja törkeyden lisäksi asiaan vaikuttaa uusimisnopeus. Mitä pidempi aika on kulunut aikaisemmista rikoksista, sitä pienempi merkitys uusimiselle annetaan. Tästä ei ole annettu lainvalmisteluasiakirjoissa, ennakkoratkaisuissa eikä oikeuskirjallisuudessa täsmällisiä soveltamisohjeita, mutta peukalosääntönä voidaan pitää ruotsalaiseen, saksalaiseen, itävaltalaiseen, sveitsiläiseen, norjalaiseen ja tanskalaiseen tapaan sitä, että jo yksi ”puhdas” vuosi samankaltaisista rikoksista voi estää uusimiskriteerin käytön.


2.2. Oheisseuraamukset


Ehdollisen rangaistuksen oheisseuraamuksena voidaan tuomita sakkoa tai, jos ehdollinen vankeus on vuotta pidempi, 20–90 tuntia yhdyskuntapalvelua. Oheisseuraamusten käytössä on pidetty ongelmana sitä, että oheissakkoa käytetään lähinnä vain rattijuopumusrikoksissa. Yhdyskuntapalvelu otettiin uutena oheisseuraamuksena käyttöön vuonna 2001, mutta sen käyttöala on melko suppea rajoittuessaan yli vuoden ehdollisiin vankeusrangaistuksiin.

Hovioikeuspiirissä tehty selvitys vahvistaa tätä käsitystä. Oheisseuraamuksena käytetään edelleen vain oheissakkoa ja sitäkin lähinnä rattijuopumusrikoksissa seuraavan taulukon mukaisesti. Muutosta enemmän oheisseuraamuksia käyttävään suuntaan on kuitenkin ilmeisesti tapahtumassa, mikä on ollut yleisenä pyrkimyksenä.

 

 

Oheissakko, %:ssa tapauksia

Yhdyskuntapalvelu, %:ssa tapauksia

Medi-aani

Vaihte-luväli

N

Medi-aani

Vaihte-luväli

N

Rattijuopumus- tai muu liikennerikos

90

10-100

93

10

0-90

45

Huumausainerikos

10

0-97,5

72

10

0-90

46

Pahoinpitelyrikos

20

0-90

82

10

0-90

53

Seksuaalirikos

10

0-100

74

10

0-90

46

Omaisuusrikos

17,5

0-90

80

10

0-90

49

Talousrikos

30

0-100

79

10

0-90

55

 

2.3. Ehdollisen vankeuden määrääminen täytäntöönpantavaksi


Ehdollinen vankeus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä. Täytäntöönpantavaksi määrääminen on siis aina harkinnanvaraista. Tuomioistuin voi myös määrätä ehdollisen vankeuden täytäntöönpantavaksi vain osaksi, jolloin rangaistus jää muilta osin ehdolliseksi entisin koeajoin.

Ehdollisen rangaistuksen määrääminen pantavaksi täytäntöön on selvityksen mukaan erittäin harvinainen ilmiö ja selvässä pääsäännössä tapauksia aikaisempi rikollisuus otetaan ainoastaan huomioon määrättäessä uudesta rikoksesta rangaistusta. Selvityksen tulos vastaa lainsäätäjän tavoitteita. Hovioikeudessa täytäntöönpano oli alioikeuksia tavallisempaa, minkä syynä voi olla se, että hovioikeuteen valikoituu törkeämpiä juttuja ja lievistä rangaistuksista ei valiteta hovioikeuteen.


3. YHDYSKUNTAPALVELU


3.1. Esteet


Enintään kahdeksan kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta tuomitaan yhdyskuntapalvelua, jollei ehdottomien vankeusrangaistusten, aiempien yhdyskuntapalvelurangaistusten tai muiden painavien syiden ole katsottava olevan esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle.

Julkisessa keskustelussa esitetään aika ajoin, että yhdyskuntapalvelu ei soveltuisi tietyntyyppisissä rikoksissa seuraamukseksi kuin hyvin poikkeuksellisesti. Periaatteessa yhdyskuntapalvelu soveltuu kaikkiin rikostyyppeihin, mikäli rangaistus on enintään kahdeksan kuukautta ehdotonta vankeutta. Törkeissä rikoksissa rangaistusasteikko ja joka tapauksessa rangaistuskäytäntö nostaa tuomittavan seuraamuksen yli kahdeksan kuukauden vankeuden. Muissa rikoksissa puolestaan valinta ehdollisen vankeuden, yhdyskuntapalvelun ja ehdottoman vankeuden välillä on normaalia tuomarin harkintaa. Tämä oli myös selvityksessä saatu tuomareiden käsitys asiasta.

Esimerkiksi perheväkivalta-, seksuaalirikos-, lähestymiskiellon rikkomis- tai talousrikostapauksissa ei ole periaatteellista estettä yhdyskuntapalvelulle. Toinen asia on, että jatkossa kolmen ensin mainitun osalta tultaneen ottamaan käyttöön sopimushoito ehdottoman vankeuden kanssa vaihtoehtoiseksi rangaistukseksi.  Tuolloin voi olla perusteita ajatella, että yhdyskuntapalvelun sijasta erityispreventiivisesti soveltuvampi seuraamus on sopimushoito. Keskeistä on tekijän vastaisten rikosten ehkäiseminen ja rikoksentekijän elämänhallintakykyjen parantaminen.

Käytännössä aikaisemmat ehdottomat vankeusrangaistukset tai yhdyskuntapalvelurangaistukset ovat merkittävin este uudelle yhdyskuntapalvelulle. Huomioon on otettava muun muassa aikaisemmasta seuraamuksesta kulunut aika ja rikosten törkeys. Muutoinkin ”uusimiskriteeriä” tulisi arvioida rikoslain 7 luvun 6 §:n tapaan konkurrenssiryhmien näkökulmasta, eli rikosten tuleminen tuomittaviksi erikseen tai yhdessä ei saisi vaikuttaa ”uusimiskriteerin” soveltamiseen.

Valtakunnallisista tilastoista on voitu havaita, että yhdyskuntapalvelun käyttö on viime vuosina vähentynyt ja lyhyitä ehdottomia vankeusrangaistuksia tuomitaan entistä enemmän. Syynä voi olla asenteiden tiukentuminen tai uusintarikollisuuden määrän kasvu. Selvitettäessä hovioikeuspiirissä käytäntöjä näytti siltä, että tuomioistuimet määräävät aikaisempaa vähemmän yhdyskuntapalvelurangaistuksia. Tässä kysymyksessä – samoin kuin ehdollisen vankeuden tapauksessa – näkyi lisäksi olevan suuria eroja eri rikosten käsittelyssä. Kysyttäessä, kuinka monta yhdyskuntapalvelurangaistusta muodostaa lähtökohtaisesti esteen uudelle yhdyskuntapalvelulle, saatiin seuraavat vastaukset. Oletuksena oli, että tekijä on tuomittu aikaisempiin yhdyskuntapalveluihin viime viiden vuoden kuluessa.

 

 

1 (%)

2 (%)

3 (%)

4 (%)

5 (%)

N

Rattijuopumus- tai muu liikennerikos

6,7

69,5

22,9

1,0

-

105

Huumausainerikos

30,5

57,1

11,4

1,0

-

105

Pahoinpitelyrikos

23,8

68,6

7,6

-

-

105

Seksuaalirikos

60,8

33,3

4,9

1,0

-

102

Omaisuusrikos

8,6

64,8

26,7

-

-

105

Talousrikos

41,0

46,7

12,4

-

-

105

 

Vasta kaksi aikaisempaa yhdyskuntapalvelua voi muodostaa jo lain sanamuodon (ks. lain 2 §: ”ehdottomien vankeusrangaistusten, aiempien yhdyskuntapalvelurangaistusten - - - ole katsottava olevan esteenä”) ja esitöiden mukaan esteen sille, että tuomittu vielä pääsisi yhdyskuntapalveluun. Tuomioistuimen tuomion perusteluissa tämä ilmaistaan aika ajoin toteamalla, että ”koska aikaisemmat yhdyskuntapalvelut eivät ole olleet omiaan ojentamaan rikoksentekijää”, tuomioistuin määrää vankeuden ehdottomana. Mainittu kahden yhdyskuntapalvelun ”minimisääntö” pätee kuitenkin vain, mikäli yhdyskuntapalvelut on tuomittu kohtuullisen hiljattain. Esimerkiksi viiden vuoden takaista yhdyskuntapalvelua ei ole syytä laskea mukaan.

Lisäksi huomioon on otettava konkurrenssi. Mikäli yhdyskuntapalvelut on tuomittu erikseen, mutta sellaisten rikosten perusteella, joista olisi tullut yhtenä konkurrenssiryhmänä tuomita yksi yhdyskuntapalvelurangaistus, niitä tulee arvioida yhtenä seuraamuksena ”uusimiskriteeriä” sovellettaessa. Tällaista tulkintaa voidaan katsoa edellyttävän yhdenvertaisuuden ja sen, että yhdyskuntapalvelun käyttökään ei saa riippua siitä satunnaisesta seikasta, käsitelläänkö rikosasiat yhdessä vai erikseen. Tilanne on analoginen rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltamisen kanssa.

Rikosten lukuisuus sinänsä ei ole yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen este, koska lakiin kirjattuna esteperusteena on aikaisemmin tuomittu rangaistus, ei aikaisempi rikollisuus. Toisaalta konkurrenssitapauksissa tuomioistuin voi todeta tuomionsa perusteluissa, että yhdellä kertaa tuomittaessa yhdyskuntapalvelu ei ylipäätään olisi ollut alun alkaen mahdollinen. Ehdotonta vankeutta tarkoittavan tuomion perusteluihin voidaan tuolloin kirjoittaa esimerkiksi, että ”jos rikokset olisivat tulleet yhtä aikaa tuomittaviksi, kahdeksan kuukauden vankeusrangaistus olisi ylittynyt eikä yhdyskuntapalvelu silloin olisi tullut kysymykseen. Sen vuoksi nyt tuomittava rangaistus on ehdoton vankeusrangaistus”.

Aikaisemmista ehdottomista vankeusrangaistuksista yhdyskuntapalveluun määräämisen esteenä ei voida antaa yksiselitteistä tulkintasuositusta. Oikeuskäytäntö näkyy olevan tässä kysymyksessä varsin epäyhtenäistä. Usein 1 – 2 vuoden kuluessa ennen yhdyskuntapalvelua määrätty ehdoton vankeusrangaistus on ollut esteenä yhdyskuntapalvelulle, jos ehdottomia vankeusrangaistuksia on muutenkin rikosrekisterissä. Toisaalta, monissa tapauksissa voi olla perusteita antaa ”uusi mahdollisuus” ehdottomia vankeusrangaistuksia kärsineellekin, riippuen muun muassa rikoslajista ja rikoksentekijän elämäntilanteen muuttumisesta. Näin asia on ymmärretty myös KKO:n eräissä ratkaisuissa. Kyse on tapauskohtaisesta harkinnasta, jossa ennen kaikkea erityisestävät näkökulmat korostuvat. Aikaisemman yhdyskuntapalvelun muuntaminen palvelusrikkomuksen vuoksi takaisin ehdottomaksi vankeudeksi estää usein uuden yhdyskuntapalvelun määräämisen, mutta näissä tapauksissa Kriminaalihuoltolaitoksen lausuntokin on yleensä kielteinen.


3.2. Soveltuvuuden selvittäminen


Yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen edellytyksenä on, että rikoksentekijä on antanut suostumuksensa yhdyskuntapalvelun suorittamiseen ja että ”voidaan olettaa hänen suoriutuvan” yhdyskuntapalvelusta.

Selvän pääsäännön pitää olla, että Kriminaalihuoltolaitoksen kannan soveltuvuudesta yhdyskuntapalveluun pitää päteä tuomioistuinmenettelyssä. Mikäli syyttäjä ei ole hankkinut soveltuvuusselvitystä – lähtien siitä, että tuomio on yli kahdeksan kuukauden ehdoton vankeusrangaistus, tapaukseen soveltuu jokin esteperuste tai siitä, että tekijä ei sovellu yhdyskuntapalveluun – tuomareiden käytännöt vaihtelivat soveltuvuuden selvittämisessä. Pääsääntöisesti tuomari pyrkii jo ennen pääkäsittelyä selvittämään soveltuvuusselvityksen tarpeen ja ilmoittamaan siitä syyttäjälle, joka hankkii selvityksen pääkäsittelyyn. Jos seikka ilmeni vasta pääkäsittelyssä, jopa melkein puolet tuomareista oli valmis omatoimiseen ”soveltuvuusselvitykseen” istunnossa ja vain kolmannes lykkäsi istuntoa ja pyysi syyttäjää hankkimaan soveltuvuusselvityksen Kriminaalihuoltolaitokselta.

Kriminaalihuoltolaitoksen näkökulmasta on selvää, että tuomarin omatoiminen soveltuvuusselvitys on varattava vain hyvin poikkeuksellisiin tapauksiin. Mikäli tuomittu ei ole ollut yhteydessä Kriminaalihuoltolaitokseen ennen seuraamuksen täytäntöönpanoa, palvelurikkomusten todennäköisyys kasvaa ja seuraamuksen täytäntöönpanon suunnitelmallisuus kärsii.

Ennen kaikkea on korostettava rikosprosessin ”etupainotteisuutta” eli sitä, että syyttäjä hankkisi soveltuvuusselvityksen silloinkin kun itse katsoo, että aikaisemmat yhdyskuntapalvelurangaistukset tai ehdottomat vankeusrangaistukset muodostavat esteen yhdyskuntapalveluun määräämiselle. Tällainen rikosprosessin ”etupainotteisuuden” lisääminen olisi prosessitaloudellista, systematisoisi syyttäjän työtä ja olisi vastaajan oikeusturvan kannalta järkevää. Jo haastehakemuksessa syyttäjän olisi mahdollisuuksien mukaan otettava kantaa rangaistuslajiin, mutta ei välttämättä rangaistuksen mittaamiseen. Ratkaisu soveltuvuusselvityksen tekemisestä tulisi tehdä tältä pohjalta. Pääkäsittelyssä tulisi käydä selvästi nykyistä laajempi seuraamuskeskustelu.

Yhdyskuntapalveluun liittyy muitakin käytännössä epäyhtenäisesti ratkaistuja kysymyksiä. Yksi koskee sitä tilannetta, jossa vastaaja ei ole alioikeusvaiheessa mennyt soveltuvuusselvitykseen tai on muusta syystä saanut kielteisen lausunnon Kriminaalihuoltolaitokselta, mutta ilmoittaa hovioikeusvaiheessa haluavansa uudelleen soveltuvuusselvitykseen. Pääsääntöisestihän jos vastaaja ei ole mennyt soveltuvuusselvitykseen, hänen ei voida olettaa selviytyvän seuraamuksesta. Poikkeuksellisesti oikeudenkäynnissä paikalla olevan vastaajan selvitys siitä, että hän ei ole saanut kutsua tiedoksi, voi olla uskottava.

Selvityksen mukaan käytäntö vaihteli huomattavasti. Noin neljännes hovioikeudenneuvoksista katsoi, että selvitykseen menemättä jättäminen osoitti soveltumattomuutta myös hovioikeusvaiheessa. Runsaat puolet sen sijaan suostuivat uuteen selvitykseen, kuten lain tarkoitus onkin.


4. AIKAISEMMIN TUOMITUN VANKEUSRANGAISTUKSEN HUOMIOON OTTAMINEN


Lopuksi on syytä ottaa esille eräitä kysymyksiä aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen huomioon ottamisesta uutta rangaistusta määrättäessä. Rikoslain 7 luvun 6 §:n mukaan jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Uudesta rikoksesta voidaan myös tuomita laissa sille säädettyä vähimmäisaikaa lyhyempi vankeusrangaistus tai katsoa aikaisempi rangaistus riittäväksi seuraamukseksi myös myöhemmin käsiteltäväksi tulleesta rikoksesta.

Käytännössä tämä merkitsee sitä, että pääsääntöisesti samaan konkurrenssiryhmään kuuluvat ehdottomat vankeusrangaistukset on syytä ottaa huomioon uudessa tuomiossa. Vaikka konkurrenssijärjestelmästä on periaatteessa luovuttu, monet tuomarit muodostavat edelleenkin konkurrenssiryhmät ja soveltavat ainakin silmämääräisesti ns. lievennettyä lisäämisperiaatetta eli 1/3-sääntöä. Selvityksen mukaan jopa kolme neljästä tuomarista selvittää edelleenkin sen, mitkä rikokset sijoittuvat edellisen rangaistustuomion ja nyt annettavan tuomion väliin, määrittävät osapuilleen näistä yhteensä tuomittavan rangaistuksen, ja tuomitsevat uudessa tuomiossa tämän yhtenäisrangaistuksen ja aikaisemmin tuomitun rangaistuksen erotuksen.

Periaatteessa rikoslain 7 luvun 6 § koskee kaikkia rangaistustuomioita, siis myös sellaisia, joissa uudesta rikoksesta olisi tuomittava sakkorangaistus. Sanamuotonsa mukaan säännös voisi tulla siis sovellettavaksi silloinkin, kun uudesta rikoksesta tuomitaan sakkoa, kunhan samaan konkurrenssiryhmään kuuluu ehdottomia vankeusrangaistuksia tai yhdyskuntapalvelurangaistuksia. Ääritapauksessa kyse voi olla siitä, että uudessa tuomiossa ei määrätä rangaistusta lainkaan, koska aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus katsotaan riittäväksi seuraamukseksi myös tästä nyt käsiteltävästä rikoksesta.

Pääsäännön tulee kuitenkin olla aikaisempien vankeusrangaistusten huomioon ottaminen ehdotonta vankeusrangaistusta tuomittaessa. Muussa tapauksessa aikaisemman tuomion huomioon ottaminen jäisi sattumanvaraiseksi, mikä asettaisi tuomittavat henkilöt keskenään eriarvoiseen asemaan, muun muassa tilanteissa, joissa henkilöä sakotetaan rangaistusmääräysmenettelyssä – tuossa menettelyssähän ei ylipäätään selvitetä rikosrekisterinotteella tekijälle aikaisemmin tuomittuja rangaistuksia. Sama koskee tuomioistuimessa käsiteltäviä ns. sakkorikoksia, joiden käsittelyyn ei hankita rikosrekisterinotetta. Sakkorangaistusta ei siten pääsääntöisesti ole kohtuullistettava aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen perusteella.

Tämä vastaa myös hovioikeuspiirissä tehdyn selvityksen lopputulosta. Vain noin neljännes tuomareista oli valmis katsomaan aikaisemmin tuomitun ehdottoman vankeusrangaistuksen riittäväksi seuraamukseksi tuomittaessa tekijää uudesta, sellaisenaan sakkorangaistukseen johtavasta rikoksesta.

Lakitekstiin kirjattu fakultatiivisuus antaa expressis verbis tuomioistuimelle mahdollisuuden olla ottamatta kaikki vanhat ehdottomat vankeusrangaistukset huomioon. Ennen kaikkea tämä koskee lyhyitä aikaisemmin tuomittuja ehdottomia vankeusrangaistuksia. Mikäli on hyvin paljon ”huomioon otettavia” tuomioita, vain merkittävimmät on otettava huomioon.

Erityiseksi ongelmaksi kohtuullistamisen kannalta on koettu tilanne, jossa aikaisemmin tuomittavana olevat teot ovat olleet niin sanottuja pikkurikoksia, ja nyt tulee tuomittavaksi samaan konkurrenssiin kuuluva vakavin rikos. Nyt käsiteltävänä olevasta rikoksesta tuomittavan seuraamuksen kannalta vähämerkitykselliset, lievät rangaistustuomiot voidaan jättää ottamatta huomioon. Tällaisessa tilanteessa koko tekosarjaa ei siis tarvitse ”purkaa auki”, vaan kohtuullistaminen voidaan jättää tekemättä ilman, että vastaajan oikeusturva vaarantuisi.

 

Comments