2003 Menettämisseuraamuksia...

Ari-Matti Nuutila: Menettämisseuraamuksia (RL 10 l) koskevia vanhoja ja uusia ongelmia [De gamla och nya problemen i bestämmelsen om förverkandepåföljder - The old and new Problems with Forfeiture]. Teoks. Raimo Lahti & Tapio Lappi-Seppälä (toim.): Rikosoikeudellisia kirjoitelmia VII, Pekka Koskiselle 1.1.2003 omistettu. Helsinki 2003, s. 271–283.


MENETTÄMISSEURAAMUKSIA (RL 10 l) KOSKEVIA 

VANHOJA JA UUSIA ONGELMIA

 Oikeustieteen professori Ari-Matti Nuutila, Turun yliopisto

 


  1. Yleistä uudesta RL 10 luvusta


Uusi menettämisseuraamuksia koskeva rikoslain 10 luku (875/2001) tuli voimaan 1.1.2002. Tässä kirjoituksessa on pyritty paikantamaan eräitä säännöksiin liittyviä lainopillisia ongelmia. Kattava esitys ei pyri olemaan, vaan tarkoituksena on ottaa esille kysymyksiä, jotka ovat aiheuttaneet melkoista päänvaivaa jo vuonna 2002 oikeuskäytännössä.

Sen sijaan rikoslain 10 luvun kriminaalipoliittista arviota en tee tässä yhteydessä, vaikka teoksen juhlakalun, Pekka Koskisen omat lähtökohdat sellaista puoltaisivat. Näissä sivumäärissä analyysi jäisi lakonisiksi havainnoiksi. Myös rikosprosessuaaliset kysymykset olen sivuuttanut, vaikka niitäkin uudistuksessa jäi runsaasti avoimiksi.

Menettämisseuraamuksen soveltamisala laajeni uudistuksen myötä useissa kohdissa. Ennen kaikkea tämä koskee laajennettua hyötykonfiskaatiota (RL 10:3), mutta myös osin hyötykonfiskaatiota (RL 10:2), välinekonfiskaatiota (RL 10:4) sekä muun omaisuuden menettämistä (RL 10:5).

Vaikka luvussa ei ole siirtymäsäännöksiä, lähtökohta on selvä. Menettämisseuraamus on rikosoikeudellinen seuraamus, jota koskee rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Perustuslain 8 §:n sanamuodossa laillisuusperiaate on tosin vielä kytketty vain rangaistuksiin, mutta nyt eduskunnan käsiteltävänä olevassa rikoslain uudessa osassa (ehdotettu RL 3:1.2, ks. HE 44/2002 vp) periaate ulotettaisiin kaikkiin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Tämä on ollut jo aikaisemmin perusoikeus- ja rikosoikeustieteellisen kirjallisuuden kanta ja vastaa myös kansainvälisten ihmisoikeussopimusten määräyksiä. Taannehtivasti rikoslain 10 lukua ei siten saa soveltaa muuten kuin lievemmän lain periaatteen nojalla – ja lieventynyttä sääntelyä uuteen 10 lukuun ei sisälly. Säännökset koskevat siten aikaisintaan vuonna 2002 tehtyjä rikoksia.

Ongelmaksi jää laajennettu hyödyn menettäminen (RL 10:3). On selvää, että törkeän perusrikoksen, joihin laajennettu hyötykonfiskaatio voidaan liittää, tekoaika ei voi olla ennen vuotta 2002. Sen sijaan rikoksentekijälle tai hänen läheiselleen kuuluvan muun omaisuuden, jonka ”on syytä olettaa” olevan tämänkaltaisella rikoksella saatua, ei tarvinne olla peräisin aikaisintaan vuodelta 2002. Itse asiassa lienee niin, että laajennettuna hyötynä valtiolle tuomittavasta omaisuudesta on voitu jopa käydä rikosprosessia jonakin aikaisempana vuotena, mutta syyte on aikanaan hylätty näytön puutteessa.

Rikoslain 10 luvun säännökset ovat yleissäännöksiä, joita sovelletaan kaikkiin rikoslaki- ja muihin rikoksiin, ellei muualla toisin säädetä. Vaikka uuden 10 luvun myötä voitiin kumota melkoinen määrä muualla lainsäädännössä olleita menettämisseuraamussäännöksiä, kymmeniä erityissäännöksiä jäi jatkossakin sovellettavaksi.

Käytännössä tärkein erityissääntelyn varaan jäänyt alue ovat alkoholirikokset, joita koskevat edelleen VAlkL (459/1968) 9 luvun menettämisseuraamussäännökset. Lain 95.1 §:n mukaan luvattomasti valmistettu, maahan tuotu, välitetty, hallussa pidetty, jne. alkoholijuoma ja väkiviina on tuomittava menetetyksi.

Seuraavalle eduskunnalle on tarkoitus antaa hallituksen esitys uudeksi alkoholirikoksia koskevaksi RL:n 50a luvuksi. Asiasta annettiin työryhmän mietintö 26.10.2001. Alkoholilakiin (1143/1994) jätettäisiin vain muutamia menettämisseuraamusta koskevia säännöksiä (ks. ehdotuksen 50b, 60 ja 60a §:t). Tähän on syytäkin, sillä vanhan alkoholilain menettämisseuraamukset ovat monin paikoin rangaistuksenluonteisia eivätkä vastaa uudempaa menettämisseuraamussääntelyä.

Perinteinen erityissääntelyn alue on liittynyt metsästykseen, kalastukseen ja luonnonsuojelumääräysten rikkomiseen. Niinpä metsästyslain 80 §, joka koskee luvattomasti pyydettyä riistaeläintä ja pyyntilupamaksua, jäi osapuilleen ennalleen. Kalastuslain 104.2 § on sitä vastaava. Näiden säännösten erityispiirre on, että rikosesinettä ei tuomita aina menetetyksi valtiolle, vaan metsästys- tai kalastusoikeuden haltijalle. Luonnonsuojelulain 59 § puolestaan koskee suojelumääräysten alaista saalista sekä sitä maksua, joka näin metsästetystä eläimestä on suoritettava valtiolle ”lajinsa edustajana”.

Myös rikoslakiin jätettiin erityissääntelyä sellaisten tilanteiden varalle, joihin yleissäännökset eivät sovellu. Ne koskevat muun muassa eläinsuojelurikoksesta tuomitun eläimiä (RL 17:23.2), uhkapelipankkia (RL 17:23.3), kätkemisrikoksen kohteena ollutta omaisuutta (RL 32:6a), huumausainerikoksessa käytettyjä tai käytettäväksi hankittuja välineitä, tarvikkeita ja aineita sekä rikokseen tarkoitettuja varoja (RL 50:6) (kaikkien edellisten numero 875/2001) sekä lahjusta tai sen arvoa (RL 40:14 (604/2002)). Rikoslain sääntelyä muistuttaa lisäksi ampuma-aselain 104 §, joka koskee esimerkiksi luvatta hallussa pidettyä asetta patruunoineen ja ammuksineen. Muitakin esimerkkejä olisi esittää.

Muut erityissäännökset koskevat lähinnä EU:n yhteisen politiikan alueita, kuten esimerkiksi elintarvikelainsäädäntöä sekä lannoite- ja rehulakeja. Näissä harvoin sovelletuissa säännöksissä kansallista harkintavaltaa ei juuri ole.

Menettämisseuraamuksia koskevan sääntelyn soveltaminen ei siten ole jatkossakaan helppoa. Monet käytännössä hyvin tavalliset menettämisseuraamustilanteet jäivät edelleen erityissääntelyn varaan.

Lainvalinnan kannalta tilanne kuitenkin selkiintyi. Jos erityissäännöksiä ei ole, sovellettavaksi tulee rikoslain 10 luku.

 

  1. Hyödyn menettäminen (RL 10:2)


Hyötykonfiskaatio on pakollinen, kuten tähänkin asti. Rikos ei saa kannattaa taloudellisesti. Menettämisseuraamuksen kohteena on nykyiseen tapaan rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty, riippumatta siitä, tiesikö hyötyjä rikoksesta tai saamastaan hyödystä. Korkein oikeus on tuominnut hyödyn valtiolle menetetyksi muun muassa rikoksentekijän kuolinpesältä (KKO 2000:8).

Eri rikoksentekijöiden yhteisvastuu hyödyn suorittamisesta valtiolle jäi edelleen avoimeksi kysymykseksi. On selvää, että lähtökohtaisesti hyöty tuomitaan sen maksettavaksi, joka rikoksesta on hyötynyt. Näin toimittiin esimerkiksi ratkaisussa KKO 2001:13, jossa huumekaupan hyöty jaettiin sen mukaan, miten rahat voitiin osoittaa jaetun osallisten kesken.

Rikoslain 10 luvun 2 §:n perusteluissa kuitenkin todetaan (HE 80/2000 vp, s. 22), että mikäli ei ole selvitystä siitä, miten hyöty on jakautunut, voidaan hyöty tuomita menetetyksi yhteisvastuullisesti. Tämän täytynee olla kuitenkin poikkeuksellinen vaihtoehto, jos konfiskaation rangaistuksenluonteisuus halutaan välttää.

Myös hyödyn määrän arvioimisen lähtökohdat jäivät avoimiksi. Perustelujen mukaan menetetyksi tulisi tuomita todellinen nettohyöty. Esimerkiksi laittomassa alkoholikaupassa rikoshyötyä on myyntihinnan ja Alkosta ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, ”koska edellä mainittu kustannus ei sinänsä aiheudu rikollisesta toiminnasta”. (HE 80/2000 vp, s. 21) Työturvallisuusrikostapauksessa tai ympäristörikoksessa rikoshyötyä on siten se kustannussäästö, joka on saatu esimerkiksi työterveyshuollon tai päästösuodattimien hankkimisen laiminlyönnillä.

Hallituksen esityksen mukaan nettoperiaate ei kuitenkaan soveltuisi rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuviin kustannuksiin (HE 80/2000 vp, s. 21). Tällaisia voivat olla vaikkapa huumausaineen valmistuskustannukset. Ottamatta kantaa klassiseen kysymykseen bruttoperiaatteesta perinteisissä rikoksissa, näin on asia ymmärretty myös korkeimmassa oikeudessa.

Tapauksessa KKO 1999:89 kannabista viljelleeltä rikoksentekijältä saatiin takavarikkoon vuokratilansa halkopinosta poliisin löytämät noin 70 000 markkaa. Tekijä kielsi edes omistavansa varoja. Korkein oikeus aloitti perustelut – aivan oikein – arvioimalla sitä, saattoivatko varat kuulua jollekin muulle henkilölle. Vastattuaan tähän kieltävästi korkein oikeus arvioi sen, saattoivatko varat olla vastaajan laillista varallisuutta. Kun tähänkin oli vastattu kieltävästi, KKO totesi, että varat ovat rikoshyötyä huumeviljelmältä ja ne tuomittiin kokonaisuudessaan rikoshyötynä valtiolle, koska nettoperiaatetta ei katsottu voitavan soveltaa.

On kuitenkin huomattava, että rikoshyödyn konfiskoiminen ei ole esine- vaan arvokonfiskaatiota. Hyötynä ei tarkkaan ottaen tuomita tiettyä setelinippua. Sen sijaan setelinipun rahamäärä voi osoittaa sen, paljonko rikoksella on saatu hyötyä.

Saadun hyödyn määrä voidaan arvioida, jos siitä on saatavissa vain vaivoin selvitystä (ks. RL 10:2.2). Tässä tapauksessa oli näytetty, että varat kuuluivat vastaajalle ja että ne olivat peräisin huumekaupasta. Korkein oikeus olisi voinut todeta seuraavaksi, että löydetyt varat ovat huumeviljelmän nettotuottoa (muun osan tultua käytetyksi viljelmän hoitoon), ja arvioinut siten nettohyödyksi kaikki takavarikkoon saadut käteisvarat. Hyödyn arvokonfiskaatio olisi sitten pantu täytäntöön aikaisemmin takavarikkoon tai vakuustakavarikkoon otetusta käteisestä. Lopputulos olisi ollut sama, mutta nettoperiaatteen mukainen.

Kuten tunnettua, hyötykonfiskaation suhde vahingonkorvaukseen ja edunpalautukseen muuttui rikoslain 10 luvun uudistuksen myötä olennaisesti. Konfiskaatio on tuomittava, jos hyötyä ei ole palautettu tai tuomittu suoritettavaksi vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Jos korvaus- tai edunpalautusvaatimusta ei ole vielä ratkaistu, kun menettämisseuraamuksesta annetaan ratkaisu, menettämisseuraamus on tuomittava. Konfiskaatiota ei siten estä edes sopimus korvauksen suorittamisesta, vaan vasta korvauksen suorittaminen tai korvausta koskeva (ei-lainvoimainenkin) tuomio.

Tämä voi käytännössä johtaa oikeudessa vahvistettujen sovintojen määrän kasvuun, koska esimerkiksi onnistunut rikoksen sovittelu tarkoittaisi sitä, että asianomistajalla ei ole korvausvaatimusta, mutta syyttäjän tulisi vaatia esimerkiksi anastetun omaisuuden arvoa rikoshyötynä valtiolle. Tätä ei ole voitu tarkoittaa.

Muutenkin säännöksen liian tiukka soveltaminen johtaa prosessuaalisiin hankaluuksiin, jos esimerkiksi vahvistettaessa rangaistusmääräystä näpistyksestä, syyttäjän olisi aina varmistauduttava, että anastettu omaisuus on joko saatu takaisin tai korvattu täysimääräisesti menettelyyn suostuneelle asianomistajalle.

Tiukasti tulkittuna säännös tarkoittaisi myös sitä, että syyttäjällä tulisi aina rikosprosessissa olla näyttöön perustuva käsitys anastetun ja kateisiin jääneen omaisuuden arvosta. Mikäli asianomistajan korvausvaatimus alittaisi tämän, syyttäjän tulisi vaatia loppuosaa rikoshyötynä valtiolle ja esittää arvosta näyttöä.

Käytännössä tämä voisi merkitä esimerkiksi sitä, että asianomistajan vaatiessa arvonlisäverotonta tavaroiden hintaa vahingonkorvauksena, syyttäjä vaatisi arvonlisäveroa rikoksentekijältä rikoshyötynä valtiolle. Vahingonkärsijähän saa vähentää anastetun omaisuuden hankintahinnan arvonlisäverotuksessaan. Näin tiukkaa tulkintaa ei ilmeisesti ole tarkoitettu syyttäjän noudattavan ainakaan jos kyse on pienistä veromääristä, koska se vain siirtäisi huomiota rikosprosessin pääkysymyksistä sivuseikkoihin.

Muutenkin avoimeksi jää edelleen, onko rikoshyöty sama kuin rikoksella aiheutettu vahinko. Esimerkiksi tilauspetostapauksissa on perinteisesti ajateltu, että asianomistajalle tuomitaan ns. negatiivinen sopimusetu eli tavaroiden sisäänostohinta ja tavaraan pannut kulut – näin ajateltaessa jäisi lisäksi hyötykonfiskaatiolle tilaa, koska rikoksentekijä on joka tapauksessa hyötynyt koko anastetun omaisuuden ulosmyyntihinnan edestä. Korkein oikeus on ollut toisella kannalla. Ratkaisulla KKO 1997:208 (ään.) elektroniikkaa tilauspetoksella menettäneelle tuomittiin vahingonkorvauksena koko positiivinen sopimusetu eli tilaussopimuksen mukainen laitteiden hinta (eli sisäänostohinta ja myyjäliikkeen myyntikate).

Nämäkin yksityiskohtaiset ongelmat on sivuutettava tässä yhteydessä. Joka tapauksessa on syytä korostaa, että uudistuksen yksi päätarkoitus oli antaa syyttäjälle harkintavaltaa eli mahdollisuus jättää menettämisvaatimus esittämättä (ROL 1:8a (894/2001)). Tuon säännöksen mukaan menettämisvaatimus voidaan jättää esittämättä muun muassa, jos hyöty on vähäinen tai vaatimuksen perusteiden selvittämisestä aiheutuisi asian laatuun nähden ilmeisen kohtuuttomia kustannuksia. Vähäinen hyöty voidaan jättää myös tuomitsematta (RL 10:10.1, 1-kohta).

 

  1. Laajennettu hyödyn menettäminen (RL 10:3)


Merkittävin ja eniten keskustelua herättänyt uutuus rikoslain 10 luvussa koskee laajennettua hyödyn menettämistä. Säännöksen taustalla olivat erityisesti verokeidasvaltioissa toteutetut järjestelyt talousrikoksissa sekä organisoitunut huumausainerikollisuus.

Käytännössä esiintyi tapauksia, joissa rikoksentekijä oli kyennyt ennen rikosprosessia siirtämään koko omaisuutensa ulkomaille, mutta käytti verokeidasvaltiossa sijaitsevan yhtiön Suomessa omistamaa asuntoa ja autoa ilmaiseksi. Usein varallisuus oli siirretty kotimaahan rikoksesta tuomittavan läheisille tai läheisyhtiöille.

Sellaisiakin tapauksia esiintyi, joissa esimerkiksi laajamittaisesta huumeiden salakuljettamisesta tuomitulla henkilöllä itsellään oli huomattava varallisuus, jonka alkuperän laillisuutta voitiin pitää epäselvänä, koska rikoksesta tuomittavalla ei ollut laillisia tuloja.

Tässä ei ole syytä käydä sääntelytarvetta tai sääntelyn kriminaalipoliittista perustaa enää läpi. Todettakoon kuitenkin, että omaisuuden siirtojärjestelyjä torjuvaa sääntelyä on toki muuallakin lainsäädännössä. Niin sanotun ulosoton kiertosäännöksen (UL 4:9.4 (481/1999)) perusteella ulosmittaus voidaan kohdistaa ulkopuoliseenkin, mikäli varallisuusjärjestely ei vastaa asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta ja mikäli järjestelyyn on ilmeisesti ryhdytty ulosoton välttämistarkoituksessa. Säännöstä on sovellettu melko aktiivisesti.

Mikäli rikoksentekijä todetaan ulosotossa varattomaksi, hänet voidaan asettaa konkurssiin ja hänen tekemiään oikeustoimia voidaan peräyttää TakSL:n perusteella. Usein oman omaisuuden hävittäminen tällaisessa maksukyvyttömyysuhan tilanteessa täyttää myös velallisen epärehellisyyden (RL 39:1) tai velallisen petoksen (RL 39:2) tunnusmerkistön. Tässäkään mielessä omaisuuden siirtäminen sivuun ei siis ollut ennen uudistusta lainkaan sääntelemätön tilanne.

Aidosti uusi sääntelykohde on sen sijaan se tilanne, että rikoksentekijältä itseltään tavataan huomattavasti alkuperältään selvittämätöntä varallisuutta tilanteessa, jossa hänen ansaintamahdollisuutensa ovat olleet olemattomat. Tosin näissäkin tapauksissa usein jo rikoksen perusteella tuomittavat vahingonkorvaukset ja normaali hyötykonfiskaatio kattavat suurimman osan tuomittavan varallisuudesta. Loput menevät usein vanhojen ulosotossa olevien saatavien suoritukseksi.

Laajennettua hyötykonfiskaatiota koskevan säännöksen logiikka on yksinkertainen. Edellytetään tietyn luonteista ja törkeää perusrikosta, johon vastaajan todetaan syyllistyneen normaalin näyttökynnyksen mukaisella tavalla. Lisäksi laajennettuna hyötynä valtiolle tuomittavalta omaisuudelta edellytetään, että sen rikollista alkuperää on ”syytä epäillä”.

Rikoksen, johon on syyllistytty, tulee yleensä olla törkeisiin rikoksiin kuuluva, eli sellainen, josta voidaan tuomita vankeutta vähintään neljä vuotta. Säännöksen soveltamisalaan otettiin lisäksi mukaan eräitä keskivakavia rikoksia, eli huumausainerikos (RL 50:1), sellaisen edistäminen (RL 50:4), kätkemisrikos (ml. rahanpesu) (RL 32:1), alkoholin tai väkiviinan luvaton maahantuonti (VAlkL 82 §) sekä salakuljetus (RL 46:4). Myös yritysasteelle jääneet rikokset kuuluvat soveltamisalaan.

”Rikokseen syyllistymiskriteeri” voidaan ymmärtää siten, että menettämisseuraamusprosessia voidaan ajaa silloinkin, kun rikosasiaa ei ole saatu ajettua loppuun jostakin prosessuaalisesta syystä (rikoksentekijän ollessa esimerkiksi kuollut). Mahdollista lienee periaatteessa sekin, että laajennettua rikoshyötyä koskevaa prosessia käytäisiin sellaisen henkilön Suomessa olevasta varallisuudesta, joka on itse paennut luovutusmenettelyjen ulkopuolella olevaan maahan, mutta jonka läheisten tai läheisyhtiöiden Suomessa oleva varallisuus ilmeisesti on saatu Suomesta paenneen talousrikoksella. Tässä vaihtoehdossa on kuitenkin erittäin suurena ongelmana se, millaisessa oikeudenkäynnissä rikoksesta epäillyn ”syyllistyminen rikoksiin” voidaan täällä todeta.

Koska esimerkiksi törkeät pahoinpitelyt ja tapon yritykset harvoin ovat taloudellista hyötyä tuottavia, tuomittavan rikoksen tulee olla luonteeltaan sellainen, että se voi tuottaa huomattavaa taloudellista hyötyä. Tosin joissakin tapauksissa törkeä pahoinpitelykin voi kuulua soveltamisalaan, esimerkiksi jos kyseessä on palkkiota vastaan tehty pahoinpitely. Toiseen suuntaan voidaan sanoa, että rajanylityspaikalla kiinni jäänyt huumeiden salakuljettaja kuuluu säännöksen piiriin. Vaikka hän ei ole ehtinyt saada hyötyä lainkaan, hänen tekonsa luonne on huomattavan taloudellisen hyödyn mahdollistanut.

Ongelmallisempaa on sen omaisuuden määrittely, johon laajennettu hyötykonfiskaatio kohdistetaan. Kysehän on omaisuudesta, jonka ei väitetäkään olevan nyt tuomittavana olevalla rikoksella saatua. Säännöksen sanamuoto rajaa omaisuuden sellaiseen, jonka ”on syytä olettaa” olevan ”kokonaan tai osittain peräisin” vähäistä vakavammasta rikollisesta toiminnasta.

Mitä tulee omaisuuden alkuperään, näyttökynnystä lienee tulkittava melko varovaisesti. Perustuslakivaliokunta korosti asian eduskuntakäsittelyssä (PeVL 33/2000 vp), että menettämisseuraamuksen kohteena voi olla ainoastaan omaisuus, joka on hankittu rikoksella tai jonka tällaista alkuperää ainakin on perusteltua syytä epäillä. Säännökseen kirjattu ”syytä epäillä” tarkoittaa siten enemmän kuin esimerkiksi esitutkintakynnyksen (ks. ETL 2.1 §) tai takavarikkokynnyksen (ks. PKL 4:1) ylittymistä.

Jos vastaaja esittää näyttöä omaisuutensa laillisesta alkuperästä, hänelle ei saa asettaa kohtuuttomia vaatimuksia sille, milloin hänen katsotaan saattaneen omaisuuden laillisen alkuperän riittävän todennäköiseksi. Lähtökohtaisesti todistustaakka omaisuuden alkuperästä on syyttäjällä (ks. nimenomaan LaVM 14/2000 vp).

Toisaalta laajennettuna hyötynä valtiolle tuomittava omaisuus voi olla jopa sellaista, jota koskeva syyte hylätään samassa rikosprosessissa. Tekijää siis syytetään esimerkiksi kahdesta törkeästä velallisen petoksesta tai kahdesta huumausainerikoksesta ja toinen syyte hyväksytään, toinen hylätään. Hylätyn syytteenkin osalta voi olla syytä epäillä, että sitä koskenut omaisuus on rikoksella saatua, vaikka täyttä näyttöä tuosta rikoksesta ei rangaistustuomion perusteeksi ollutkaan.

Vähäistä vakavampi rikollinen toiminta tarkoittaa tässä yhteydessä lakivaliokunnan mukaan (LaVM 14/2000 vp) vakavuudeltaan perusrikoksen luokkaa olevaa rikollisuutta. Omaisuus voi puolestaan ilmeisesti olla ”peräisin” tällaisesta toiminnasta, vaikka sitä ei olisi suoraan hankittu rikoshyödyllä, vaan se olisi muuttanut muotoaan useaankin kertaan rikollisen toiminnan jälkeen.

On lisäksi huomattava, että laajennettu hyötykonfiskaatio on fakultatiivinen menettämisseuraamuksen muoto. Hallituksen esityksen mukaan (HE 80/2000 vp, s. 15 ja laajemmin s. 23-26) ”säännöstä olisi aina sovellettava varoen ja asiaa perusteellisesti harkiten. Säännöstä ei ole tarkoitettu sovellettavaksi aina, kun se näyttäisi mahdolliselta. Olisi harkittava jokaisessa yksittäisessä tapauksessa, onko olemassa perusteltu syy säännöksen soveltamiseen.”. Eduskunta (LaVM 14/2000 vp) edellytti lisäksi, että säännöksen soveltamiskäytäntöä seurataan tarkoin ja tarvittaessa ryhdytään toimenpiteisiin mahdollisten epäkohtien johdosta. Hallituksen esitystä voitaneen tulkita niin, että tuomioistuimella on usein erityinen perusteluvelvollisuus sen tuomitessa laajennettuun hyötykonfiskaatioon.

Säännöksen toisessa momentissa konfiskaatiolaji ulotetaan rikoksentekijän läheisiin ja läheisyhtiöihin. Momenttiin liittyy niin ikään useita ongelmia, joihin en kuitenkaan puutu tässä yhteydessä tilanpuutteen vuoksi.

 

  1. Rikoksentekovälineen menettäminen (RL 10:4)


Välinekonfiskaatiota koskevan säännöksen ensimmäisen momentin tarkoittama pakollinen välinekonfiskaatio laajeni soveltamisalaltaan kattamaan ampuma- tai teräaseet ja muut niihin rinnastettavat hengenvaaralliset välineet myös tuottamuksellisissa rikoksissa (vrt. vanhan lain aikana KKO 1984 II 94). Ampuma- ja teräaseeseen rinnastettavan välineen kriteeriä lienee tulkittava samoin kuin törkeän pahoinpitelyn ja törkeän ryöstän kvalifiointiperusteissa, eli melko rajoittavasti. Näin ollen vaikkapa vamman- tai kuolemantuottamuksessa käytetty terä- tai ampuma-ase on tuomittava valtiolle menetetyksi, mutta ei sen sijaan välttämättä vaikkapa kaasusumutinta (ks. KKO 1994:73).

Muutos ei kuitenkaan ollut niin suuri kuin voisi olettaa. Perinteinen tuomioistuinten soveltamisongelma oli tuottamuksellisen metsästysrikoksen tekemiseen käytetty luvallinen ampuma-ase, jonka tekovälinekonfiskaatiota pidettiin yleisesti kohtuuttomana. Rikosoikeudellisesti tapaukset olivat usein melko lieviä ja liittyivät esimerkiksi aikuisen hirven ampumiseen vasan kaatoluvalla. Tässä uudistuksessa metsästyslain 80 §:ään tehtiin viittaussäännös, joka sulkee jatkossakin tuottamuksellisen metsästysrikoksen välinekonfiskaation ulkopuolelle.

Muu välinekonfiskaatio on harkinnanvaraista. Jos tekoväline on jokin muu kuin edellä mainittu, tämä fakultatiivinen välinekonfiskaatiokin on rajattu tahallisiin rikoksiin.

Tältäkin osin rikoslain 10 luvun uudistus merkitsi konfiskaation käyttöalan laajentamista. Valtiolle menetetyksi voidaan nimittäin tuomita paitsi rikoksentekoväline, myös syytteen mukaiseen tahalliseen rikokseen ”läheisesti liittyvä” omaisuus, joka on ”yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen”. Tyyppitapauksessa murtovarkaudesta syytetyn henkilön hallusta on tavattu sellaisiakin murtovälineitä, joilla tehdyistä teoista häntä ei syytetä mutta joiden konfiskaatiota voidaan pitää perusteltuna (ks. HE 80/2000 vp, s. 27).

Edellytyksenä kuitenkin tässä – sanoisinko ”laajennetun tekovälinekonfiskaation” – tapauksessa on ainakin yksi toteennäytetty tahallinen rikos, jolla tulee olla asiallinen yhteys menetettäväksi tuomittavaan omaisuuteen. Omaisuuden mahdollinen satunnainen käyttö rikoksiin ei riitä. Murtovarkaudesta tuomittavalta ei tule konfiskoida rikoksen tekemiseen liittymätöntä autoa, joka on hankittu tavanomaiseen arkikäyttöön, vaikka voitaisiin epäillä sitä satunnaisesti joskus käytetyn tai käytettävän rikoksen tekemiseen (HE 80/2000 vp, s. 27).

Ylipäätään toisen momentin mukaisessa harkinnanvaraisessa välinekonfiskaatiossa on kiinnitettävä erityisesti ”huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen” ja arvioitava, kuinka sovelias väline on rikosten tekemiseen, onko sillä ylipäätään laillista käyttöä ja muodostaako esineen jättäminen tekijän haltuun riskin uudesta rikoksesta (HE 80/2000 vp, s. 27). Huomioon tulee ottaa myös esineen arvo – arvokkaiden, itsessään vaarattomien tekovälineiden konfiskointi olisi perusteltava tuomioissa aikaisempaa huolellisemmin.

Kulkuvälineiden konfiskointia koskeva oikeuskäytäntö osoittaa käytännössä, mitä tällainen uusien rikosten ehkäisemiseen keskittyvä perusteleminen voi tarkoittaa. Tapauksessa KKO 1997:170 kiinnitettiin huomiota ”teon laatuun, tekijän vaarallisuuteen ja tekovälineen merkitykseen rikoksentekijälle”. Poromiesten ahman tappamiseen käyttämät moottorikelkat tuomittiin valtiolle menetetyiksi. Myös vanhemmissa ratkaisuissa KKO 1975 II 95 (murtovarkaudessa käytetty auto), 1979 II 78 (murtovarkaudessa käytetty auto) ja 1990:65 (huumausaineen salakuljetukseen käytetyn vuokra-auton arvo) tuomittiin menettämisseuraamukset.

Olennaista tuomioistuimen perusteluvelvollisuuden kannalta on se, että pelkästään esineen käyttö rikoksen tekemisessä ei näissä toisen momentin fakultatiivisen välinekonfiskaation tapauksissa aina riitä perusteluksi omaisuuden tuomitsemiseksi valtiolle tekovälineenä, vaan huomiota tulee kiinnittää myös preventiivisiin seikkoihin ja esineen arvoon.

Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että rikoslain 10 luvun säätämisen yhteydessä ei ollut tarkoitus muuttaa vakiintunutta tulkintaa, jonka mukaan rattijuopon auton konfiskaatio ei ole tullut kyseeseen (HE 80/2000 vp, s. 28). Kohtuuttomuus voi perustua muun muassa tuomitun asumiseen syrjäseudulla tai tämän perheen tarpeeseen käyttää autoa. Jos taas kyse on toisen omaisuudesta, tuomittavalla arvokonfiskaatiolla ei olisi näissä tapauksissa preventiivistä vaikutusta. Jatkossa uudentyyppiset ajonestolaitteet voivat tehdä konfiskaatiosta joka tapauksessa preventiivisesti merkityksettömän. Samaa kantaa edustettiin rikoslain 23 luvun uudistuksen (545/1999) yhteydessä (ks. HE 32/1997 vp).

Rikoksentekoväline voidaan tuomita valtiolle menetetyksi rikoksentekijältä, rikokseen osalliselta ja siltä, jonka puolesta tai suostumuksin rikos on tehty. Siirronsaajalta omaisuus voidaan tuomita vain, jos tällä on ollut perusteltu syy epäillä esineen liittyvän rikokseen, tai jos kyseessä on vastikkeeton saanto. (RL 10:6) Sääntelyllä on pyritty turvaamaan esinekonfiskaatio myös niissä tapauksissa, joissa tekoväline on siirretty esimerkiksi rikoksentekijän lähiomaisten omistukseen tai muuten lahjoitettu menettämisseuraamuksen välttämiseksi. Sinänsä rikoksentekoväline voidaan tuomita valtiolle menetetyksi myös oikeushenkilöltä.

Jos välinettä ei voida sivulliselle kuuluvana konfiskoida, rikoksentekijä, rikokseen osallinen ja se, jonka puolesta tai suostumuksin rikos on tehty, tuomitaan arvokonfiskaatioon (RL 10:8). Lähtökohtaisesti arvioitavaksi tulisi kuitenkin ottaa esinekonfiskaation mahdollisuus, ja arvokonfiskaation mahdollisuudet tutkitaan vasta jos esinekonfiskaatio ei onnistu omaisuuden kuuluessa osittain tai kokonaan sivulliselle.

Muutenkin arvokonfiskaatiota (RL 10:8) oli tarkoitus rajoittaa uudistuksella. Sen tulisi yleensä kohdistua vain yhteen osapuoleen ja vain kerran.

Välinekonfiskaatiota tuomittaessa on myös otettava huomioon menettämisseuraamuksen kohtuullistamisen mahdollisuus. Rikoslain 10 luvun 10 §:n asiaa koskeva säännös on soveltamisalaltaan yleinen ja koskee periaatteessa myös pakollisia menettämisseuraamuksen lajeja, kuten hyötykonfiskaatiota (RL 10:2) sekä myös pakollisilta osin rikoksentekovälineen (RL 10:4.1) ja muun omaisuuden (RL 10:5.1) menettämistä. On kuitenkin selvää, että menettämisseuraamusta ei tule kohtuullistaa, jos valtiolle tuomittavan esineen tai omaisuuden hallussapito on rangaistavaa (esim. huumausaine, laittomasti hallussa pidetty ampuma-ase, jne.) (ks. myös HE 80/2000 vp, s. 34).

Ennen kaikkea fakultatiivisen tekovälinekonfiskaation tapauksissa kohtuullistaminen voi olla järkevä instrumentti suhteuttaa menettämisseuraamus tehtyyn rikokseen. Kohtuullistaminen voi tarkoittaa menettämisseuraamuksen tuomitsematta jättämistä (RL 10:10.1), arvokonfiskaatiota esinekonfiskaation sijaan taikka osittaista esine- tai arvokonfiskaatiota (RL 10:10.2).

Perusteena voi toimia muun muassa esineen vähäinen arvo, tekijän jättäminen syyttämättä tai rangaistukseen tuomitsematta, taikka menettämisseuraamuksen kohtuuttomuus ottaen huomioon muun muassa rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema, vastaajan syyntakeettomuus, jonkin anteeksiantoperusteen tai rangaistuksen lieventämisperusteen soveltaminen tapauksessa, omaisuuden merkitys vastaajalle tai tämän perheelle, jne. (HE 80/2000 vp, s. 34) Keskeistä on tässäkin arvioida, muodostuuko konfiskaatio tosiasiallisesti rangaistuksen luonteiseksi.

 

  1. Muun omaisuuden menettäminen (RL 10:5)


Muun omaisuuden menettämisellä viitataan perinteisessä terminologiassa rikosesineen ja rikoksen tuotteen konfiskaatioon. Rikosesineellä tarkoitetaan rikoksen kohdetta, kuten vaikkapa luvattomasti hallussa pidettyä räjähdettä tai alkoholijuomaa. Rikoksen tuote puolestaan on rikoksella aikaansaatu esine tai omaisuus, kuten luvattomasti valmistettu huume tai väärä raha. Koska on usein makuasia, onko kyseessä rikosesine vai rikoksen tuote (vai samanaikaisesti molemmat) ja koska menettämisseuraamuksen kannalta erolla ei ole kriminaalipoliittista merkitystäkään, niistä säädetään uudessa rikoslain 10 luvussa yhdellä säännöksellä.

Tässäkin tapauksessa menettämisseuraamus on joko pakollista (1 momentti) tai harkinnanvaraista (2 momentti). Ensimmäisen momentin mukaan menettämisseuraamus on pakollinen, jos rikosesineen tai rikoksen tuotteen hallussapito on rangaistavaa. Tällä viitataan erikseen lakiin kirjattuihin hallussapitokriminalisointeihin, eli esimerkiksi huumausaineisiin, laittomasti valmistettuun tai maahantuotuun alkoholiin, liian nuoren hallussa pitämään alkoholiin (alle 18- tai alle 21-vuotiaan juomasta riippuen), väärennysaineistoon, väärään rahaan, lapsipornoon, laittomasti hallussa pidettyyn teräaseeseen tai ampuma-aseeseen, jne. Suurin osa näihin hallussapitokriminalisointeihin liittyneitä konfiskaation erityissäännöksiä kumottiinkin rikoslain uuden 10 luvun yhteydessä.

Tätä kirjoitettaessa eduskunnan käsiteltävänä on hallituksen esitys järjestyslaiksi (HE 20/2001 vp). Hallitus esittää lukuisia uusia hallussapitokriminalisointeja, jotka koskisivat yleensä yleistä paikkaa tai rajatummin hallussapitoa ilman hyväksyttävää syytä. Kriminalisointien piiriin tulisivat muun muassa spraymaalit ja mitä moninaisimmat ”vaaralliset esineet” ritsoista ja tikoista lähtien. Kriminalisointien lopullisesta muotoilusta ei kuitenkaan vielä ole tietoa.

Säännöksen toinen momentti on harkinnanvarainen. Sen mukaan menettämisseuraamus voi perustua esineen tai omaisuuden terveys- tai ympäristöhaittoihin (esim. pilaantuneet elintarvikkeet), uusien rikosten ehkäisemiseen (esim. rahajäljitelmä, ks. RL 37:7), säännöstely- ja salakuljetusrikoksiin, sekä luonnon ja ympäristön suojelemiseen (ks. kuit. pakollista konfiskaatiota edellyttävät erityissäännökset mm. luonnonsuojelulaissa, metsästyslaissa ja kalastuslaissa). Tältä osin tulkintaongelmat lienevät vähäisempiä.

Sen sijaan merkittävältä näyttää muutos huumausainerikoksen arvokonfiskaation edellytyksissä. Aikaisemmin huumausaineen arvo (ks. kumottu RL 50:6.1 (1304/1990)) tuomittiin valtiolle menetetyksi vain, jos huume oli ”menettämisseuraamuksen välttämiseksi kätketty tai hävitetty”. Käytännössä näitä tapauksia oli ani harvoin – lähinnä kyse saattoi olla TV:n poliisisarjoista tutusta tilanteesta, jossa poliisin rynnätessä asuntoon vessanpönttöä huuhdellaan ahkerasti. Uuden sääntelyn mukaan (RL 10:8.2) näissä tilanteissa arvokonfiskaatiota ei tuomita, jos rikoksentekijä ”saattaa todennäköiseksi”, että aine on hävitetty tai käytetty.

Todennäköisesti tällaista näyttöä vastaajat haluavat tai voivat esittää harvoin. Sama pätee periaatteessa esimerkiksi alkoholin luvatonta välittämistä tai väkiviinan (pirtun) maahantuontia koskeviin juttuihin.

Hallituksen esityksessä (HE 80/2000 vp, s. 32) korostetaan tältä osin vieläpä, että lähtökohtaisesti arvokonfiskaation tuomitsemiseen riittää, että ”syyttäjä on näyttänyt omaisuuden olevan tavoittamattomissa”. Vastaajan tulisi saattaa todennäköisemmäksi omaisuuden käyttö tai hävittäminen verrattuna siihen vaihtoehtoon, että omaisuus on esimerkiksi piilotettu.

Arvokonfiskaatioon liittyy useita muitakin ongelmia tässä menettämisseuraamuksen lajissa. Arvon määräytymisen peruste on oikeuskäytännön valossa jossakin määrin epäselvä ennen kaikkea alkoholijuomia ja väkiviinaa koskevissa jutuissa. Periaatteessa Alko Oy:n vähittäismyyntihinta on arvokonfiskaation perusta, jos menettämisseuraamus määrätään Alkon vähittäismyyntivalikoimassa olevasta alkoholijuomasta. Jos siis kyse on alun alkaen laillisesti Alko Oy:stä ostetun alkoholijuoman luvattomasta myymisestä, rikoshyöty voitaneen arvioida Alkon hinnaston mukaisen vähittäismyyntihinnan ja aineen edelleen myyntihinnan välisenä erotuksena. Arvokonfiskaation yhteydessä arvo lienee Alkon hinnaston mukainen hinta.

Ongelmia aiheutuu väkiviinan eli pirtun arvosta. Tapauksessa KKO 2000:34 väkiviinaa oli tuotu maahan hintaan 30 mk/l ja myyty edelleen vastaajalle hintaan 120 – 135 mk/l. Koska väkiviinaa ei saatu takavarikkoon, menetettäväksi tuomittiin aineen arvo. Arvona pidettiin Alkon vähittäismyyntihinnaston mukaista halvimman viinalaadun vähittäishintaa 140 – 158 mk/l, koska ”väkiviinan arvo ei voi muuttua sen johdosta, että juoman hinta on välitysketjussa edelleen myytäessä noussut”. Toisaalta käytännössä arvokonfiskaatio luvattomasti valmistetusta alkoholista (kilju tai pontikka) on ainakin yleensä laskettu todellisen valmistushinnan perusteella eli raaka-aineiden ostohinnoista. Näihin usein monimutkaisiin ongelmiin ei tässä voida kuitenkaan puuttua tarkemmin.

Myös VAlkL:n mukaiseen esinekonfiskaatioon liittyy ongelmia. Alkosta peräisin oleva ”pimeä pullo” on katsottu voitavan konfiskoida täysi-ikäiseltäkin ostajalta rikosesineenä, vaikka ”pimeän pullon” ostaminen ei ole rikos (ks. KKO 1981 II 116 (ään) ja 1984 II 86 (ään.)). Kantaa on arvosteltu toistuvasti oikeuskirjallisuudessa. Kanta lienee mahdollista perustella vielä tämänhetkisen VAlkL:n sääntelyn valossa, vaikka onkin selvästi menettämisseuraamuksen perusajatusten vastainen.

Joka tapauksessa sen jälkeen kun alkoholirikoksia koskeva uusi rikoslain 50a luku on säädetty ja myös alkoholirikoksiin sovelletaan rikoslain 10 luvun 5 §:ää, käytäntö muuttunee. Muun omaisuuden menettämistä koskeva säännös kun koskee pakollisena ainoastaan sellaista omaisuutta, jonka hallussapito on rikos. Jos pullon ostaja on aikuinen ja jos pullo on alun perin Alkosta, vaatimus ei täyty. Fakultatiivisen konfiskaation edellytyksiinkään tilanne ei tunnu hyvin sopivan. Sen sijaan jatkossakin tällaisen ”pimeän pullon” myyjä – mutta vain hän – voidaan näissä tilanteissa tuomita arvokonfiskaatioon.

 

  1. Lopuksi


Lyhyen kirjoitukseni tarkoitus oli avata eräitä sellaisia tulkintakysymyksiä, jotka on jätetty säätelemättä rikoslain uudessa 10 luvussa tai joita uusi sääntely on itsessään tuottanut. Ehkä keskeisintä uuden 10 luvun soveltamisessa on se, että menettämisseuraamus ei saa olla rangaistuksenluonteinen.

Toinen keskeinen muutos koskee sekä syyttäjän että tuomioistuimen harkintavallan selvää lisäämistä menettämisseuraamuskysymyksissä. Harkintavallan lisäämiselle on ollut selvästi tarvetta. Toivon mukaan kirjoitus kannustaa entistä pohditumpaan syyttämis- ja tuomitsemiskäytäntöön.

 

Comments