1999 Johdatus Suomen oikeusjärjestelmään

Ari-Matti Nuutila:  Rikosoikeus [Straffrätt - Criminal Justice]. Teoks. Pekka Timonen (toim.): Johdatus Suomen oikeusjärjestelmään. 2. nide. 2. uud. laitos. Helsinki 1999, s. 1-129.


 

RIKOSOIKEUS

Ari-Matti Nuutila

 

1. KRIMINAALIPOLITIIKKA

1.1. Kriminaalipolitiikan tavoitteet ja keinot

1.2. Rangaistusteoriat sekä yleis- ja erityisestävyys

1.3. Perus- ja ihmisoikeudet kriminaalipolitiikassa

1.4. Rikollisuutta tutkivat tieteet

2. RIKOSLAJIT JA RIKOLLI­SUUS

2.1. Rikossäännökset ja laillisuusperiaate

2.2. Rikoslain kokonaisuudistus

2.2.1. Rikosoikeuskomitea

2.2.2. Rikoslakiprojekti

2.3. Henkilöön kohdistuvat rikokset

2.3.1. Henki ja terveys

2.3.2. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus

2.3.3. Ryöstö, kiristys ja vapaudenriisto

2.3.4. Rauha, yksityisyys ja kunnia

2.4. Henkilöä suojaavia vaarantamis- ja toimintarikossäännöksiä

2.4.1. Yleisvaaralliset rikokset

2.4.2. Liikennerikokset

2.4.3. Päihderikokset

2.5. Varallisuusrikokset

2.5.1. Ryhmittely

2.5.2. Omaisuusrikokset

2.5.3. Vaihdantarikokset

2.5.4. Talousrikokset

2.5.5. Tietotekniikkarikokset

2.6. Yhteisöllisiä etuja loukkaavia rikoksia

2.6.1. Ihmisyys, valtio ja poliittiset oikeudet

2.6.2. Työ ja ympäristö

2.6.3. Oikeudenkäyttö, viranomaistoiminta ja yleinen järjestys

2.7. Erityislainsäädännön kriminalisointeja

3. RIKOKSESTA TUOMITSEMINEN

3.1. Rikoslainopin kivijalka

3.1.1. Laillisuusperiaate

3.1.2. Tekorikosoikeuden periaate

3.1.3. Syyllisyysperiaate

3.1.4. Rikoksen rakenne

3.1.5. Rikosten jaotteluja

3.2. Tekijä, teko ja seuraus

3.2.1. Tekijä

3.2.2. Tekeminen ja laiminlyönti

3.2.3. Vaarantamisen rangaistavuus

3.2.4. Vahinkoseurauksen aiheuttaminen ja syy-yhteys

3.2.5. Vahinkoseurauksen ennakoitavuus

3.2.6. Epävarsinainen laiminlyöntirikos ja vastuuasemaoppi

3.3. Teon huolimattomuus

3.3.1. Johdanto

3.3.2. Kielletty riskinotto

3.3.3. Kielletyn riskinoton relevanssi

3.3.4. Tunnusmerkistön ulottuvuus

3.4. Oikeuttamisperusteet

3.4.1. Johdanto

3.4.2. Hätävarjelu

3.4.3. Itseapu ja jokamiehen kiinniotto-oikeus

3.4.4. Voimakeinojen käyttö

3.4.5. Pakkotila

3.4.6. Loukatun suostumus

3.5. Syyntakeisuus

3.6. Syyksiluettavuus

3.6.1. Tahallisuus

3.6.2. Tuottamus

3.6.3. Törkeä tuottamus

3.7. Anteeksiantoperusteet

3.7.1. Yleistä

3.7.2. Hätävarjelun, voimakeinojen käytön sekä pakkotilan liioittelu

3.7.3. Kieltoerehdys

3.7.4. Sotilasesimiehen käsky

3.8. Yritys ja valmistelu

3.8.1. Yrityksen tosiasiallinen vakavuus

3.8.2. Yrityksestä luopuminen ja tehokas katuminen

3.8.3. Valmistelun rangaistavuus

3.9. Osallisuus rikokseen

3.9.1. Tekijäkumppanuus

3.9.2. Välillinen tekeminen

3.9.3. Yllytys

3.9.4. Avunanto

4. RIKOSTEN SEURAAMUKSET

4.1. Rangaistuslajien yleiskuvaus

4.2. Rangaistuksen määrääminen

4.2.1. Yleistä

4.2.2. Rangaistusasteikosta päättäminen

4.2.3. Yhteisen rangaistuksen määrääminen

4.2.4. Rangaistuksen mittaaminen ja lajivalinta

4.2.5. Rangaistuksesta tehtävät vähennykset

4.3. Ehdoton vankeus

4.3.1. Tuomitseminen ja täytäntöönpano

4.3.2. Vankilasta vapautuminen ja valvonta

4.4. Yhdyskuntapalvelu

4.5. Ehdollinen vankeus

4.6. Nuorisorangaistuskokeilu

4.7. Päiväsakot

4.7.1. Tuomitseminen

4.7.2. Täytäntöönpano ja muuntorangaistus

4.8. Rikesakko

4.9. Oikeushenkilön rangaistusvastuu

4.10. Erityisiä rangaistuksia

4.11. Nuoria koskevat erityispiirteet

4.12. Turvaamistoimenpiteet

4.12.1. Yleistä

4.12.2. Pakkolaitokseen eristäminen

4.12.3. Menettämisseuraamus

4.12.4. Ajokielto

4.12.5. Muita turvaamistoimenpiteitä

4.13. Muita rikoksen seuraamuksia

4.13.1. Maksujärjestelmiä

4.13.2. Rikokseen käytännössä liittyviä seuraamuksia

4.14. Seuraamusten raukeaminen

4.14.1. Rikosoikeudellinen vanhentuminen

4.14.2. Armahdus

5. KANSAINVÄLINEN RIKOSOIKEUS

5.1. Suomen rikosoikeuden soveltamisala

5.1.1. Soveltamisperiaatteet

5.1.2. Henkilölliset rajoitukset

5.2. Kansainvälinen yhteistyö rikosasioissa

5.2.1. Kansainvälinen poliisiyhteistyö

5.2.2. Rikoksentekijän luovuttaminen

5.2.3. Rangaistuksen täytäntöönpanon siirtäminen

5.3. Kansainvälisen rikosoikeuden kehitysnäkymiä

 

1. KRIMINAALIPOLITIIKKA

 

1.1. Kriminaalipolitiikan tavoitteet ja keinot

 

       Rikosoikeus on aina myöhässä, koska tehtyä rikosta ei saa tekemättömäksi ja aiheutetut vahingot voidaan korvata ainoastaan rahallisesti. Palontorjunnassa ei riitä, että palokunta on hyvin varustettu ja sammuttaa tulipalon tehokkaasti ja aiheuttamatta enempää vahinkoa kuin tarpeellista. Yhtä keskeistä on ennakollinen palontorjunta rakennusmääräysten antamisen ja tulenkäsittelyä koskevan valistuksen avulla. Samalla tavalla rikosoikeus on vain yksi osa rikollisuuden ehkäisyssä. Ennakollinen rikoksentorjunta on keskeisempää kuin rikoksentekijöiden jälkikäteinen rankaiseminen.

       Kriminaalipolitiikalla tarkoitetaan rikolli­suus­kysymysten ratkaisemi­seen tähtäävää yhteiskunnallista päätök­sen­tekoa. Jo viime vuosisadan lopulla kriminaalipolitii­kan tavoit­teeksi määriteltiin "taistelu rikollisuutta vastaan". Kriminaalipolitiikalla on pyrittävä vähentämään rikollisuutta, m­utta rikollisuutta vastaan ei voi eikä saa taistella miten hyvänsä ja mihin hintaan hyvänsä. Eri­tyi­sesti 1970-luvun keskustelussa kriminaalipolitiikka nähtiin osana ylei­sempää yhteiskuntapolitiikkaa. Esimerkiksi hyvinvointivaltiollinen yhteiskuntapolitiikka helpottaa heikompiosaisten pysymis­tä kaidalla tiellä paljon enemmän kuin rikosoikeuden kiellot. Tietysti avustus­jär­jestelmiin liittyvät toisaalta omat väärinkäytösten mahdollisuudet.

       ­­­V­­iime kädessä tulee tavoitella rikol­lisuudesta ja sen vastusta­mistoi­mista johtuvi­en yhteis­kunnal­listen ja yksilöl­listen koko­naishaittojen vähen­tämistä. Rikollisuudesta aiheutuu rikoksen uhreille rikosvahinkoja, joista osa on rahassa mitattavia ja osa inhimillisiä kärsimyksiä. Rikoksentekijä on velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingot, mutta käytännössä ongelmana on usein se, ettei rikoksentekijä pysty maksamaan korvauksia. Asianomistajana rikoksen uhri tarvitsee usein oikeudenkäyntiavustajan. Seksuaalirikoksen ja monissa tapauksissa myös väkivaltarikoksen uhri tarvitsee henkistä tukea esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Väkivalta- ja seksuaalirikosten uhrien järjestelmällinen henkinen auttaminen on lähtenyt liikkeelle vapaaehtoistyönä.

       Myös muille ihmisille aiheutuu haittaa rikollisuudesta, sillä usein ihmiset joutuvat käytännössä suojaamaan omaisuuttaan ja hankkimaan vakuutuksia. Parisuhteen kariutuminen johtaa usein siihen, että nainen joutuu pelkäämään miehen uhkailujen johdosta. Ihmisten turvattomuus ja pelko joutua rikoksen uhriksi voidaan laskea rikollisuu­den haitaksi. Tietysti myös sellaisissa uhritto­missa rikoksissa kuin useimmat ympäristörikokset voidaan puhua vahin­goista ja ihmisten turvattomuudesta. Rikollisuuden syyksi on joskus laskettu laajemmaltikin yhteisön yhteenkuu­lu­vuu­den rapautuminen.

       Kriminaalipolitii­kassa on otettava huomioon myös yhteiskunnalle rikolli­suuden vastus­tamisesta aiheu­tuvat kustannukset ja haitat. Kontrolli­koneiston, lainkäyttöviranomais­ten ja täytäntöön­panokoneiston toiminta ovat merkittäviä menoeriä valtion talousarviossa. Näitä voimavaroja ei tulisi ottaa itses­täänsel­vyyksinä, koska ne ovat olennainen osa rikollisuu­des­ta ja sen kontrollista aiheutuvia haittoja. Yksilön oikeusturvan takaaminen viranomaisten toiminnassa aiheuttaa kustannuksia. Euroopan ihmisoikeussopimuksen edellyttämä oikeudenmukai­nen oikeudenkäynti on kallis. YK:n vankikäsittelyn vähimmäissäännöt ovat yksi syy siihen, että vankipäivä maksaa valtiolle satoja markkoja.

       Huomioon on luonnollisesti otettava myös rikoksentekijälle aiheutuvat kärsimykset vapauden tai varallisuuden menettämisen muodossa. Myös rikoksentekijän perheenjäsenet ja muut läheiset joutuvat kärsimään esimerkiksi silloin, kun perheenjäsen joutuu vankilaan. Pienen lapsen huoltajan tuomitseminen vankilaan merkitsee usein lapsen ottamista yhteiskunnan huostaan. Rikoslain säännökset vaikuttavat tietysti niidenkin ihmisten elämään, jotka eivät syyllisty rikokseen. Mitä enemmän on säädetty rangaistavaksi, sitä enemmän ihmisten toiminnallisia vapauksia on rajoitettu.

       Edellä selostetut rikollisuuden haitat on pyrittävä jakamaan oikeudenmukaisella tavalla yhteiskun­nan, todelli­sten ja mahdolli­sten rikoksen­tekijöiden sekä todelli­sten ja mahdolli­sten rikosten uhrien välillä. Rikoksen uhri saa monissa tapauksissa oikeudenkäyntiavustajan maksutta. Seksuaali- ja monissa väkivaltarikoksissa on voitu määrätä vuodesta 1998 alkaen asianomistajalle tukihenkilö esitutkintaan ja oikeudenkäyntiin.

       Rikoksen uhrien asemaa voidaan parantaa siten, että rikosvahingot korvataan ensi sijassa valtion varoista. Meillä annettiin vuonna 1973 yhtenä ensimmäisistä valtioista laki rikosvahinkojen korvaamisesta valtion varoista. Valtio korvaa uhrille henkilövahingot ja rajoitetusti myös esinevahingot. Korvauksen myöntää ja suorittaa valtiokonttori. Korvauksen saaminen ei aina edellytä rikoksentekijän saamista selville eikä korvausta tarvitse ensin yrittää periä rikokseen syyllistyneeltä. Kun korvaus on suoritettu, saa valtio rikoksentekijään kohdistuvan takautumisoikeuden, eli korvaus voidaan periä takaisin maksukykyiseltä rikoksentekijältä.

       Joissakin tapauksissa mahdolliset uhrit voidaan velvoittaa varotoimiin. Koska autoihin kohdistuvia rikoksia voidaan tehokkaasti estää rattilukoilla, sellainen on säädetty pakolliseksi auton varusteeksi. Vakuutusehdoilla pyritään lisäämään varkaudenestojärjestelmien käyttöönottoa. Muutkin murtosuojaukset ovat kehittyneet nopeasti.

       Yhteiskunnan on syytä panostaa rikosoikeuden ja rikosoikeudenhoidon sijasta ennen kaikkea rikosten ennakkotorjuntaan. Mitään edellä luetel­luista haitoista ei synny, jos rikollisuutta ei ole. Yhteiskunnan pääasialliset toimenpiteet voidaan jakaa kahteen ryhmään: perinteiseen poliisitoimeen ja uudempiin rikoksentorjunnan muotoihin.

       Poliisin voimavaroja rikollisuuden ennaltaehkäisyssä ja rikosten selvittämisessä on pidetty liian vähäisinä. Ennaltaehkäisyssäkin on syytä kuitenkin arvioida panostuk­sen kustan­nuksia ja hyötyjä kokonaisuudessaan. Varkauksia saataisiin varmasti selvitet­tyä enemmän, jos poliisivoimat kaksinker­taistettaisiin, mutta sellaiseen yhteiskunnalliseen panostukseen ei ole riittävää syytä. Omaisuusrikoksia voidaan estää parhaiten kehittämällä erilaisia suojajärjestelmiä. Poliisivoimia vahvistettaessa saavutetaan myös jossakin vaiheessa piste, jonka jälkeen niin sanotun poliisivaltion ongelmat tulevat esille. Otteet kovenevat puolin ja toisin. ­­Pakkovallan käytön minimointi kuuluu vapaan demokraattisen yhteiskunnan luonteeseen. Yhteiskuntarauhan turvaaminen poliisi‑ ja tuomarivallalla on sille vierasta.

       Sen sijaan talousri­koksia vastaan parhaita keinoja on poliisin voimavarojen kasvattaminen ja tehostettu viranomaisyhteistyö. Ennen kaikkea viranomaisten yhteistyöllä on saatu viime vuosina aikaan hyviä tuloksia poliisin, tullin ja veroviranomaisten tehdessä yhdessä selvitystyötä ja tehoiskuja riskiyrityksiin.

       Toisaalta jos yksityisten on käytännössä pakko turvautua vartiointiliikkeiden apuun suojautuessaan omaisuusrikoksilta, voidaan kysyä, onko yhteiskunta täyttänyt rikoksentorjuntavelvoitteensa riittävästi. Meilläkin saatetaan olla kulkemassa kohti sitä tilannetta, joka on jo todellisuutta esimerkiksi Yhdys­valloissa, missä jatkuva vartiointi ulottuu jo yksityiskoteihinkin. Vartiointiliikkeistä on viime vuosikymmeninä muodostunut kaupallisesti merkittä­vä elinkeino, mutta tähän mennessä niiden toimeksiantajina ovat olleet lähinnä yritykset.

       Viime aikoina on Suomessakin havahduttu huomaamaan, että ennaltaehkäisyyn voidaan käyttää muitakin keinoja. Näistä muista, hyvin monenlaisista keinoista on alettu käyttää yläkäsitettä rikoksentorjunta. Vuonna 1989 perustettiin erityinen Rikoksentorjun­nan neuvottelu­kunta, joka toimii yhteistyössä muiden Pohjoismaiden viran­omaisten kanssa ja joka sai vuonna 1998 valmiiksi valtakunnallisen rikoksentorjuntaohjel­man. Esimerkiksi Tampereella on aloitettu rikoksentorjuntaa varten erityisprojekteja.

       Rikoksentorjuntaa on syytä lähestyä rikos‑ ja rikoksentekijä­kohtaises­ti. Rikolli­suutta voidaan ehkäistä muun muassa ottamalla kaupunkien lähiöiden suunnittelussa huomioon rikoksentekotilaisuuksien vähentäminen. Myös muu rikoksentekotilanteiden vähentäminen on tärkeä osa rikoksentorjuntaa. Tietoturvallisuus on yksi rikoksentorjunnan kannalta merkittävä asia. Ratti­juopu­mus­rikok­sia voidaan ehkäistä kehittä­mäl­lä julkisen liiken­teen palvelu­ja. Päihdehuol­to- ja mielen­terveys­palve­luilla olisi voitu estää monta ruumiisiin johtanutta perhetragediaa. Poliisi on aloittanut monilla paikkakunnilla entistä aktiivisemman yhteistyön koulujen ja nuorisoviranomaisten kanssa rikollisuuden ennaltaehkäisyssä.

       Rikoslakia on syytä käyttää vain, jos tavoitetta ei voida saavuttaa puuttumal­la vähem­män perusoi­keuksiin. Tästä on kyse ultima ratio -periaatteessa. Rikosoikeusjärjestelmän käyttöön liittyy inhimillisiä ja eettisiä ongelmia, ja se toimii aina jossakin määrin epäoikeudenmukaisesti. On tarkistettava, voidaanko moraalisesti hyväksyttävämmällä tavalla ottaa käyttöön jokin toinen menettelytapa, joka vastaa rikosoikeutta tehossaan edes kohtuullisessa määrin ja joka on toteutettavissa kohtuullisin kustannuksin. Esimerkiksi rattijuopumusongelmaan reagoitaessa olisi selvitettävä vaihtoehtojen moraalinen hyväksyttävyys, tehokkuus ja taloudellisuus. Jos alkoholistien hoitomahdollisuuksia parantamalla voidaan vähentää rattijuopumusta yhtä paljon kuin ankaroittamalla rikoslakia, rattijuopumusongelmaan tulisi reagoida hoitomahdollisuuksia lisäämällä.

       Ongelmana on meillä ollut se, että rikosten ennakkotorjuntaa ei oteta läheskään riittävästi huomi­oon. Kriminaali­politiikan jälkikä­teiseen kontrollikei­noon eli rikosoikeusjärjestelmään asetetaan usein aivan perusteet­toman suuria toiveita. Kun havaitaan yhteiskunnallinen ongelma, kysytään ensimmäiseksi, mitä rikoslain avulla voitaisiin tehdä asian eteen. Kysymyk­senasettelu on vääristynyt. On turha ihmetellä, että Suomen henkirikos­määrät ovat korkeat, jos päihdehuol­topalvelut, nuorten tukipalvelut ja mielenter­veyden avohuoltopal­velut ajetaan alas kustannussyistä.

 

1.2. Rangaistusteoriat sekä yleis- ja erityisestävyys

 

       Rangaistus merkitsee ihmisen oikeu­delli­sesti suojattujen etujen — lähinnä vapauden ja varallisuuden — riistoa ja tahallista kärsimyk­sen aiheutta­mista. Koska tahallinen kärsi­myksen aiheut­ta­minen on vastoin eettisiä perus­pe­riaat­teitam­me, rangaistuksen käyttö vaatii perustelun tai oikeutuksen. Täl­lai­nen perustelu esitetään rangais­tus­teori­oissa eli teorioissa rangaistuksen tarkoituk­sesta, oikeutuksesta ja tehtävistä. Teoriat jaetaan tavallisesti kahteen ryhmään.

       Sovitusteorioissa eli absoluuttisissa teori­oissa rangais­tuksen oikeutus haettiin ajallisesti menneestä eli tehdystä rikoksesta. Teorioita kannatettiin erityisesti viime vuosisa­dalla. Ran­gaistuksen oikeutus oli siinä, että rikok­sentekijä oli ansainnut rangais­tuksen rikkomalla yh­teisesti sovittuja sään­töjä vastaan. Rikos sovitettiin oikeudenmukaisella rangaistuksella. Yhteis­kun­nan oikeus rajoittaa kielloin ja käskyin ihmisten toimin­nallista vapaut­ta ja rangaista rajoitus­ten rikkojia hyväksyttiin eräänlaisena luon­nonoikeu­dellisena välttämättö­myytenä. Viime kädessä voitiin vedota kainoste­le­matta moraaliseen intuitioon.

       On tietysti selvää, että sovitus ei voi antaa tyydyt­tävää vas­tausta sille, joka vaatii järkisyitä ran­kaisemi­selle. Tehtyä rikosta ei saa tekemät­tö­mäksi ja rangais­tuk­sen aino­aksi perusteeksi ei riitä se, että ihmisten mielissä asuva sovi­tuksen vaatimus edellyttää, että rikoksen­te­kijät saavat ansi­oittensa mukaan. Käytän­nössä teorioihin ei sisälly riittäviä takeita mielival­lan välttä­miseksi. Vaikka tappamisen kielto ja muut perusta­vaa laatua olevat kiellot voi­taisiin­kin perus­tella moraali­sesti, tämä perustelu ei sellaise­naan vielä riitä käytetyn rangais­tuksen määrän tai laadun perusteeksi.

       Preventioteorioissa eli relatiivisissa ran­gais­tusteo­rioissa taas tähdä­tään tulevaisuuteen. Preventio­teoriat ovat selvästi merkittävin tapa perustella rikosoikeuden olemas­saoloa ja käytön ehtoja. Meillä käynnissä olevassa rikoslain kokonaisuudistuksessa on nojauduttu voimakkaasti preventioon. Rangais­tuksen oikeutus ei ole jo tehdyn rikosteon sovittamisessa vaan siinä, miten rankaisemi­sel­la voidaan vaikut­taa ihmisten tulevaan käyttäy­tymi­seen.

       Preventiivinen vaikutus voidaan jakaa kahteen osaan. Jos tarkoite­taan rangais­tuksen ylei­sesti lainrik­komisia vähen­tävää vaikutus­ta, pu­hu­taan yleispre­ventiosta tai yleisestä­vyydes­tä. Jos taas puhe on siitä, miten rangaistus vähentää rangaistukseen tuomitun rikoksen­tekijän taipumuk­sia rikkoa lakia, tarkoite­taan erityis­preventiota eli erityisestä­vyyttä.

       Erityispreventiota voi­daan toteuttaa ensi sijassa seuraa­musjärjestelmässä. Erityispreventiivisen ajattelun käännekohtana on pidetty niin sanottua Marburgin ohjelmaa, jonka esitti vuonna 1882 saksalainen rikosoikeusoppinut Franz von Liszt. Hänen johtoajatuksensa oli rangaistuksen määrääminen tekijäryhmäkohtaisesti. Tilapäisrikollista oli varoitettava rangaistuksella. Parantumisky­kyinen taparikollinen oli parannettava rangaistuksen täytäntöönpanoon liitettävällä kasvattami­sella, hoidolla ja varoittamisella. Parantumaton rikoksenuusija oli tehtävä vaarattomaksi eristämällä hänet muusta yhteiskunnasta. Rangaistuksen tarkoituksena oli estää rikoksentekijää tekemästä uusia rikoksia.

       Alkuperäisen ajatuksen mukaan ehdottomalla van­keudella oli kaksi tarkoitusta. Rikoksen­tekijän eristämisellä hänen mahdollisuu­tensa uusiin rikok­siin estettiin. Samalla vankeusrangaistuk­sen oli määrä vähen­tää tuomitun taipumuksia uusiin rikoksiin. Lyhyisiin ehdottomiin rangaistuksiin suhtauduttiin torjuvasti, koska sellaisen täytäntöönpanossa ei voitu kiinnittää riittävästi huomiota vangin persoonallisuuden kehittämiseen. Niiden sijasta oli määrä käyttää ehdollista vankeusrangaistusta varoituksena. Sakkorangaistus toimi lähinnä varoituksena. Pakkolaitokseen eristämisellä puolestaan tähdättiin selväpiirteisesti rikoksentekijän eristämiseen.

       Erityisestävän ajattelun huipentumaa edusti erityisesti Ruotsissa myös käytännössä merkitystä saanut hoitoideologia. Sillä tarkoitetaan poikkeavasti käyttäytyvään, kuten rikoksentekijään, hoidollisilla perusteilla kohdistettavia pakkotoimenpiteitä. Suomessa hoitoideologialla ei käytännössä ollut koskaan kovinkaan suurta merkitystä, mutta siitä huolimatta siitä haluttiin 1960‑luvun kriminaalipoliittisessa keskustelussa sanoutua voimak­kaasti irti.

       Rikoslain kokonaisuu­dis­tuksessa on johdonmukaisesti nojauduttu ennen kaikkea rangais­tuk­sen yleispreventiiviseen vaikutukseen. Rikossäännösten antaminen voi perustua vain yleises­tävään vaiku­tukseen. Teko­tyyp­pejä kri­minalisoi­daan, jotta ihmiset toimisivat määrätyllä tavalla. Yksittäisessä rangais­tuk­seen määrää­misessä yleispreven­tiivisten argu­ment­tien merkitys on vähäisem­pi.

       Yleis­prevention perin­teinen, jo kaksisataa vuotta keskuste­lussa esillä ollut vaikutuskanava on pelotus. Rangais­tusuhan ja tuomittu­jen rangaistus­ten on tarkoitus vakuut­taa mah­dolli­sille rikoksen­tekijöille, että rikos ei kannata. Odotettavis­sa oleva rangaistus painaa enemmän kuin rikok­ses­ta odotettavissa oleva hyöty. Uudemmassa keskustelussa on korostettu sitä, että ihmis­ten käyt­täyty­miseen ei vaiku­te­ta vain uhkailemalla heitä ran­gaistuk­silla. Päätökset rikosten tekemi­sestä eivät ole yleensä rationaa­lisen harkinnan tulosta. Suuri osa rikok­sista tehdään olo­suhteis­sa, joissa järke­välle harkin­nalle ei ole juuri tilaa. Esimerkiksi henkiri­kok­sista valtaosa tehdään humalassa ja kiihtyneessä mielenti­lassa, jossa myö­hempiä rangaistuk­sia ei ajatella.

       Pelotusprevention sijasta uudemman kri­minaalipoli­tii­kan paino­piste onkin rangaistusuh­kien ja tuomittujen rangaistusten moraa­lia ja tapaa luovaa vaikutuk­sessa. Rikok­sista ei pidät­täydytä rangaistuk­sen pelon vuoksi vaan siksi, että rikosten tekeminen koetaan moraa­lisesti vääräksi. Rikoslaki on "virallinen syntiluettelo", joka osoittaa väärän ja oikean menettelyn rajan. Tapaa luovassa vaikutuksessa puolestaan lähtökohtana on, että lakeja totellaan yleensä ilman, että niihin otettaisiin mitään asen­netta. Ihmiset toimi­vat lain vaatimalla tavalla, koska pitävät tätä itsestään selvä­nä.

       Yleispreventiiviseen vaikutukseen pyrittäessä on huomattava, että pelkkä uusien lakien säätäminen eduskun­nassa tai rangaistusten tuomitseminen ei vähennä rikolli­suutta. Yleis­preventii­viseen tehoon vaikuttavat ennen kaikkea ihmisten normi­tun­temus, käsityk­set sank­tiovarmuu­desta sekä käsitykset sanktioankaruu­desta. Normitun­temuksen vaatimuksella tarkoitetaan sitä, että rangais­tusuhin voidaan vaikuttaa käyttäy­tymi­seen vain, jos ihmiset tietävät, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Tutkimus­ten mu­kaan ihmisten tiedot rikoslain aivan ydinalueis­takin näyttävät olevan puutteel­lisia.

       Yleisestävä vaikutus edel­lyttää myös käsitystä riittävästä sank­tiovar­muudes­ta. Pelotus­preven­tio suoras­taan nojau­tuu oletuk­seen ratio­naa­lisesti rikoksen haittoja ja hyötyjä harkit­se­vasta yksilöstä. Myös tapaa ja moraalia luova vaikutus on saavutettavissa vain, jos ihmi­sille osoitetaan, että rikkomuk­siin myös reagoidaan. Sanktiovarmuuden tärkein elementti on kiinni­jäämisriski. Jos rikoksesta ei voi jäädä kiinni, ei rangaistusuhalla ole merkitystä. Empiirisis­sä tutkimuk­sissa on voitu osoittaa, että käsityk­set kiinnijäämis­riskistä vaikuttavat olennaisesti rikolli­suustasoon. Esimerkiksi rattijuopumusrikoksia vähentää yleisön tieto systemaattisista puhallustesteistä maanteillä.

       Usein yleispreventiivi­sen tehon saavuttami­sen katsotaan edellyttävän käsitys­tä riittäväs­tä sanktio­anka­ruudesta. Tutkimuksissa tälle ole­tukselle ei ole juuri saatu tukea. Rangaistus­tason nostami­nen on vaikutta­nut rikollisuuden tasoon vain väliaikaisesti ja joissakin rikostyy­peissä. Kont­rol­li­järjes­telmän toimin­taa koske­vat speku­laa­tiot yltävät harvoin seuraa­muk­sen määrän tai laadun tasolle. Ennen murtovarkautta tekijän pohditta­vana on, onnis­tuuko keikka vai ei. Merkitystä ei ole sillä, onko odotettavissa oleva rangaistus puoli vuotta vai kaksi kuu­kautta vankeutta. Henki­lö, joka harkitsee toisen tappa­mista, ei pohdi sitä, tuomi­taanko hänet kahdeksak­si vai kymmeneksi vuodeksi van­keuteen. Suurin osa julkisuudessa esitetyistä vaatimuksista korottaa rangaistustasoa ei siten perustu tutkimustietoon siitä, miten rikollisuutta voidaan torjua.

 

1.3. ­­­­Perus- ja ihmisoikeudet kriminaalipolitiikassa

 

       Kriminaalipolitiikan päämäärät ja arvot muuttuvat ajan käsitysten mukaan ja ovat erilaisia eri yhteiskunnissa. Suomalaisen yhteiskunnan oikeudellisesti suojatut perusarvot on kirjattu hallitusmuodon perusoikeussään­nöksiin. Hallitusmuodossa on säännökset muun muassa yhdenvertaisuudesta, henkilökohtaisesta vapaudesta ja koskemattomuudesta, yksityiselämän, kunnian ja kotirauhan turvasta, sananvapaudesta, omaisuuden turvasta sekä oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeuden­käyntiin. Kriminaalipolitiikka ei ole erillinen yhteiskun­tapolitiikan saareke vaan yksi keino toteuttaa perusoikeuksien ilmentämiä arvoja ja päämääriä.

       Järjestelmän sisältö ei enää ole kansallinen kysymys. Euroopan neuvoston määräykset ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset asetettavat rajoja rikosoikeudelliselle vallankäytölle. Ennen kaikkea huomioon on otettava Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja YK:n piirissä laaditun kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen määräykset. Itse asiassa hallitusmuodon perusoikeussäännökset on laadittu pitkälti ottaen huomioon Suomen kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet. Suomalainen kriminaalipolitiikka on tästä näkökulmasta osa ihmisoikeuksien suojajärjestel­mää.

       Perus- ja ihmisoi­keuksissa on kyse periaat­teessa kolmesta asiasta. Julkisen vallan tulee kunnioittaa ja suojella perus- ja ihmisoikeuksia sekä taata niiden mahdollisimman laaja toteutuminen yhteiskunnassa. Perus- ja ihmisoikeuksien takaamisessa on kyse edellä jaksossa 1.1. selostetusta rikosten ennaltaehkäisystä. Kunnioittamisvaatimus liittyy ennen kaikkea syytetyn perustuslailliseen asemaan. Suojeluvaatimus asettaa puolestaan julkiselle vallalle aktiivisia toimintavelvoitteita perusoikeuksien tasapuoliseksi turvaamiseksi.

       Kunnioittamisvaatimus tarkoittaa sitä, että valtiovallan on pidättäydyttävä loukkaamasta syytetyn tärkeimpiä perus- ja ihmisoikeuksia. Samaa tarkoittaen voidaan puhua myös rikosoikeuteen kuuluvista absoluuttisista kielloista. Rikosoikeudellinen lailli­suusperiaa­te on keskeinen kielto, jota ei saa rikkoa missään oloissa (HM 6a §). Suomen valtiosääntö tur­vaa myös ihmisarvon louk­kaamat­to­muu­den, jonka voidaan ymmärtää sisältävän objektiivi­sen rangais­tus­vastuun kiellon. Rangais­tusvastuul­ta on aina edellytettävä syyllisyysperiaatteen mukaisesti vähin­tään huolimat­tomuuteen perustuvaa menettelyä. Periaatteita selostetaan jaksoissa 3.1.1. ja 3.1.3. tarkemmin.

       Perusoikeuksien kunnioittamisvaatimus asettaa rajoja myös seuraamusjärjestelmälle. Kuole­manrangaistus, kidutus ja ihmisar­voa loukkaavat rangaistukset ovat meillä ehdottomasti kiellettyjä (HM 6 §). Ihmisar­voa loukkaavana voitaisiin pitää esimerkiksi häpeärangaistuksia. Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti ja ilman laissa säädettyä perustetta.

       Perus- ja ihmisoikeuksia on myös suojeltava. Tässä vaatimuksessa on kyse julkisen vallan velvollisuudesta aktiivisesti suojata yksilön perusoikeuksia loukkauksilta. Myös yhteiskunnan tärkeät edut ovat rikosoikeuden suojaverkon piirissä. Rikosoikeus on lähtökohdiltaan suojajärjestelmä. Näitä etuja kutsutaan rikosoikeudellisessa kielenkäytössä oikeushyviksi. Esimer­kiksi tapposäännöksen suojaama oikeushyvä on ihmishenki ja varkaussäännöksen puolestaan omaisuus.

       Oikeushyvät voidaan jakaa yksilöllisiin ja yhteisöllisiin. Yksilöllinen oikeushyvä kuuluu jollekin henkilölle, ja niitä ovat esimerkiksi henki, ruumiillinen koskemattomuus, vapaus, kunnia ja omaisuus. Yhteisöllinen oikeushyvä liittyy valtion, sen elinten ja yhteiskuntaelämän toimintaan. Lähinnä on kysymys yhteiskunnan pelisääntöjen suojaamisesta esimerkiksi viranhoidon puolueettomuudessa, oikeudenkäytössä ja työelämässä. Myös ympäristöä voidaan pitää yhteisöllisenä oikeushyvänä, koska ympäristörikoksilla ei suojata välittömästi ihmisten henkeä, terveyttä tai omaisuutta. Yhteisöllistä oikeushyvää turvaavat kri­minalisoinnit voivat tietysti antaa välillisesti suojaa myös yksilöille.

       Niin sanotun oikeushyvien suojelun periaatteen mukaan kriminalisoinnit, joilla ei suojata mitään täsmennettävissä olevaa oikeushyvää, on syytä torjua. Pelkkä käyttäytymisen moraalittomuus tai erilaisuus ei riitä syyksi kriminalisoinnille. Esimerkiksi seksuaalirikoksiksi voidaan määritellä lähinnä seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaavat teot. Homoseksuaalisuuden kriminalisointi ei suojaisi mitään perusoikeutta.

        Periaate ei merkitse lupaa käyttää rikosoikeutta aina, kun jonkin perusoikeuden suojaaminen näyttäisi sitä edellyttävän. Periaate rajaa hyväksyttävää rangaistussäännösten käyttöä, koska rangaistusuhan täytyy edes voida ajatella toimivan preventiivisesti, ennen kuin sen käyttöä harkitaan. Täysin symbolinen lainsäädäntö, jonka noudattamiseen kukaan ei usko, on jätettävä säätämättä, koska sillä ei yhteiskunnasta tehdä turvallisempaa.

       Lisäksi perusoikeuksien suojelu on toteutettava hyväksyttävällä tavalla. Esimerkiksi yksityisyyden suojaksi annettujen kriminalisointien tulee olla sopusoinnussa sananvapauden kanssa. Mitä enemmän yhteiskunnassa painotetaan sananvapautta, sitä vähemmän poliitikkojen ja muiden merkittävässä asemassa olevien henkilöiden yksityisyys saa rikosoikeudellista suojaa.

       Periaate vaikuttaa myös rangaistusuhasta ja rangaistavuuden edellytyksistä päätettäessä. Esimerkiksi vaarantamista ja huolimattomuutta on syytä käyttää rangaistavuuden alarajana vain tärkeimpien perusoikeuksien, lähinnä hengen ja terveyden, suojassa. Omaisuusrikoksissa lähtökohtana pitää olla rangaistavuuden rajoittaminen tahalliseen omaisuusvahinkojen aiheuttamiseen.

       Suojeltavan oikeushyvän merkitys vaikuttaa luonnollisesti myös rangaistusasteikosta päätettäessä. Nykyään kun henkeä ja terveyttä pidetään olennaisesti arvokkaampina kuin omaisuutta, ovat väkivaltarikosten rangaistukset suhteessa omaisuusrikosten rangaistuksiin muuttuneet ankarammiksi.

       Huomioon on otettava myös niin sanottu hyötyjen ja haittojen vertailun periaate. Kaikkien rikosoikeudellisten toimenpiteiden täytyy tuottaa enemmän hyöty‑ kuin haittavaikutuksia. Hyvä esimerkki hyötyjen ja haittojen vertailun periaatteesta on kieltolaki 1920-luvulta. Lain taustalla olleet tavoitteet olivat sinänsä hyväksyttäviä, mutta ehdottoman kielteinen suhtautuminen alkoholiin johti monenlaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Järjestäytynyt ­salakuljetus, korkea väkivaltarikollisuus sekä yleinen lain kunnioituksen murene­minen merkitsivät suurempaa haittaa kuin lailla aikaansaadut kansanterveydelliset hyödyt.

 

1.4. Rikollisuutta tutkivat tieteet­­


­

       Rikollisuuteen liittyy monentyyppistä tutkimus­ta. Runsaat sata vuotta sitten syntyi moderni sosiologia. Samaan aikaan niin sanotun sosiologisen rikosoi­keusajattelun piirissä esitettiin vaatimus, jonka mukaan rikosoikeutta ei saa erottaa rikollisuutta koskevasta tietämyk­sestämme. Oli luotava "rikosoikeus­tieteen kokonaisuus". Järkevä rikolli­suu­den oikeu­delli­nen sään­tely on olen­naisesti riippuvainen siitä, mitä me tiedämme rikollisuudesta yhteiskunnallisena ilmiö­nä.

       Kriminologian piirissä tutkitaan rikosta ja rikolli­suutta tosi­asiallisena yhteis­kunnallise­na ilmiönä. Meillä erityisesti Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos harjoittaa krimino­logista tutkimusta. Perintei­sesti kriminologises­sa tutkimuk­sessa on pyritty selvittämään rikollisuu­den määrää, rakennetta ja kehitys­tä sekä näihin vaikuttavia tekijöitä. Voidaan selvittää esimer­kiksi rikolli­suutta eri ikäryhmissä, naisten ja miesten rikolli­suutta ja rikollisuuden alueellisia sekä kaupunginosa­kohtaisia eroja. Myös rikoslain preven­tiivisiä vaiku­tuksia on selvitetty.

       Viime vuosikym­meninä krimino­logian piirissä on alettu kiinnit­tää huomiota myös rikoksen uhreihin. Tätä laajaa tutki­muskenttää kutsutaan viktimologiaksi. Uhritutki­mus voi koskea uhriksi valikoitumista. Rikosvahinkojen kriminologinen selvittäminen on saanut merkittävän aseman. Laajemmassa mielessä viktimo­logiaa on myös tutkimus, jossa selvitetään yritysturvallisuutta ja yritys­ten turvajärjestelmiä. Uhritutkimukset ovat usein kansain­välisiä vertailututkimuksia. Myös muun muassa rikollisuuden pelkoa on tutkittu.

       Kolman­tena kriminolo­gian tutkimuskoh­teena on nykyään myös kontrol­likoneis­ton toimin­ta. Meillä tutkimusta on vähemmän, mutta esimerkiksi yhdyskuntapalvelun käyttöönotosta on tehty jatkuvaa tutkimusta.

       Rikollisuutta koskeva oikeustieteellisen tutkimuksen ala on rikosoikeustiede. Rikosoikeustieteessä voidaan erottaa useampia lähestymistapoja. Yksi perintei­nen ­lähestymistapa on ollut rikos­lainop­pi, jonka tehtävä­nä on perinteisesti nähty oikeus­säännösten systema­tisointi ja tulkinta. Uudemmassa rikoslainopissa saattaa korostua enemmän ongelmien kriminaa­lipoliittisen perustan jäsentäminen. Erityi­sesti rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevalla laino­pilla on meillä ja muualla ollut suuri merkitys, koska rikos­laista puuttuu sään­nöksiä aivan keskei­simmistä­kin rangaistusvastuun yleisis­tä edellytyksistä ja vas­tuuvapaus­pe­rusteista.

       Rikoslainopista voidaan erottaa rikosoikeusteoriat, joihin kuuluvat muun muassa rangaistusteoriat ja syyllisyysteoriat. Teorioilla on kor­keampi abst­raktiota­so kuin rikoslainopil­la, ja niiden avulla voidaan pyrkiä systematisoimaan rikoslainoppia entistä johdonmukaisemmalla tavalla. Yleensä rikosoi­keustie­teessä vaikuttaa saman­ai­kaisesti useita kes­kenään kilpaile­via teorioi­ta. Yhtä oikeaa teoreettista vastausta ei rikosoikeuden kysymyk­siin tieten­kään olekaan.

       Rikollisuuteen kohdistuvien tieteiden joukkoon kuuluu vielä kriminalistiikka. Siinä on kysymys tapahtuneiden rikosten selvittämisestä eli rikostutkinnasta. Kriminalistiikka voidaan jakaa kriminaalitaktiikkaan ja kriminaalitekniik­kaan. Edellinen koskee rikosten selvittämisessä noudatettavia menettelytapoja, esimerkiksi epäiltyjen tarkkailua. Kriminaalitekniikassa puolestaan on kysymys rikostutkinnassa käytettävistä teknisistä keinoista. Esimerkiksi sormenjälki-, kuitu- ja DNA-tutkimustekniikat kuuluvat kriminaalitekniikan alaan.

 

2. RIKOSLAJIT JA RIKOLLI­SUUS

 

2.1. Rikossäännökset ja laillisuusperiaate

 

       Rikos määritellään siinä säännöksessä, jossa teko on sää­detty ran­gais­tavaksi. Usein puhu­taan samaa tarkoit­taen myös kri­minalisoin­nista. Kaikki uudet rikossäännökset ovat rakenteeltaan samanlaisia. Ensin mainitaan rikoksen nimi. Seuraavana on tunnusmerkistö, jossa määritellään se teko, joka on rangaistuksen uhalla kielletty. Lopuksi on rangaistussäännös, jossa säädetään, minkälainen rangaistus teosta voidaan tuomita. Esi­mer­kiksi RL 28:1.1 kuuluu: "Varkaus. Joka anastaa toisen hallusta ir­tainta omai­suutta, on tuomittava var­kaudesta sakkoon tai van­keuteen enin­tään yhdeksi vuo­deksi kuudeksi kuu­kaudek­si." Useiden rikossäännösten toisena momenttina on säädetty yrityksen asteelle jääneen teon rangaistavuudesta. Esimerkkisäännöksen toinen momentti kuuluu: "Yritys on rangaistava."

       Rikossään­nök­set on lueteltava tyhjentävästi eduskuntalaeissa. Tämä perustuu halli­tus­muo­don 6a §:ssä vahvistet­tuun lailli­suusperi­aat­tee­seen. Samaa periaa­tetta ilmentävät Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artikla sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 15 artikla. Laillisuusperiaatteeseen kuuluu useita lainkäyttäjää velvoittavia sääntöjä, joita selvitetään jaksossa 3.1.1.. Tässä käydään läpi lainsäätäjää velvoittavat pääsäännöt.

       Vain laissa rangaistaviksi säädetyt teot ovat rikoksia (nullum crimen sine lege). Rikos­lainsää­dännön aukkoja ei voida paikata hallintovi­ranomaisten antamilla säännöksillä tai määräyksillä taikka kansain­välisillä sopimuk­silla. Vain lainsäätäjä voi muuttaa rikoslainsää­däntöä. Lailla tarkoitetaan tässä eduskun­talakia. Yksin­omaan asetuk­sen määräyksiin nojaavat kri­minalisoin­nit ovat ristiriidassa HM 6a §:n kanssa.

       Ran­gaistavasta menette­lystä voidaan määrätä lakia alem­man­tasoisin mää­räyk­sin ainoastaan, mikäli rikossäännöksen anta­miseen on tarkkarajainen valtuu­tussäännös laissa. Tavallisim­pia tämän­tyyppisiä rangais­tus­sään­nöksiä ovat kunta­lain 7 §:n nojalla annetta­vat järjestys­säännöt. Val­tuusto voi antaa yleisen järjestyksen ja turvalli­suu­den edistä­mi­seksi järjestys­sään­töjä, joiden rik­komi­sesta eli järjestys­sääntörik­ko­muksesta voi­daan tuomita sak­koon. Samassa asemassa ovat poliisilain 52 §:n nojalla annetut poliisimääräyk­set. Sisäasiain­ministeriö voi antaa esimerkiksi lentokenttiä koskevia määräyksiä, joilla rajoitetaan liikku­mista alueella tai kielletään turvallisuutta vaarantavien esineiden tuominen sinne.

       Niin sanotut avoimet rangaistussään­nökset eli blanko­ran­gaistus­sään­nökset koettelevat laillisuusperiaatteen rajoja. Niissä varsinai­nen rangaistus­säännös ilmaisee vain rangaistusuhan ja -asteikon. Jonkin erityislain loppuun on saatettu ottaa avoin rangaistussäännös, jonka rangaistusuhka koskee sitä, joka rikkoo "tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä". Tällaisessa säännöksessä ainoas­taan epämääräisesti viitataan niihin muihin säädöksiin, joiden varaan tun­nusmerkis­tön täytty­minen jää. Yksityi­sen kansalaisen voi olla täysin mahdo­tonta saada edes lakikirjan avulla selville, mikä on ran­gaista­vaa ja mikä ei.

       Blankorangaistussään­nöksiä käytettiin aikaisemmin run­saasti erityislain­säädännössä. Ri­koslain koko­naisuudistuk­sen yhteydes­sä blanko­rangais­tus­sään­nösten määrää on olennai­sesti pystytty vähentä­mään. Blankorangaistus­tekniikasta tuskin pystytään täysin luopumaan. Jäljelle on jäänyt joitakin sellaisia säännöksiä, joiden rangaistussään­nökset ovat lieviä.

       Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä blankorangaistus­säännösten käytöl­le asetettavia edel­lytyksiä tiukennettiin olennai­sesti. Ensinnä­kin rangaistus­säännösten edellyttämien valtuutus­ketjujen on oltava täsmällisiä ja rangaistus­sään­nök­sessä on oltava jonkinlainen asiallinen luonnehdinta rangais­ta­vasta menet­telys­tä. Jos rikossäännöksessä on pakko viitata muuhun lainsäädäntöön, on siinä joka tapauksessa kerrottava, mitä säädöksiä rangaistussäännös koskee ja mistä näissä säädöksissä on kysymys.

       Laillisuusperiaatteen on katsottu asettavan vaatimuksia myös niille rikosoi­keuden ulkopuolella oleville säännöksille, joissa asiallisesti määritellään rangais­tavan ja rankaisemattoman raja. On edellytettävä, että aineel­liset säännökset on kirjoitet­tu kaikilta rikossäännök­sil­tä vaaditta­valla tark­kuudella ja että aineellisista säännöksistä käy ilmi niiden rikkomisen rangaistavuus. Jos esimerkiksi jonkin lain 15 §:ssä on salassapitomääräys, jonka rikkomisesta on tarkoitus rangaista salassapi­torikoksena (RL 38:2), on tähän lakiin kirjattava säännös, jonka mukaan "rangaistus 15 §:ssä säädetyn salassapitovelvollisuuden rikkomisesta tuomitaan rikoslain 38 luvun 2 §:n mukaan".

       Laillisuusperiaatteen piiriin on luettu myös niin sanottu epämääräisyyskiel­to. Rikossäännösten on oltava riittävän tarkka­rajai­sia. Laillisuusperiaatteella ei olisi paljonkaan merkitys­tä, jos tun­nusmer­kistöt voitaisiin muo­toilla liian väljästi. Ainakin oikeustieteelli­sen koulu­tuk­sen saanei­den henki­löiden tulisi voida ennakolta tietää, onko teko rangaistava ja miten ankarasti siitä rangaistaan.

       Tehtävä ei ole helppo täyttää, koska laissa käytetään usein sellaisia ilmauksia kuin "erittäin suuri vahinko", "huolimattomuudellaan" tai "oikeudetto­masti". Yh­täältä tunnus­merkistöt on järkevää muo­toilla riittävän yleis­luon­teisiksi, jotta niiden alaisuu­teen voi­daan koota sirpalemaisia erityis­lain­säädännön tun­nusmer­kis­töjä. Rikos­laki saa tällä tavoin entistä paremman yleiskatsaukselli­suu­den. Toisaalta tällaiset synte­tisoidut tunnus­mer­kistöt voivat olla epäilyt­täviä tarkkara­jaisuu­den kannalta. Mitä yleis­luon­teisempia säännökset ovat, sitä epä­määräi­sem­miksi ne samalla tulevat.

       Myös rangaistusten ja muiden rikosoikeudellisten seuraa­musten on perustut­tava lakiin (nulla poena sine lege). Elokuvis­ta tuttua yhdysval­talaista järjestelmää, jossa tuomioistuin voi määrätä halunsa mukaan erilaisia "yhdyskuntapal­ve­luseuraa­muksia", ei meillä ole. Rangaistusla­jeista ja -asteikoista on säädettävä laissa. Rangaistusten täytäntöönpano sen sijaan voidaan yksityiskohtiensa osalta järjestää alemmantasoisin säädöksin. Esimerkiksi yhdyskuntapalve­lun ja nuorisoran­gaistuksen todellinen sisältö määräytyy­kin muualta kuin laista.

       Laillisuusperiaatteeseen kuuluva taannehtivuuskielto puolestaan tarkoittaa sitä, että lainsäätäjä ei saa kri­minalisoida tekoja, jotka on tehty ennen lain voi­maantu­loa. Kiellettyjä ovat tietysti sellaiset uudet kriminalisoinnit, jotka on tarkoitus saattaa voi­maan taannehti­vasti. Kielto kattaa myös ne tilan­teet, joissa lainsää­täjä anka­roittaa aikai­semmin säädettyä ran­gaistusuh­kaa taannehtivin vaikutuksin. Kiellon vastaista lakia ei voida säätää edes poik­keusoloissa, koska se rikkoisi Suomen kansainvälisiä ihmisoi­keusvel­voitteita. Oikeusval­tiossa rikos­oikeus­järjes­telmän toiminta on ennakoi­tavaa.

 

2.2. Rikoslain kokonaisuudistus

 

2.2.1. Rikosoikeuskomitea

 

       Voimassa oleva rikoslaki säädettiin vuonna 1889. Samaan aikaan annettiin rikoslakia täydentänyt rikoslain voimaanpanemisesta annettu asetus, joka nimestään huolimatta on asiallisesti lakitasoinen ja joka sisälsi jo alun perin muutakin kuin rikoslain voimaantulosäännöksiä. Lähes kaikki keskeiset kriminalisoinnit oli uudistettu tällä vuosisadalla jo ennen nyt toteutettavaa kokonaisuudistusta. Seuraamusjärjestelmän suuret osittaisuudistukset oli tehty melko pian rikoslain säätämisen jälkeen. Ehdollinen rangaistus ja päi­väsakkojärjestel­mä otettiin meillä käyttöön itsenäisyyden ajan alkuvuosina.

       Rikoslain kokonaisuudistukselle oli 1970-luvulla selvää tarvetta. Rikosla­jit oli jouduttu ripottelemaan eri puolille lainsäädäntöä siten, että kokonaisku­van muodostami­nen rangaistavasta käyttäytymisestä oli vaikeaa. Yleensä nyky­aikai­set rikok­set oli niiden tör­keysas­tees­ta riippu­matta sijoitettu erityis­lain­säädän­töön ja perin­tei­set rikokset jä­tetty rikosla­kiin. Eri aikoina säädetyt rangais­tusuhat eivät olleet millään tavalla arvioi­tu­na oikeu­denmu­kaisessa suh­teessa toi­siin­sa. Jo rangaistusasteikkojen lukeminen tuotti vaikeuksia. Vankeuden ja sakon asteikot määräytyivät sen perusteella, milloin säännös oli annettu. Rangaistusasteikot heijastivat erityyp­pi­siä lain­säädäntö­tek­niik­koja sekä yhteis­kunnal­lisia ar­vostuksia ja ta­voit­teita.

       Kaksi kokonaisuudistushanketta oli pantu vireille 1920- ja 1950-luvuilla, mutta kumpikaan ei johtanut kokonaisuudistukseen. Nyt vireillä oleva, työssään loppusuoralle edennyt rikoslainsäädännön kokonaisuudistustyö käynnistyi vuonna 1972 rikosoikeuskomitean asettamisella. Rikosoi­keus­ko­mitean mietin­tö (KM 1976:72) oli rikoslain uudistamisen peri­aate­mietintö ja runkosuunnitelma. Mietintö ei sisältänyt konk­reettista ehdo­tusta uu­dek­si rikos­laiksi, mutta siinä hahmo­tettuja suun­tavii­voja ja periaattei­ta on pitkälti noudatet­tu koko­naisuudistuksen myö­hemmissä vai­heissa. Komitea teki korkealuokkaista työtä ja sen suositukset puoltavat pääsääntöisesti edelleen, runsaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen, paikkaansa.

       Rikoslain kokonaisuudistuksen perustavoit­teena oli alusta alkaen suojeltavien arvojen ja niiden suojan tarpeen täydellinen uudelleenarviointi, jotta rikoslaki olisi saatu vastaamaan nykyisiä arvokäsityk­siä. Oli kysyttävä, mis­tä on ran­gaistava ja miten anka­ras­ti. Yhtenä rikosoikeuskomitean lähtökohdis­ta oli niin sanottu elämänalueajattelu. Komitea tarkasteli erikseen eräitä sellaisia elämänalueita, joiden piiris­sä tavalli­nen ihmi­nen joutuu olemaan merkit­täviä jaksoja elämän­sä aikana. Asumi­nen, työsuh­teet, liikenne, ympä­ristö ja kulutus muodos­ta­vat ihmisten elinolot ja vaikuttavat hei­dän elämi­sensä laatuun. Työ- ja ympäristörikoksista onkin annettu vuonna 1995 uudet säännökset (RL 47 ja 48 luvut). Eri liikenne­muotoja koskevia rangaistussäännöksiä ollaan tätä kirjoitettaessa siirtämässä rikoslain 23 lukuun.

       Rikoslain kokonaisuudistuksen alkuvaiheessa korostettiin myös sitä, että kriminalisointien tulisi perustua aiheu­tettuun vaaraan sen sijaan, että edellytettäisiin perintei­seen tapaan vahinkoseurauk­sen sattumista. Lisäksi komitea katsoi, että vaadittavaa syyllisyyden astetta voidaan usein laskea tahallisuudes­ta tuottamuksen tasol­le. Uutta ajattelutapaa komitea kutsui vaaran­tamisvas­tuuksi. Samaan aikaan oikeuskirjalli­suu­dessa katsottiin, että kuole­man­tuottamus- ja vamman­tuot­tamuskri­minalisoinnit olisi tullut korvata vaarantamistunnusmerkistöillä. Kuoleman- tai terveyden­vaaran aiheuttamisesta olisi tullut rangais­ta sellaisenaan, riippumatta siitä, oliko henkilövahinkoa sattunut vai ei.

       Käsityksiä tarkistettiin 1980-luvulla. Monet seikat asettavat rajoja mahdollisuudelle rakentaa rikosoikeusjärjestelmä vaaranta­misvas­tuun varaan. Lainsäädäntö­tekniikka johtaa helposti ongelmiin laillisuus­peri­aatteen (HM 6a §) kans­sa. Jos hengen ja terveyden suojaksi käytetään yleissäännök­siä, joilla kriminalisoi­daan abstrakti­sesti vaarallinen menettely, säännöksistä tulee helposti liian epätäsmällisiä. Lisäksi alettiin kysyä, eikö tosiasiassa sattunut seuraus sittenkin ollut merkitykselli­nen osoitus toiminnan tosiasial­li­sesta vaarallisuudesta.

 

2.2.2. Rikoslakiprojekti

 

       Rikoslakiprojekti asetettiin oikeusministeriön alaiseksi itsenäiseksi projektiorganisaatioksi vuonna 1980. Kokonaisuudistuksen työn laajuuden takia päädyttiin vuonna 1983 siihen, että hanke toteutetaan kolmessa vaiheessa. Yhtenä kokonaisuutena toteutettava rikoslain uudistus olisikin ollut mahdoton toteuttaa. Ongelmana osapaketeissa on tietysti noin kymmenen vuoden siirtymäkausi.

       Ensim­mäinen laaja paketti valmistui rikos­laki­pro­jektis­ta vuonna 1984 ja sen pohjalta säädetty rikos­lainsää­däntö tuli voi­maan vuonna 1991. Kokonaisuudistuksen I vaiheessa sääntelyn kohteena olivat muun muassa omaisuus- ja vaihdantarikok­set (RL 28, 31-33, 35-37 ja 39 luvut) sekä osa taloudellista rikolli­suutta (RL 29-30 luvut).

       Toinen kolmannes rikoslain erityisestä osasta val­mistui projek­tis­ta vuonna 1989. Sen pohjalta säädettiin vuonna 1995 muutokset rikoslakiin ja muihin lakeihin. Tuolloin uudistetta­vi­na olivat rikoslain ydinalueelta henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset (RL 21 luku), vapauteen kohdistu­vat rikokset (RL 25 luku) ja yleisvaa­ralli­set rikokset (RL 34 luku). Ta­loudellista rikolli­suutta koskivat työ- ja ympäris­töri­kokset (RL 47-48 luvut) sekä aineet­tomien oikeuksien louk­kaaminen (RL 49 luku). Tieto- ja viestintä­rikok­silla (RL 38 luku) täydennettiin atk-pohjaisten rikosten sääntely. Myös valtiolli­set rikokset ja sotari­kokset uudistettiin (RL 11-14 luvut). Samassa yhteydessä säädettiin periaatteellisesti tärkeä uudistus, oi­keushenki­lön rangais­tusvas­tuu (RL 9 luku).

       Meneillään oleva kolmas vaihe toteutetaan osit­taisuu­dis­tuk­si­na. Kokonaisuudistuksen III vaiheeseen ei jäänyt yhtä paljon rikos­lajeja koskevia uudistuksia kuin kah­teen edelliseen. Vuoden 1999 alussa tulevat voimaan uudet säännökset oikeuden­käyttöä, viranomaisia ja yleistä järjestystä koskevista rikoksista (RL 15-17 luvut) ja seksuaali­rikoksista (RL 20 luku).

       Parhaillaan eduskunta käsittelee uusia säännöksiä rauhan, yksityisyyden ja kunnian suojaamisesta (ehdotettu 24 luku) ja liikenneri­koksista (ehdotettu RL 23 luku). Säännökset tulevat todennäköisesti voimaan vuonna 1999. Virkarikokset (RL 40 luku), sotilasrikokset (RL 45 luku), arvopaperimarkkinarikokset (rikoslain ulkopuolella), luonnonvaroihin kohdistuvat rikokset (rikoslain ulkopuolella) sekä terveyttä ja turvallisuutta vaarantavat rikokset (RL 44 luku) ovat rikoslakiprojektin valmistelussa.

       Euroopan unioni on merkinnyt yhteistä lainsäädäntötoimintaa eräissä rikoslain kysymyksissä. Tällä hetkellä valmistelun alaisena ovat muun muassa säännökset Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamiseksi ja korruption estämiseksi.

       Kokonaisuudistuksen kolmannessa vaiheessa painopiste siirtyy rikoslain erityisen osan uudistamisesta seuraamusjärjestelmän ja rangaistusvastuun yleisiä edellytyksiä koskevien säännösten uudistamiseen. Yhdys­kuntapalvelu tuli vuonna 1997 vakinaiseksi osaksi seuraamus­järjestelmää. Nuorisorangaistuskokeilu aloitettiin samana vuonna. Hallituksen esitys sakkoa ja rikesakkoa koskeviksi säännöksiksi on eduskunnassa. Rikosoikeudellisesta vanhentumisesta, menettämisseuraamuksesta ja ehdollisesta vankeudesta on tarkoitus antaa hallituksen esitykset vuoden 1999 lopulla. Vankeudesta ja ehdonalaisesta vapaudesta on annettu rikoslakiprojektin ehdotus, jonka jatkovalmistelusta päätetään vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeen. Rikoslakiprojektin yleisten oppien työryh­män työ on vielä kesken. Säännösten sanamuodoista on suurimmaksi osaksi päätetty ja perusteluja ollaan kirjoittamassa. Hallituksen esitystä ei ilmeisesti ehditä antaa vielä vuonna 1999.

       Hallitusohjelman mukaan rikoslain kokonaisuudistus on määrä saada päätök­seen vuonna 1999, siis 19 vuotta projektin aloittamisen jälkeen. Todennäköisesti projektiorganisaatio puretaan vuonna 1999, ja muutamat jäljelle jäävät uudistukset toteutetaan tavanomaisena lainvalmisteluna. Kan­sainväli­sessä vertailussa parikymmentä vuotta ei ole mitenkään pitkä aika rikoslain kokonaisuudistukselle. Sen sijaan niin vanhaa rikoslakia kuin meidän voimassa oleva lakimme on, ei Euroopassa ole. Kokonaisuudistus tulee päättymään siihen, että uusi rikoslaki käsitellään vielä kerran kokonaisuutena eduskunnassa. Silloin uuden lain luvut saadaan oikeaan järjestykseen. Todennäköi­sesti lain alussa on yleinen osa, jossa on yleisiä säännöksiä sekä yleisiä oppeja ja seuraamus­järjes­telmää koskevia säännöksiä. Niiden jälkeen on erityinen osa.

       Rikoslakiprojektin työssä voidaan erottaa eräitä merkittäviä linjaratkaisuja, joita on noudatettu koko kokonaisuudistuksen ajan. Ensinnäkin työtä on ohjannut niin sanottu keskittämisperiaate. Jo vuoden 1889 rikoslaissa pyrittiin siihen, että kaikki tärkeimmät rikossäännökset olisivat rikoslaissa. Näin tehtiinkin, mutta vuosikymmenten kuluessa oli jatkuvasti säädetty erityislakeja, joihin oli otettu myös vakavia rikoksia koskevia säännöksiä. Rikoslain ko­ko­naisuu­distuk­sen kuluessa on vähitellen kaikki vaka­vampia ri­koksia koske­vat säännökset sijoitettu rikosla­kiin.

       Keskittämiselle on kaksi pääsyytä. Aikaisemmin yksityisten saattoi olla melkoisen työlästä selvittää, millainen menettely on rangaistavaa. Yleisprevention toteutuminen edellyttää, että ihmiset ovat tietoisia siitä, mitkä teot ovat rangaistuksen uhalla kiellettyjä tai käskettyjä. Erityisesti tämä koskee vankeusuhkaisia tekoja. Lisäksi kun rikoslajit keskitetään rikoslakiin, joudutaan lainsäädäntövai­heessa arvioimaan uusien kriminalisointien rangaistusarvo sitä lähellä olevien säännös­ten kokonaisuudessa. Näin voidaan ehkä välttää se ilmiö, että erityis­lainsäädän­nön kriminalisointien rangaistusasteikot eivät ole missään suhteessa rikoslain vastaaviin säännöksiin.

       Tavoitteena on, että kaikkia sellaisia rikoksia koskevat säännökset, joista saattaa rangaistuksena seurata vankeutta, keskitetään rikoslakiin. Eri­tyislain­säädäntöön ollaan jät­tämäs­sä lieviä, sakonuhkaisia rikoksia koske­via tunnusmerkistöjä. Rikoslain ulkopuolelle ei missään tapauk­sessa saisi jäädä sellaisia rikoksia, joista myös käytännössä tuomitaan vankeusrangaistuksia. Tavoit­teessa on onnis­tuttu suurelta osin, joskaan ei poik­keuk­setta.

       Keskittämisperiaatteella on hintansa. Se on merkinnyt yleis­luon­tei­sia eli niin sanottuja synte­tisoi­tuja tunnus­mer­kistöjä, joihin on yhdistetty useita eri­tyis­la­kien rikos­tunnus­merkistöjä. Tunnus­mer­kistöjen yleisluontei­suus antaa tietysti rikos­laille olen­naisesti entistä parem­man yleiskat­sauksellisuuden. Toi­saal­ta liian yleisluon­teiset rikos­tunnusmer­kistöt muistuttavat blan­korangaistussäännöksiä, joista on pyritty pääse­mään eroon. Esimerkkinä voidaan esittää salassapitorikos (RL 38:1). Kun säännös kirjattiin kokonaisuudistuksen II vaiheessa rikoslakiin, samalla kumottiin noin sata erityislainsäädännön salassapi­tokri­minalisointia. Rikoslain säännös ei voi tällaisessa tapauk­sessa olla kovin tarkkarajainen, vaan viittaa erilaisiin muualla lainsäädännössä oleviin salassapitoa ja vaitiolovelvollisuutta koskeviin säännöksiin.

       Laillisuusperiaatteen asemaa on korostettu rikoslakiprojektin työssä monin tavoin. Edellä mainittiin jo blankorangaistussäännösten käytössä aikaansaadut muutokset. Tärkeä lainsää­däntötekninen muutos on ollut myös törkeitä ja lieviä tekomuotoja koskevien rikossäännösten johdonmukainen kirjoitustapa. Perustunnusmerkistöön kirjataan rikoksen aineelliset tunnusmerkistötekijät. Törkeää tekomuotoa koskevaan tunnusmerkistöön kuuluu tyhjentävä luettelo kvalifiointiperusteista ja teon arvostelu kokonaisuutena törkeäksi. Oikeusturvasyistä kvalifiointiperusteiden luettelo on "suljettu" eli vain lakiin kirjatun perusteen täyttävä teko voi tulla arvioiduksi törkeänä. Vaatimus tyhjentävästä kvalifiointiperusteiden luettelosta on ainakin vielä poikkeukseton.

       Lievää tekomuotoa koskevaan tunnusmerkistöön puolestaan kuuluu mahdollisesti esimerkkiluettelo privilegiointiperusteista ja kokonaisarvostelu. Nämä tunnusmerkistöt voivat olla avoimempia, ja ne jättävät soveltamisharkinnan viime kädessä lainkäyttäjälle.

       Laillisuusperiaatteeseen liittyy myös kulloinenkin vaatimus vaadittavasta syyksiluettavuudesta. Jos syyksiluettavuudesta ei lausuta rikoslaissa olevassa tunnusmerkistössä mitään, teon rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Tuottamuksellinen menettely on siis rangaistavaa vain silloin, kun rikoslain tunnusmerkistö on nimenomaisesti ulotettu koskemaan myös huolimattomuuteen perustuvaa tekoa.

       Rikoslain ulkopuolella olevien kriminalisointien tulkinta ei ole tällä hetkellä yhtä selvä. Eduskunnan lakivaliokunta katsoi rikoslain kokonaisuudistuksen II vaiheessa, että jos teosta voidaan tuomita rangaistukseksi yli kuusi kuukautta vankeutta, se rinnastuu rikoslakirikoksiin, ja huolimattomuuteen perustuvan menettelyn rangaistavuus on mainittava erikseen säännöksessä. Sen sijaan niissä rikoslain ulkopuolisissa rikossäännöksissä, joissa rangaistusasteikkoon kuuluu vain sakkoa tai vankeutta korkeintaan kuusi kuukautta, huolimattomuuteen perustuva menettely voinee edelleen olla rangaistavaa, jos sään­nök­sen tarkoituk­sesta voidaan niin päätellä. Esimerkiksi lii­kenne­rik­komus (TLL 103 §) on tuotta­muksel­lisena rangaistava, vaikka lainkoh­dassa ei huolimatto­muudesta puhuta­kaan.

       Koska tilanne on laillisuusperiaatteen kannalta epätyydyttä­vä, rikoslakipro­jektin yleisten oppien työryhmä on valmistellut asias­ta edellä esitetyn kaltaista säännöstä. Sääntö, jonka mukaan huolimatomuuteen perustuvan menettelyn rangaistavuus on erikseen mainittava tunnusmerkistössä, ehdotetaan ulotettavaksi kaikkiin uusiin rikossäännöksiin, siis myös niihin lievästi rangaistaviin erityislainsäädännön kriminalisointeihin, jotka annetaan uuden rikoslain yleisen osan voimaantulon jälkeen.

 

2.3. Henkilöön kohdistuvat rikokset

 

2.3.1. Henki ja terveys

 

       RL 21 luvun säännöksillä suojataan ihmishen­keä, ter­veyttä ja fyysistä koske­mattomuut­ta. Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilö­kohtaiseen va­pauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen jo hallitusmuodon mukaan (HM 6 §). Ih­mishenki on kes­kei­sin rikosoikeu­den keinoin suojattava oi­keushyvä. Val­tiovalta on velvolli­nen kri­minalisoi­maan toisen hengen riistämisen ja muutenkin suojaamaan ihmishenkeä. Myös terveyden suoja on luetta­va rikosoikeuden perin­teiseen ydin­alueeseen.

       Säännökset uudistettiin kokonaisuudistuksen II vaiheessa. Koska käsitykset eten­kin törkeim­pien tekomuotojen hai­tal­lisuu­desta muut­tuvat tällä alueella verraten hitaasti, lain­säädän­nön muu­tok­set olivat vähäisiä. Tunnus­merkis­töissä edellytetään yleensä kuoleman, erias­teisen tervey­den va­hin­goittu­misen tai lievim­millään kivun aiheutta­mista. Aina ei edellytetä konk­reettista vahin­koseuraus­ta, vaan suojatun edun vaarantaminen voi riittää. Vaarantamisvastuuta ja tuottamusvastuu­ta on painotettu uudistuksissa varovaisesti.

       Osa henkeen kohdistuvista rikoksista on tahal­li­sina ran­gaistavia. Tahallisen henkiri­koksen perustun­nusmer­kistö on tappo. Ran­gaistus­asteikko on korkea: 8-12 vuotta van­keutta. Taposta tuomi­taan se, joka tahallaan tappaa toisen. Tekotapaa ei ole tunnus­merkistössä määri­telty, ja mikä tahansa teko käy surmaa­misteosta, kunhan tahalli­suus­vaati­mus täyttyy. Rikosten laino­pil­liset ongelmat liittyvät lähinnä tahallisuuteen, syyntakeisuuteen ja yrityksen rangaista­vuuteen.

       Tapon kvalifioitu tunnusmerkistö on nimeltään murha, josta tuomitaan vankeuteen elinkaudeksi. Esimerkiksi vakaa har­kinta taikka erityi­sen raaka tai julma tekotapa voi kvalifioida tapon murhaksi. Viime kädessä teon luonnehtimisen murhaksi ratkaisee kokonaisharkinta. Lievemmin rangaistava tekomuoto on surma. Laissa on myös lapsensurmaa koskeva säännös. Sitä sovelletaan aniharvoin, koska rikoksessa on kyse synnytyksestä johtuvassa uupumuksessa tai ahdistuksessa lapsensa surmaavasta äidistä.

       Tyypillisimpiä hen­kirikosten tekotapoja ovat Suomessa terä- ja ampu­ma-aseilla tehdyt teot. Psykopaatti-sarjamurhaajia täällä ei ole. Palkkamurhatkin ovat yksittäistapauksia. Murhia ja tappoja tehdään vuosittain noin 150. Tekijöis­tä yli kaksi kol­masosaa on humalassa. Myös uhrit ovat yleensä humalas­sa. Neljäs­sä tapauk­sessa viidestä uhri ja tekijä ovat tuttuja keskenään. Yritysas­teelle jäävistä teoista tuomitaan noin 300-400 kertaa vuodessa, mutta usein on tulkin­nanva­raista, kummasta pitäisi tuomita, tapon yrityksestä vai törkeästä pahoinpi­telystä.

       Myös tuottamuksellinen kuoleman aiheuttaminen on rangais­tavaa. Yleensä tästä kuolemantuottamuksesta tuomitaan sakko­ran­gais­tuk­seen. Kvalifioi­tuna tekomuotona on törkeä kuole­mantuotta­mus. Käy­tän­nössä rikokset liittyvät ennen kaikkea tieliikenne­onnet­tomuuksiin, mutta myös esimer­kiksi työtapa­turmiin. Myös tilanteet, joissa tekijää on syytetty taposta, mutta tahalli­suusvaatimus ei täyty, ovat tyypillisiä kuole­man­tuottamus­rikok­sia. Liikennekuolemat ja kuolemaan johtaneet työtapaturmat ovat vähenty­neet tällä vuosikymmenellä selvästi. Tieliikenteessä kuolee vuosittain 400-500 ihmistä.

       Pahoinpitelyllä tarkoi­te­taan sitä, että joku tekee toiselle tahal­laan fyysistä väki­valtaa taikka tällaista väkivaltaa teke­mättä vahingoittaa toisen fyysistä tai psyykkistä terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedotto­maan tai sitä vastaavaan tilaan. Törkeästä pahoinpitelystä voi olla kyse, jos pahoinpitelyssä on esi­merkiksi käytetty ampuma- tai teräasetta tai toiselle aiheutetaan vaikea vamma tai hengenvaaral­linen tila. Koko­naisuutena arvostel­len vähäi­set pahoin­pitely­teot tuomitaan puoles­taan lievinä pa­hoinpitelyinä. Pahoinpitelyrikoksista tuomitaan vuosittain noin 20 000 kertaa. Erään haastattelututkimuksen mukaan joka kymmenes mies oli kokenut viimeisten viiden vuoden aikana väkivaltaa.

       Tuot­ta­muksellinen terveyteen kohdistuva rikos on vam­mantuottamus, jossa toiselle on aiheutettu ­vähäistä vakavampi vamma tai sairaus. Esimerkiksi pelkän mustelman tai kivun tuotta­mukselli­nen aiheutta­mi­nen ei siis ole rangaistavaa. Myös vammantuottamukses­ta on erotettu omaksi tunnusmer­kistök­seen törkeä vammantuot­tamus. Vam­mantuot­tamus on nyky-yhteis­kunnassa taval­linen rikos erityisesti tielii­kenteessä. Liikenteessä loukkaantuu vuodessa noin 10 000 henkilöä.

       Ih­mishengen tär­keyttä oikeudel­lisesti suojat­tuna etuna kuvastaa sekin, että jo­kaiselle sivulliselle­kin on asetettu vel­volli­suus auttaa hengen­vaarassa tai vaka­vassa terveyden vaa­rassa olevaa sivul­lista, jos sitä voidaan hänen mahdolli­suutensa ja tilanteen luonne huomioon ottaen häneltä kohtuudella edellyttää. Pelastustoimen laiminlyönti on niin sanottu varsinainen laiminlyöntirikos, josta voidaan rangaista, jos sivullinen laiminlyö auttaa hädänalaista. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että laiminlyönti voi johtaa vastuu­seen myös kuolemantuotta­muk­sesta tai vamman­tuot­tamuk­sesta. Jaksossa 3.2.6. tulee puhetta epä­var­sinaista laimin­lyönti­ri­koksista. Jos laiminlyöjä on ollut vas­tuu­ase­massa, hänen laimin­lyöntinsä estää kuoleman tai vamman synty rinnas­te­taan siihen, että ulko­puolinen aiheut­taisi vastaavan seurauksen aktiivi­sella tekemisellä.

       Heitteillepa­no on vaarantamisrikos. Siinä tekijä jättää pienen lapsensa tai muun vastuullaan olevan henkilön avuttomaan tilaan ja siten aiheuttaa vaaraa tämän hengelle tai ter­veydel­le. Heitteille­panoon voi syyllistyä luonnolli­sesti myös aktiivi­sella tekemi­sellä saattamalla toinen avutto­maan tilaan, esimerkiksi kuljettamalla uhri autolla syrjäiseen paikkaan. Vaaran aiheut­tamisessa ei edellyte­tä vahin­koa, vaan vakava hengen tai tervey­den vaara riit­tää teon ran­gais­tavuu­teen.

       Tappeluun osallistumisessa on kyse erikoisesta rikok­sesta, jossa yhdistyvät tahallinen pahoinpitely ja tuottamuksellinen vakavan vamman aiheuttaminen. Säännös koskee osallistumista sellaiseen jengitappeluun tai hyökkäykseen, jossa joku surma­taan tai jollekulle tahallaan aiheute­taan vakava ruumiin­vamma tai sairaus.

 

2.3.2. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus

 

       Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on osa henkilökohtaista koske­mattomuutta (HM 6 §). Ri­kos­säännökset (RL 20 luku) uudistettiin vuoden 1999 alussa voimaan tulevilla säännöksillä osana kokonaisuudistuksen III vaihetta. Suuria muutoksia ei tehty, vaikka poliittinen keskustelu olikin aika ajoin varsin kärjekästä.

       Osassa seksuaaliri­koksia loukataan yksilön sek­suaa­li­sta itsemää­räämisoikeutta. Raiskauksessa on kysy­mys toisen pakottami­sesta väkivallalla tai uhkauksel­la su­kupuo­liyh­teyteen, ja siitä tuomitaan vankeutta 1-6 vuotta. Törkeässä rais­kauksessa rangais­tusasteikko on 2-10 vuotta vankeutta. Myös muunlaisesta pakottamisesta sukupuoliyhteyteen tai muuhun seksuaaliseen tekoon, esimerkiksi homoseksuaaliseen tekoon, rangaistaan aina vankeudella. Raiskauksia tulee poliisin tietoon noin 400 vuodessa. Haastattelu­jen mukaan todellinen määrä saattaa olla nelinker­tainen.

       Seksuaalisesta hyväksikäytöstä kärsii arvioiden mukaan muutama prosentti lapsista ja nuorista. Insestitapauksia, joissa vanhempi käyttää seksuaali­sesti hyväkseen lastaan, käsitellään tuomioistuimissa kymmenkunta tapausta vuodes­sa. ­Osassa seksuaalirikoksia on kyse siitä, että näennäisen va­paaehtoiseen sek­su­aali­seen kans­sakäy­mi­seen on ryhdytty ase­maa hyväksikäyt­täen. Täl­laisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä on kysy­mys, jos lapsi tai nuori on vanhemman henkilön hoidetta­vana sairaalassa tai laitoksessa, tämän määrää­misvallan alaisena koulussa tai muussa laitok­sessa tai muuten erityisen riippuvainen toisesta.

       Lapsia ja nuo­ria suojellaan myös täysin vapaaeh­toisilta seksuaalikokemuk­sil­ta. Sukupuoliyhteys alle 16-vuotiaan kanssa on rangaistavaa, ellei myös kumppani ole osapuilleen saman ikäinen. Alle 16-vuotiaina seksuaali­kokemuksia on noin 20 %:lla tyttöjä ja 10 %:lla poikia. Seksipalve­lujen ostaminen alle 18-vuotiaalta prostituoidulta on rangaistavaa.

       Rangaistavan parituksen taval­lisin tekotapa on ansiotarkoituksessa tehty hotellin tai huoneiston pitäminen prosti­tuutiota var­ten. Asiakasta ei rangaista prostituoidun palvelujen ostamisesta, ei myöskään prostituoitua palvelujensa myymisestä.

 

2.3.3. Ryöstö, kiristys ja vapaudenriisto

 

       Ryöstössä ja kiristyksessä (RL 31 luku), joista säädettiin kokonaisuudistuksen I vaiheessa, yhdistyy väkivalta tai muunlainen pakko anastukseen. Ryöstössä toiselta anas­te­taan omaisuutta väkival­lalla tai pa­kottavan hengen tai ter­veyden vaa­ran käsit­tävällä uhkauksel­la. Ryöstöä merkit­see myös se, että omaisuutta anastanut henkilö käyttää paikalta tavattuna väkivaltaa voidakseen täyttää rikoksensa. Törkeäk­si ryöstön voi tehdä esimerkiksi ampuma- tai teräaseen taikka muun hengenvaa­rallisen välineen käyttäminen. Samoin taksinkuljettajien ja muiden sellaisten henkilöiden ryöstä­minen, jotka työnsä vuoksi eivät voi itseään puolustaa, ovat törkeiksi arvosteltavia tekoja. Rangais­tusas­teikot ovat ankarat. Törkeästä ryöstöstä tuomitaan 2-10 vuotta vankeutta. Erityistä säännöstä "lievästä ryöstöstä" ei ole.

       Ryöstöjä tehdään vuosittain pari tuhatta. Elokuvista tuttuja pankki- ja postiryöstöjä tehdään alle sata vuodessa. Kauppaliikkeitä, rahalähettejä ja kioskeja ryöstetään enemmän, noin 400. Yleensä kyse on yksityishenkilöiden välisistä ryöstöistä, joissa sekä uhrit että tekijät ovat varsin nuoria.

       Ki­ristyk­sessä uhri pakote­taan muulla kuin ryös­tös­sä tarkoi­tetulla väkivaltaisella uhkauksella luopu­maan taloudellises­ta edusta. Uhkaus voi koskea esimerkiksi uhrin kodin polttamista tai muuta tämän omaisuuden vahingoitta­mista. Kiristys muistuttaa oikeastaan enemmän omaisuusrikoksia kuin ryöstöä, koska uhkaus voi kohdistua ta­loudellisiinkin etuihin.

       Vapauteen kohdistuvista rikoksista säädettiin kokonaisuudistuksen II vaiheessa RL 25 luku. Tärkein vapauteen kohdistuva rikos on vapauden­riisto. Ihmisryöstö ja törkeä vapauden­riisto ovat anka­rammin rangaista­via rikoksia. Käytännössä kyse voi olla vaikkapa lapsen kidnappaami­sesta tai johonkin toiseen rikokseen liittyvästä teosta. Oikeuskäytännössä on esimerkkejä siitä, kuinka esimerkiksi seksuaaliri­koksen tai liikennerikoksen tekijä on vanginnut uhrinsa kotiinsa. Panttivangin ottaminen on törkeän vapaudenriiston erityistilanne, jossa vapaudenriistoa käytetään kolmannen pakotta­miseksi esimerkiksi lunnasrahojen maksamiseen tai vankien vapauttami­seen. Myös tuottamuksellinen va­paudenriisto on säädetty ran­gaista­vaksi, joskin rangaistus on lievä.

       Lapsen omavaltainen huos­taanotto on kriminalisoitu erikseen. Siinä on asetettu rangaistusuhan alai­seksi tilan­teita, joissa lapsen vanhemmat tai muut lähipiiriin kuuluvat henki­löt muuttavat omaval­taisesti huoltosuhdetta. Kyse on yleensä avio- tai avoerotilanteista. Näissä tilan­teissa voisi olla kohtuuton­ta soveltaa va­paudenriistosäännöksen ankaraa rangaistusasteikkoa. Jos lapsen vapaus on todella riistetty, kyse on normaaliin tapaan arvioitavasta vapaudenriistosta.

       Laittomassa uhkauksessa ja pakottami­ses­sa on kysymys ihmisen toimintavapautta loukkaavista rikoksista. Laittoman uhkauksen kohteella on perusteltu syy omasta tai toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turval­lisuuden tai omaisuuden olevan vaarassa. Yleensä lienee kysymys erilaisista humalassa tehdyistä aseen kanssa uhkailemisista ja "uhoamisista" ilman näkyvää syytä.

       Pakottamisessa toinen pakotetaan väkivallalla tai uh­kauksella teke­mään tai sietä­mään jotakin taikka jättämään jotakin tekemättä. Tapaukset ovat monenlaisia. Pakotta­mista voi olla vuokralaisen häätäminen lukot vaihtamalla. Sitä voi olla myös erääntyneiden velkojen perintä aseella uhkaamalla. Toisen rikoksen estäminen on yleensä rankaisematonta. Esimerkiksi rattijuopon ajoon lähdön saa yleensä estää väkivalloinkin.

 

2.3.4. Rauha, yksityisyys ja kunnia

 

       Oikeus yksityiselämään, kunniaan ja kotirauhaan ovat perusoikeuksia (HM 8 §). Rauhaa, yksityi­syyttä ja kunniaa koskevat sään­nökset ollaan uudista­massa kokonaisuu­distuksen III vaiheessa. Tätä kirjoitettaessa eduskunta käsittelee uusia, RL 24 lukuun sijoitettavaksi tarkoitettuja säännöksiä. Voimassa olevat säännökset ovat suurelta osin peräisin vuodelta 1889.

       Kotirauha ja yksityisyys ovat perin­teisiä rikos­oikeu­den kei­noin suojeltuja oikeushyviä (RL 24 luku). Kotirauhan rikkominen on melko tavalli­sta. Rikoksessa on kysymys yleensä siitä, että häirikkö tunkeutuu oikeudet­tomasti toisen kotiin. Tavallista on sekin, että vieras ei suostu poistumaan asunnosta isännän käskystä huolimat­ta. Myös aiheettomilla metelöimisellä tai pu­helin­soitoilla voi syyllistyä koti­rauhan rikkomi­seen. Kotirauhan piiriin luetaan asunnot, loma-asunnot ja muut asutut tai asumi­seen käytetyt tilat. Myös yksityisaluetta oleva piha ja asuintalon porraskäytävä kuuluvat kotirauhan suojan piiriin. Suoja on ulotettu lisäksi virastoihin.

       Tällä hetkellä eduskunnan käsittelyssä on myös laki lähestymiskiellosta. Lähesty­mis­kiel­to on tarkoitettu sellaisia tilanteita varten, joissa henkilö perustel­lusti kokee itsensä toisen uhkaamaksi ilman, että hän olisi välittö­mästi joutunut rikoksen uhriksi ja voisi siten vaatia rangaistusta uhkaajalle. Tyyppita­pauksia olisivat entisen puolison tai asuinkump­pa­nin häirintä yh­teydenotoin ja vierailuyrityksin sekä tilanteet, joissa aikuinen lapsi pyrkii kiristämään iäkkäältä vanhemmaltaan rahaa. Lähestymiskieltoon määrätty ei saisi tavata suojattavaa henkilöä eikä muullakaan tavoin ottaa tähän yhteyttä. Kielto olisi voimassa enintään vuoden kerrallaan. Poliisi voisi määrätä väliaikaisen lähesty­miskiellon. Kiellon rikkominen olisi erikseen rangaista­vaa.

       Salakuuntelu ja -katselu kuu­luvat niiden ilmiöiden joukkoon, joiden rikosoikeudellisen sään­telyn tarve nousi esiin teknisen kehityksen myötä vasta 1970-luvulla. Sala­kuuntelussa kuunnellaan oikeudet­to­masti koti­rauhan suojaa­maa paikkaa tai tallenne­taan siellä käytävää keskustelua. Tallentaa saa sen sijaan sellaisen keskustelun, johon itse laillisesti osallistuu. Puhelimeensa saa kytkeä magnetofonin ja omat avioeroneuvottelunsa saa nauhoittaa vastaisen varalle. Salakatselusta rangaistaan sitä, joka luvattomasti tekni­sellä laitteella tarkkai­lee tai kuvaa kotirauhan suo­jaamassa paikassa oleske­levaa henkilöä. Jat­kossa salakatse­lun rangais­tavuus on tarkoitus ulottaa eräin edel­lytyksin myös koti­rauhan piirin ulkopuolelle, koska esimerkiksi tavara­talojen sovituskoppeihin, ravintoloiden vessoihin tai uimahallien pukukoppeihin on alettu asentaa yhä enemmän valvontakameroita.

       Viestintäsalaisuuden loukkaus (RL 38:3) muistuttaa edellä selostettuja rikoksia, koska siinä rikotaan radioliikenteen salaisuutta tai kirjesalaisuutta. Meillä suu­rimman tapausryhmän ovat muodostaneet teot, joissa on kuunnel­tu poliisiradiota. Pelkkä suojaamattoman poliisi­radioliikenteen kuunteleminen ei ole ran­gais­tavaa. Tilanne on toinen sen jälkeen, kun poliisiradioliikenne on saatu suojattua, sillä suojattua radioliikennettä ei voi kuunnella yleisesti saata­villa olevilla ra­diovastaanottimilla.

       Myös kunnia (RL 27 luku) on perintei­sesti ollut ri­kos­oikeu­dellisen sääntelyn koh­teena. Herjauksessa on yleensä kysymys tahalli­sesta, toista koskevan val­heelli­sen tiedon tai vih­jauksen esittä­mises­tä. Usein jutut koskevat joukkotiedotusvälineiden toimintaa. Myös sellainen herjaus on rangaistavaa, jossa toimittaja ei ole tiennyt väitteitänsä totuudenvastaisiksi, mutta ei ole selvittänyt riittävästi artikkelinsa taustoja. Jos kun­nian­louk­kaus on tehty loukkaa­mis­tarkoituk­sessa, totuu­denmu­kaistenkin tietojen levittäminen voi olla rangaista­vaa solvausta.

       Uudempi rikos­laji on yksi­tyiselä­män loukkaami­nen, joka koskee ennen kaik­kea jouk­kotiedo­tusvä­lineiden toimintaa. Merkittävien poliitikko­jen, liikemiesten ja muiden julkisuuden henkilöiden yksityisyyden suoja edellyttää sitä, että heidän yksityisasioitaan selvitellään lehdissä ja televisiossa vain siinä määrin, kuin tiedon esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemi­seksi.

 

2.4. Henkilöä suojaavia vaarantamis- ja toimintarikossäännöksiä

 

2.4.1. Yleisvaaralliset rikokset

 

       Yleisvaarallisina voidaan pitää sellai­sia rikoksia, joilla aiheu­tetaan tai jotka ovat omi­aan aiheut­ta­maan vaaraa suu­relle, ennalta rajaamattomalle ihmisjou­kol­le (RL 34 luku). Pää­huomio kiinni­tetään vaa­raan eikä teon ulkonai­seen seu­rauk­seen. Säännökset uudistet­tiin täydellisesti kokonaisuudistuksen II vaiheessa. Entisestä yksityiskohtai­sesta tekotapojen ja teon kohteiden säänte­lystä luovuttiin.

       Tärkein yleisvaarallinen rikos on tuhotyö. Rikoksen tavallisin teko­muoto on sellaisen tulipalon aiheuttaminen, joka on omiaan aiheutta­maan yleistä hen­gen tai tervey­den vaaraa tai joka aiheuttaa todellista, erittäin huo­matta­van ta­loudelli­sen vahingon vaaraa. Jos sen sijaan esimerkiksi roskapöntön polttami­sesta ei ole aiheutunut yleisempää vaaraa, kyseessä on vain vahingonteko. Tuhotyöstä on myös törkeä tekomuoto. Liikennetuhotyö on erityissääntelyä, joka koskee kulkuneuvojen ja kulku­väyli­en tuhoamista ja vahingoittamista.

       Myös yleisvaaran tuottamus on rangaistavaa. Siinä on usein kyse huma­laisen sytyttämästä huoneistopalosta, joissa tulipalon sytyttänyt huma­likko ei ole itsekään havainnut, mitä on tapahtumassa. Tästäkin rikoksesta on törkeä tekomuoto.

       Muista yleisvaarallisista rikoksista esimerkkinä voidaan mainita aluksen kaap­paus. Tyypilli­sesti sillä tarkoitetaan lennolla olevan ilma-aluk­sen tai kauppamerenku­lussa olevan aluksen ottamista väkivalloin määräys­valtaan. Myös yleinen terveyden vaaranta­mi­nen esimerkiksi myrkyllisillä elintarvikkeilla on rangaistavaa. Yleisvaarallisten rikosten korostunutta asemaa kuvaa sekin, että jo yleisvaa­ralli­sen rikoksen valmistelu esimerkiksi räjähteitä hankkimalla on rangaistavaa.

 

2.4.2. Liikennerikokset

 

       Liikentees­sä nou­da­tettavan huo­lelli­suu­den yksi­tyiskohtainen sääntely niin tie-, ju­na-, ilma- kuin vesi­lii­kenteessäkin on kehitty­nyt olennaisesti 1900-luvulla. Liiken­ne oli ympäristön, työn, asumisen ja kulutuksen ohella rikos­oi­keusko­mitean mietin­nössä sellainen elä­mänalue, jolla ran­gais­tus­ten käyttö­tar­ve nähtiin merkit­täväksi. Tätä kirjoitettaessa eduskunta on käsittelemässä uusia liikenneri­kossäännöksiä. Säännökset keskitetään RL 23 lukuun. Koska kri­minalisointien ala säilyy melko pitkälle nykyisessä laajuudessaan, voidaan tässä esitellä vielä vuonna 1998 voimassa olevat säännökset.

       Eri liikennemuotoihin liittyvät liikennejuopumusrikokset on säännelty RL 23 luvussa. Rattijuopumus moottoriajoneuvolla on porras­tettu kahteen törkeysasteeseen promillerajan perusteella. Rattijuopumuksen tunnusmerkistön täyttää veren 0,5 promillen alkoholipitoi­suus. Törkeän rattijuopumuksen raja on 1,2 promillea. Koska alkometri-puhalluslaitteet ovat kehittyneet, veren alkoholipi­toisuus voidaan todeta myös ulos­hengitysilman alkoholipitoi­suutena, jolloin promillerajoja vastaavat 0,25 ja 0,60 milligrammaa alkoholia litrassa uloshengitysilmaa. Huumaantuneena ajaminen tarkoittaa huumeiden tai huumaavien lääkkeiden käyttöä liikenteessä.

       Koska rattijuopumusta pidetään lähtökohtaisesti vaa­ralli­sena, sen rangais­ta­vuus ei edel­lytä mitään tapauskohtaista vaaran­tamis­ta. Riittää, että moot­torikäyt­töisen ajoneuvon kuljet­taja on naut­tinut alkoho­lia niin, että hänen verensä alkoho­lipitoisuus on ajon aikana tai sen jälkeen 0,5 pro­millea. Vain törkeän rattijuopu­muksen tunnus­merkistössä edelly­tetään ajamiselta abst­rak­tista vaa­rallisuutta.

       Niin sanotussa tankojuopumuksessa eli liikennejuopumuksessa mootto­rit­tomalla ajoneuvolla ei ole promil­lerajaa, vaan ratkaisevaa on polkupyöräilyn vaaralli­suus. Tästä rikoksesta säädetään tieliikennelaissa.

       Vastaavat säännökset koskevat myös muita liikennemuotoja. Esimerkiksi vesilii­ken­ne­juopumukseen syyllistyy se, joka ohjailee alusta vähintään yhden promillen humalassa abstrak­tia vaaraa aiheuttavalla tavalla. Soutuveneen tai purjejollan kuljetta­mista ei ole kielletty humalaiseltakaan. Liiken­teen eri­tyisasemaa kuvaa myös se, että jo kulku­neuvon luovut­ta­minen juopu­neel­le on ran­gaista­vaa.

       Poliisin tietoon tulleet rattijuopumukset ovat vähenty­neet viime vuosina. Vuotuiset määrät ovat laskeneet tällä vuosi­kymme­nellä 30 000:sta 20 000:een. Tekijät ovat usein alkoholin ongelmakäyttä­jiä, joihin rikoslain säännök­sillä ei oikein saada otetta. Koska rattijuopumus on uhriton rikos, suuri osa rikoksista jää tietysti piiloon. Sen sijaan huumaavien lääkkei­den käyttö liikenteessä lienee kasvussa.

       Muut liikenne­rikokset ovat tuotta­muksel­li­sia vaarantamisrikoksia. Niistä säädetään vielä tätä kirjoitettaessa erityislainsäädännössä, tieliikenteen osalta tieliikennelaissa (TLL 8 luku). Liiken­teen vaaran­ta­misen tunnus­mer­kistöön kuuluu menettely, joka on ollut omiaan aiheutta­maan vaaraa liiken­neturvallisuudelle. Törkeään liikenteen vaarantamiseen voi syyllistyä vain moottoriajoneuvon kuljettaja ja menettelyn on oltava törkeän huolimatonta. Menettelyn on lisäksi oltava törkeässä tekomuodossa omiaan aiheuttamaan vakavaa henkilövahinkojen vaaraa. Lii­kenneri­kko­muk­sessa ei edel­lytetä vaa­rantamis­ta ja sakkorangaistuksen tuomitsemiseen riittää, että liikennesääntöä on rikottu.

       Liikenne­onnetto­muusti­lan­teiden va­ralle on säädetty erik­seen lii­kenne­paosta. Syystään tai syyttään liikenneonnettomuuteen joutunut moottori­käyttöisen ajoneuvon kul­jettaja on velvollinen kykynsä mukaan avusta­maan vahingoittuneita.

       Liikennerikokset muodostavat noin puolet poliisin tietoon tulleista rikoksista eli noin 350 000 tapausta vuosittain. Tilas­toidun rikollisuuden määrään vaikuttavat tietysti aivan olennaisesti poliisin liikenneval­vonnan tehokkuus ja painottaminen. Määrät ovat pysyneet samalla tasolla jo vuosia. Liikenneturvallisuus on parantunut olennaisesti. Kymmenen vuotta sitten liikenne­kuole­mia oli yli 600, kun niitä nyt on runsaat 400. Kola­reis­sa saatuja vammoja on ollut tasaiset 10 000 jo pidemmän aikaa. Kolarien määrä ei ole laskussa, mutta niiden vahingot jäävät entistä useam­min aineellisiksi tai korkeintaan ihmisten vammautumisiksi.

 

2.4.3. Päihderikokset

 

       Liberalististen yhteiskuntien yksi periaate on, että täysivaltaisilla ihmisillä on oikeus itse päättää oman terveytensä vahingoittamisesta. Nautintoaineiden käyttö on ollut pohjoismaissa poikkeus pääsäännöstä. Alko­holista on ollut paljon rajoit­ta­vaa ja yksi­tyis­koh­tai­sta lainsäädäntöä, vaikka alkoholi on yh­teiskun­nassamme hyväksyt­ty nau­tintoaine. Yhtäältä sään­nök­sillä pyri­tään vähentämään alkoho­lin väärin­käyt­töä, toisaalta osalla niistä on valtion alkoho­li­monopo­lin taloudelli­sia intressejä suojaava tehtä­vä.

       Alkoholirikoksis­ta ei säädetä rikoslaissa vaan vuoden 1968 alkoho­li­laissa. Vaikka vuonna 1995 miedon alkoholin mainonta vapautettiin ja keskioluen vähittäismyynti sallittiin myös kioskeissa, alkoholilain­säädän­tömme on edelleen yksi läntisen maailman rajoittavimmista. Tärkeimmät kiellot koske­vat alkoholin kotipolt­toa, salakulje­tusta ja yksityishenkilöiden välistä myyntiä tai välittämistä toiselle. Poh­joismai­sia eri­tyis­piirteitä on näh­tä­vissä myös am­mattimai­sissa ja tavanomai­sissa alko­holiri­kok­sissa. Alkoholi­juoman hallussa­pi­to on rangaista­vaa muun muassa, jos juoma on laittomasti valmistettua tai maahantuotua tai jos hallussapitäjä ei täytä alkoholilain ikävaatimuksia.

       Alkoholirikosten sääntely on uudistettava lähivuosina. EY:n alkoholin tuontia ja vientiä koskevien määräys­ten tullessa Suomessakin vuosituhannen vaihteessa voimaan on alkoholirikosten rangaistusarvo otettava kriittiseen arvioon. Rangaistusasteikkoja on syytä laskea ja joitain tekomuotoja dekri­minalisoida, vaikka vähittäismyyntiä ja kotipolttoa ei yleiseurooppalaiseen tapaan Suomessa vapautettaisikaan.

       Tilastoidut alkoholirikokset ovat jonkin verran vähenty­neet viime vuosina. Osasyynä on poliisin keskittyminen laajoihin ja organisoituihin rikoksiin. Uusi piirre on viime vuosina ollut pirtun ja vodkan ammattimainen salakuljetus ja myynti ravintola­käyttöön. Alkoholin kokonaiskulutus ja sen väärinkäytön ongelmat ovat lievässä kasvussa. Varsinkin päihtyneiden nuorten säilöönottojen määrissä on tapahtumas­sa kasvua.

       Huu­mausainerikosten sääntelyssä Suomi ja Ruotsi ovat menneet pidem­mälle kuin kansainväli­set sitoumukset edellyttäisivät. Säännökset rakentuvat täyskiellon varaan. Vuonna 1993 säädetyn RL 50 luvun rangaistusuhat on ulotettu kaikenlaiseen luvattomaan huumeiden ja huumaavien lääkkeiden käsittelyyn. Huumeiden käyttö on monissa muissa maissa rangaistavuuden ulkopuolella. Suomessakin tarkoitus on yleensä jättää pelkän käytön tapauksissa henkilö syyttämättä tai tuomitsematta rangaistukseen. Jo huu­mausainerikok­sen edistäminen ja valmistelu on säädetty rangais­tavak­si.

       Törkeän huu­mausainerikoksen rangaistusasteikko on korkea, 1-10 vuotta vankeutta. Selkein huumausainerikoksen törkeyttä määrittä­vä tekijä on aineen vaarallisuus tai suuri määrä. Suurena määränä voidaan pitää sellaista määrää, josta on normaali­käy­tössä saatavissa vähintään satoja tai yleensä tuhansia kerta-annoksia.

       Tilastoitu huumausainerikollisuus on ollut meillä kasvus­sa. Tuomioita annetaan nykyään runsaat 3 000 vuodessa. Selvästi tyypil­li­sin rikos on mietona huumeena pidetyn kannabik­sen hallussapito tai käyttö. Amfetamiini puolestaan on keskushermostoa kiihottava, meillä suhteellisen tavallinen aine. Siitä on useita johdannai­sia, joista tavallisin on tällä hetkellä ekstaasi. Sen sijaan heroiinin, kokaiinin ja LSD:n osuus Suomen huumemarkkinoista on pieni. Suomen lainsäädännön mukaan myös khat-kasvi luokitellaan huumeeksi. Aineella ei ole käyttäjäkun­taa suomalaisen väestön keskuudessa, vaan se on somalikulttuuriin kuuluva aine.

       On todennäköistä, että suomalainen huumetilanne on huonontunut 1990-luvulla. Kaiken kaikkiaan suomalaista huumetilannetta on kuitenkin pidetty kohtalaisena. Heroinisteja on vähän ja huumeiden yliannostukseen kuolee vuosittain vain joitain kymmeniä ihmisiä. Avointa huumekauppaa ei näe kaduilla.

 

2.5. Varallisuusrikokset

 

2.5.1. Ryhmittely

 

       Varalli­suus­rikoksia koskevat sään­nökset ovat aina kuulu­neet ri­kosoi­keuden ydinaluee­seen niin oi­keudelliselta kuin tosi­asialli­seltakin mer­kitykseltään. Varalli­suus­rikosten säänte­ly on kiin­teässä yh­teydessä yhteiskun­nan ta­loudel­lisen rakenteen ja toimin­tame­kanismien muutok­siin. Perintei­siin varalli­suus­rikossään­nöksiin onkin kohdistunut vuosi­kymmenten mittaan muutospai­neita, jotka ovat johtuneet teknisestä kehityksestä sekä vaih­dannan muotojen painopis­teen siirty­misestä.

       Varallisuusrikokset ryhmi­tellään usein omaisuus- ja vaihdan­tarikok­siin. Omaisuusrikoksilla loukataan välittömästi omistus- ja hallinta­oikeutta, ja niihin kuuluvat esimerkiksi varkaus- ja vahingontekorikokset. Myös ryöstörikokset luetaan joskus varallisuusrikoksiin, mutta koska niiden korkea rangaistusarvo perustuu ennen kaikkea henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaan, ne käsiteltiin edellä henkilöön kohdistuvina rikoksina.

       Vaihdantarikoksilla loukataan omaisuuden vaihdantaa yleensä. Perinteinen vaihdantarikos on petos. Myös väärennysrikok­set on luettu vaihdantarikoksiin, koska vääriä asiakirjoja käyte­tään usein petos­tarkoituksessa. Yh­teis­kunnan vaihdan­naistu­minen on korosta­nut vaihdan­tarikosten merkitys­tä suhteessa omaisuusri­koksiin. Erilaiset luottosuhteet ovat arkipäi­väistyneet ja yleistyneet. Maksulii­kenteessä käteis­rahan on korvannut pitkälti niin sanottu muoviraha eli pankki- ja luotto­kortit.

       Viime vuosien kri­minaa­lipo­liitti­sessa keskuste­lussa on korostettu taloudellisen rikolli­suu­den aiheutta­mien vahinkojen suu­ruutta perin­teisten varal­lisuusri­kosten vahin­koi­hin verrattu­na. Kri­tiikkiä on esi­tetty myös siitä, että ta­lous­rikolli­suutta on kohdeltu liian lievästi. Rikosoikeudenhoito "yskii" kaikissa vaiheissaan, kun koneiston tutkittavaksi tulee talousrikos. Esitutkinta kestää, näyttöä ei tahdota saada ja tuomioistuinkä­sittelyt venyvät. Rikosoikeuden yleiset opit eivät oikein hyvin sovellu organi­saatiossa tehtyihin rikoksiin.

       Talousrikos ei ole tark­karajai­nen rikos­oikeudelli­nen käsite. Suuri osa sen piiriin luetuista ri­kosla­jeis­ta kuuluu perinteisessä systematiikassa vaihdantari­koksiin. Esimerkiksi velallisen rikokset kohdistuvat yhtiön velkojiin. Kulut­ta­jiin ja kilpaili­joi­hin kohdis­tuu muun muassa elinkeinorikoksia. Veropetokset kohdistuvat valtioon ja muihin veronsaajiin. Erilaisten yritystukijärjestelmien vää­rinkäyttä­minen vi­ran­omaista erehdyttä­mällä ar­vostel­laan avustuspe­tossäännöksiä sovel­tamal­la. Myös työ- ja ympäris­törikokset ovat perinteisiä ta­lousrikoksia, mutta ne käsitellään tässä osana yhteisöllisiä etuja louk­kaavia rikok­sia, koska säännök­set eivät liity välittömästi vaihdantaan.

       Varallisuusrikoksien joukossa voidaan erottaa vielä tietotekniikkarikokset. Vanhat tun­nusmer­kistöt rakentu­ivat ajatukselle ihmisten välittömästä vuoro­vaiku­tukses­ta. Automaattisen tietojen­käsittelyn muuttu­minen arki­päiväiseksi eri toi­minnois­sa aiheutti aluksi vai­keuksia tunnusmer­kistöjen tulkin­nassa. Esimerk­kinä voidaan mainita tapauk­set, joissa ketään ihmistä ei ollut erehdy­tetty vaan joissa petokselle tyypillinen ereh­dyttämistoimi oli saatu aikaan "erehdyttä­mällä" konetta eli syöttä­mällä tietoko­neel­le virheelli­siä tietoja tai muuten puuttumalla tieto­jenkä­sittelyyn.

 

2.5.2. Omaisuusrikokset

 

       Varkaus, kavallus ja luvaton käyttö (RL 28 luku) ovat käytännössä yleisimpiä varallisuusrikoksia. Varkaus koh­distuu irtai­meen omai­suuteen tai ta­loudellisesti hyväk­si­käytettävään lämpö- tai sähkö­energiaan. Tekotapana on anastaminen, jolla tarkoitetaan teki­jän tar­koi­tusta saada omaisuus omaan tai toisen pysy­vään ja ulkoiselta olemukseltaan omistusoikeutta vastaavaan hallintaan. Rikos edellyt­tää tahallisuut­ta. Törkeäk­si varkau­den voi tehdä muun muassa se, että rikok­sentekijä on murtau­tu­nut asuttuun asun­toon, anasta­misen kohteena on erittäin arvokas omai­suus tai rikoksen­tekijä on varustautu­nut teon toteuttamista varten ampuma-aseella. Var­kauteen ei kuitenkaan liity väkivaltaa tai sillä uhkaamista; niissä tilanteissa on kyseessä ryöstö. Näpis­tys on varkauden lievä tekomuoto ja tarkoittaa käytän­nössä lähinnä myy­mälävar­kauksia ja tekoja, joissa anaste­tun omaisuu­den arvo on vähäi­nen.

       Luvattoman käytön erottaa varkaudesta anastustarkoituksen puuttuminen. Näissä tapauksissa rikoksentekijän tarkoituksena on siis ainoastaan toisen omaisuuden luvaton käyttäminen rajallisena aikana. Usein luvat­to­man käy­tön kohtee­na on mootto­riajo­neuvo ja niin sanotuista "autovarkauksista" tuomitaankin usein rangaistus luvattomana käyttö­nä. Anas­tus­ta­halli­suus joudutaan käytännössä päättelemään ulkonaisista seikoista, esimerkik­si siitä, kuinka pian ja kuinka läheltä käyttöönottopaikkaa auto löydetään. Myös se, joka on vain matkustajana autossa, jonka tietää varastetuksi tai luvatta käyttöön otetuksi, syyllistyy luvattomaan käyttöön, joskin teko arvioidaan tällöin usein lieväksi.

       Kaikista poliisin tietoon tulleista rikoksista joka neljäs on varkaus tai luvaton käyttö. Var­kauksien määrä on laskenut viime vuosina lievästi. Varkauksia ja törkeitä varkauksia tehdään noin 130 000 vuodessa. Näpistyksistä jäädään kiinni vajaat 50 000 kertaa. Selvästi tavallisin varkauden kohde on moottoriajoneuvo, koska sieltä varastettavalla tavaralla on kysyntää. Liikemurtoja ja asuntomurtoja on vähemmän.

       Niin sanotuissa "autovarkauksissa" luvattoman käytön motiivina on yleensä ajanviete ja huvittelu. Rikokseen syyllistyvät etupäässä nuoret ilman sen tarkem­paa suunni­telmaa. Auto löydetään hylättynä pian teon jälkeen. Toisaalta myös ammat­ti­mainen autojen varastaminen on lisääntynyt. Luvattomia käyttöjä tapahtuu noin 20 000 vuodessa. Rikollisuustaso on pysynyt ennallaan, jos rikosten määrä suhteutetaan ajoneuvo­jen mää­rään, mutta absoluuttiset määrät ovat kasvaneet. Moottoriajoneuvojen luvattomiin käyttöihin liittyy se erityisongelma, että autoja kuljetetaan usein piittaamattomasti ja päihtyneinä, ja luvaton käyttö päättyykin usein liikenneonnettomuuteen.

       Kavallus on varkauden tavoin anastusri­kos. Keskeinen ero varkauteen on siinä, että kavalluksessa omai­suus on anas­tushet­kellä tekijän hallussa, kun taas varkausri­koksia luonneh­tii anasta­minen toisen hal­lusta. Tyypillinen kavallus on vuokratun tavaran myy­mi­nen eteenpäin. Myös toiselle kuuluvien varojen käyttäminen omiin tarkoituksiin merkitsee kavaltamista. Käytännössä kyse on tällöin usein yrityksen tai yhdistyksen tilin­käyt­töoi­keuden omaavan henkilön teoista. Kavalluksesta rangaistaan lisäksi sitä, joka anastaa löytä­mi­ään tai erehdyksen kautta haltuunsa saamiaan varoja tai muuta ir­tainta omaisuut­ta.

       Kätkemisrikokseen (RL 32 luku) syyllis­tyy se, joka kätkee, hankkii, ottaa huostaansa tai välittää rikoksella saatua omaisuutta. Tällaisena esirikoksena kyseeseen tulee suurin osa varallisuusrikoksista. Perinteisesti kyse on ollut varastetuksi tiedetyn tavaran ostami­sesta tai välittämi­sestä. Kätke­misri­koksiin luetaan nykyään myös niin sanottu rahanpe­su. Siinä on kysymys rikoksen kautta saadun varalli­suuden alkuperän häivyttämisestä. Kät­ke­mis­rikok­set ovat sikäli poikkeuksellisia omai­suusri­koksia, että osa niistä on ran­gaistavia myös tuot­tamuk­sellisi­na. Jos omaisuuden alkuperää on syytä epäillä, sitä ei saa ostaa. Varastetun tavaran ostaja ei saa lainkaan siviilioi­keudellista saanto­suojaa. Hän menettää omaisuuden sen oikealle omistajalle riippu­matta siitä, tuomitaanko hänet kätkemisrikoksesta rangaistukseen ja riippumatta siitä, kuinka huolelli­sesti hän on tavaran alkuperää ostotilanteessa selvittä­nyt.

       Myös vahingontekorikokset (RL 35 luku) luetaan omaisuusri­kok­siin. Niissä suojataan omai­suutta tahal­liselta vahingoitta­miselta. Vahingontekoihin syyllisty­tään vuodessa noin 40 000 kertaa. Tavallisimpia lienevät seinien töhrimiset, ik­kunoi­den ja kulkuvälineiden rikko­mi­set sekä muut vastaa­vat teot. Yksityisiä vastaan vahinkoa tehdään ennen kaikkea ajoneuvoille.

 

2.5.3. Vaihdantarikokset

 

       Perinteinen vaih­danta­rikos on petos, josta säädetään RL 36 luvussa. Petoksen klassiset tunnus­merkit ovat hyötymis- tai vahin­goittamistar­koituk­sessa tehty toi­sen erehdyt­tä­minen tai erehdyksen hyväksikäyt­täminen, erehdyksen vallas­sa tehty mää­rää­mis­toimi ja siitä koituva ta­loudellinen vahin­ko. Tavallisimpia petoksia ovat vakuutusvilpit ja se, että henkilö tilaa tavaroita tai käyttää palveluita aikomattakaan maksaa niistä. Nykyään petokset liittyvät usein taloudelliseen rikollisuuteen. Esimerkiksi takaajat tai pankki saattavat vaatia velalliselle rangaistusta sillä perusteella, että velallinen on huijannut heitä lainaneuvotteluissa. Törkeästä ja lievästä petoksesta on omat säännök­sen­sä. Palovakuu­tushuijaus­ta koskee vakuutuspe­tos.

       Samassa RL 36 luvussa säädetään luottamusaseman väärinkäytöstä. Tunnusmerkistö täyttyy, jos esimerkiksi pankinjohtaja tai asianajaja aiheuttaa päämiehelleen tahallaan vahinkoa. Koska säännös on toissijainen, pankinjohtajien rikokset ovat yleensä joko törkeitä kavalluksia tai avunantoa laina-asiakkaan törkeään petokseen. Luvussa on lisäksi säännökset kiskonnasta, joka voi olla joko esinekiskontaa tai koronkiskontaa.

       Rikoslain kokonaisuudistuksen I vaiheessa petostunnusmerkistöistä erotettiin omaksi ryhmäkseen maksuvälinerikokset (RL 37 luku). Tärkein niistä on maksuvälinepe­tos, jossa on kyse "muo­virahan" tai siihen rinnastetta­van maksuväli­neen oikeu­detto­masta käyt­tämisestä eri muo­dois­saan. Rangaista­vaa on ensinnäkin kortin oikeudeton käyttäminen. Maksuvälinepetoksesta voi olla kyse myös silloin, kun tilinomistaja ylittää tilinsä katteen tai luottorajan. Tämä tekomuoto ei kuitenkaan ole rangaistava, jos tilinomistajalla oli aikomus viipymättä korvata aiheuttamansa vahinko. Maksuvälinepetosten määrä on laskenut, koska maksukortin käyttäjän henkilölli­syys ja kortin kate varmistetaan entistä useam­min. Perinteisiä maksuvälinerikoksia ovat rahanväärennys ja väärän rahan käyttö, mutta näitä esiintyy käytännössä harvoin.

       Väärennysrikoksilla (RL 33 luku) on perin­teisesti suojattu asiakirjan ulkonaista luo­tettavuutta. Väärennysteko kohdistuu todistuskappalee­seen, joita ovat asia­kirjo­jen ohella erilaiset ääni- ja kuvatallenteet sekä atk-tallenteet. Rangaistavaa on väärän asiakirjan valmistaminen, aidon asiakirjan väärentäminen sekä vääräksi tietämänsä asiakirjan käyttäminen. Maksuvälinepetoksiin liittyy nimen väärentäminen, jos kortin väärinkäyttäjä allekirjoittaa ostotositteen väärällä nimellä. Näissä tapauksissa tekijää rangaistaan yleensä vain maksuvälinepetoksesta.

 

2.5.4. Talousrikokset

 

       Talousrikosten selvittämisessä on useita ongelmia. Usein rikokset tehdään konkurssin edellä, mutta monet niistä jäävät täysin selvittämättä konkurs­simenet­telyn raukea­mi­sen vuoksi. Suurin osa konkursseista raukeaa ennen kuin pesän asioita on kunnolla edes selvitetty. Käytännössä talousrikosten tutkinta alkaa usein verottajan omaan lukuunsa teettämällä erikoistilintarkastuksella. Vasta tämän jälkeen tutkintaan tulee mukaan poliisi.

       Velallisen rikoksista (RL 39 luku) on säädetty yhtääl­tä velkojien tasapuoli­sen kohtelun tur­vaamiseksi ja toisaalta sen varalta, että velalli­nen hukkaa omaisuut­taan. Sään­nökset eivät koske vain konkurssitilaa vaan muitakin maksukyvyttömyyden tilanteita. Sellainen voi ilmetä esimerkiksi yrityssanee­rauksen tai ulosoton yhteydessä. Rikok­sissa on usein kyse siitä, että vaka­vissa ta­loudelli­sissa vai­keuksissa oleva velalli­nen suosii jotakin vel­kojaansa, siirtää omai­suut­taan velkojien­sa ulottu­mat­tomiin tai salaa sitä.

       Rikokset julkista taloutta vastaan, joista säädetään RL 29 luvussa, voidaan jakaa julkisen talouden tulojen hankin­taa koske­viin ve­rori­koksiin ja julkisista varoista myön­nettäviä avus­tuksia koske­viin avus­tusrikoksiin. Veropetokseen syyllistyy se, joka antaa viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämi­seen vaikutta­vasta seikasta, salaa veroilmoituksessa veron määräämiseen vaikutta­van seikan tai laiminlyö veron välttämistarkoituksessa verotukseen liittyvän ilmoitusten tekemisen. Käytännössä kyse on joko virheellisestä veroilmoituksesta, virheellisen kirjanpitomateriaalin antamisesta verotarkastajalle taikka arvonlisävero- tai muiden verotukseen liittyvien ilmoitusten antamisen laiminlyönnistä. Perustunnusmerkistöstä on erotettu törkeä ja lievä veropetos.

       Veropetossäännöksiä täydentää verorikkomuksen kriminalisointi. Se koskee sellaisten oma-aloitteisesti suoritettavien verojen ja maksujen kuin ennakonpidätyksen ja työnantajamaksujen jättämistä määräajassa suorittamatta. Säännöksen soveltamisalaa on rajoitettu edellyttämällä, että maksujen laiminlyönti ei ollut johtunut maksukyvyttömyydestä.

       Avustusrikokset koske­vat ennen kaikkea kotimaisia yritystukia. Äskettäin on hyväksytty laki, jolla saatettiin Euroopan yhteisöjen myöntämät yritystuet sääntelyn piiriin. Rikostyyppejä on kaksi. Avustuspetos muistuttaa läheisesti petosta. Siinä avustus on hankittu virheellisillä tiedoilla. Myös avustuksen väärinkäyttö on rangaistavaa. Tämä rikos täyttyy avustuksen maksatuksen jälkeen, kun avustusta käytetään olennaisesti vastoin sen myöntöpäätöksessä tarkoitettua käyttötarkoitusta.

       Elinkeinorikokset (RL 30 luku) katta­vat monen­tyyppisiä tekoja. Sään­nöksillä suojataan kulutta­jia, kilpailevia elinkei­nonharjoit­tajia ja yrittäjiä sekä elinkei­noelä­män koko­naise­tuja. Tavallisimpia elinkeinori­koksia ovat kirjanpito­ri­kokset. Muut rikokset liitty­vät muun muassa mark­kinointiin, yritys­va­koiluun ja lahjo­miseen elinkei­notoi­minnas­sa. Eräiden immateriaalioikeuk­sien loukkaamista koskevat kriminalisoin­nit on keskitetty rikoslain 49 lukuun. Samalla on lisätty tekijänoikeuden, valokuva­oi­keuden, patentin ja muiden teollisoi­keuksien suojaa. Arvopa­perimarkkinarikokset on vielä tällä hetkellä kriminalisoitu erityislain­sää­dännös­sä. Sisäpiiri­ntiedon väärin­käy­tön ja kurssi­manipu­laati­on muo­doista on säädetty arvo­pa­peri­mark­kinalaissa ja muissa vastaavissa laeissa. Myös sään­nös­tely­rikokset ja salakuljetus (RL 46 luku) voi­daan lukea talousri­kok­siin. Rikoksia ei esiinny paljoa, koska EY:n alueella useimpia tavaroita voidaan kuljettaa vapaasti valtioiden välillä.

 

2.5.5. Tietotekniikkarikokset

 

       Tieto­tekniikka on otettu huomioon rikos­lainsää­dännössä kahdel­la tavalla. Sil­loin, kun tie­totek­nii­kan vää­rin­käytök­set ovat luon­teel­taan saman­tyyp­pisiä kuin perin­teiset rikok­set, on tar­kistettu näitä rikok­sia koske­via säännök­siä.  Vain jos tieto­tekniikka on tuonut mukanaan kokonaan uu­den­tyyp­pistä haitallista käyt­täytymistä, tietotekniikkarikoksesta on säädetty erityinen tunnusmerkistö. Tällaista tarvetta on ollut säädettäessä tietomurto (RL 38:8) rangaistavaksi. Säännöksellä kriminalisoidaan turvajärjestelyt murtamalla tehty tunkeutuminen tietojärjestelmään sellaisenaan, vaikka "hakkerilla" ei olisi esimerkiksi vahingon aiheuttamisen tarkoitusta tai taloudellisen hyödyn tavoittelua mielessään.

       Yleensä "hakkerointiin" liittyvät tekotavat täyttävät perinteisten varallisuusrikosten tunnusmerkistöt. Luvattoman käytön kriminalisointi koskee tietokoneiden tai tietopankkien luvatonta käyttöä eli "tietokoneajan varastamista". Vahin­gontekoon voi syyllistyä esimerkiksi tietokonevi­ru­sta levittämällä. Myös tieto­koneella tehty petos on otettu rikoslaissa huomioon. Petos­sään­nöstä on täydennetty siten, että ko­neel­li­sen tieto­jenkä­sitte­lyn lop­putu­loksen muut­ta­m­inen rin­nas­tetaan perin­tei­seen ihmisen erehdyt­tämiseen. Väärennyk­sen kohteeksi kelpaa atk-tallenne. Yritysva­koiluun voidaan syyllis­tyä tietoverkkojen kautta.

       Osassa rikostyyppejä suojan kohteena on henkilön yksityisyys. Henkilörekisteririkokseen syyllistytään yleensä tietokonetta apuna käyttäen. Yksityisistä on eri tiedostoissa runsaasti tietoja, joiden tallentamiselle, yhdistelemiselle ja luovutta­miselle on asetettu rajoja. Viestintäsalaisuuden loukkauksen kriminalisoinnilla suojataan paitsi postilähetysten salai­suut­ta myös sähköpostia uteliailta.

       Tietysti tietokoneella voi syyllistyä moniin muihinkin rikoksiin. Esimerkiksi kunnianloukkauksen tekovälineitä ei ole rajattu painettuun sanaan, vaan myös verkossa tapahtuva herjaus on rangaistava normaaliin tapaan. Tietoverkoista on löydetty rasistista materiaalia, jonka levittäminen puolestaan täyttää kiihottamista kansanryhmää vastaan tarkoittavan tunnusmerkistön. Myös sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien kuvien levittämistä (RL 17:18) on esiintynyt tietoverkoissa. Ennen kaikkea kyse on lapsipornon levittämisestä.

 

2.6. Yhteisöllisiä etuja loukkaavia rikoksia

 

2.6.1. Ihmisyys, valtio ja poliittiset oikeudet

 

       Edel­lä selostetuissa rikoksissa kohteena on yleensä välittömästi yksilö ja hänen oikeudellisesti suojatut etunsa. Ri­koslain sään­nök­sillä on suoja­ttu yksit­täisen yksilön int­resse­jä laajem­pia­kin etuja. Perinteiset valtiolliset rikok­set jakautu­vat kahteen ryhmään, val­tio- ja maanpe­tos­rikok­siin.

       Valtiope­tos­rikok­sil­la (RL 13 luku) tar­koite­taan Suomen val­tioon valtajärjestel­mänä kohdis­tuvia rikoksia. Erityi­sesti kysy­mys on vä­kival­taisten vallankaappaushankkeiden ja terrorismin kri­minalisoimisesta. Poliittisia oikeuksia vas­taan tehdyt ri­kokset (RL 14 luku) ovat joko vaalirikoksia tai rikoksia, joissa yksityishenkilöiden poliittisia toimin­tavapauksia rajoitetaan oikeudettomasti. Maanpe­tos­ri­koksilla (RL 12 luku) puolestaan vaaranne­taan Suomen valtion asema kansainvälisen yh­teisön jäsene­nä. Rauhanaikaisissa olosuhteissa kysymys on yleensä vakoilusta tai valtiosalaisuuksien paljastamisesta vieraan valtion edustajalle.

       Sotarikoksista (RL 11 luku) on runsaasti kansainväli­siä sopimuksia. Niissä on kysymys esimerkiksi kiellettyjen sodankäyntitapojen käyttämisestä tai jonkin kansanryhmän ihmisoi­keuksien polkemisesta. Uusin kriminalisointi on kemiallisen aseen kiellon rikkominen. Rauhanai­kana keskeisiä säännöksiä ihmisyyttä vastaan tehdyistä rikoksista (RL 11 luku) ovat kiihotta­mi­nen kansan­ryhmän syrjintään ja syrjintä. Edellisen voi täyttää yleisön keskuuteen levitetty rasistinen propaganda. Jälkimmäinen puolestaan voi täyttyä vaikkapa siinä tilanteessa, että ravintola kieltäytyy palvelemasta ulkomaalaisia tai romaneja.

 

2.6.2. Työ ja ympäristö

 

       Hallitusmuodon mukaan julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suoje­lusta (HM 15 §). Säännöksen piiriin kuuluvat työolojen turvallisuus ja terveys, mutta myös muun muassa työaikasuojelu ja erottamisturva. Julkisen vallan on myös pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveel­liseen ympäris­töön (HM 14a §). Työ- ja ympäristörikoksiin liittyy tietysti vahva yksilöä suojaava ulottuvuus.

       Työrikokset (RL 47 luku) saavat aineellisen sisältönsä pitkälti työ­oikeudes­ta. Jo 1970-luvun keskus­telussa työtä pidet­tiin yhtenä kes­keisenä elä­mänalu­eena, jota kos­kevat riko­ssäännök­set nähtiin tarpeen arvioi­da uudel­leen. Työhön liittyvät rikokset onkin koottu rikosla­kiin vuonna 1995 kokonaisuudistuksen II vaiheessa. Lähtö­kohtana on työn­tekijän suojaami­nen työsuhteen heikom­pana osapuo­lena.

       Työturvallisuusrikos on merkitykseltään tärkein työrikos. Rikos täyttyy yleensä työturvallisuusmääräysten rikkomisella, mutta myös määräys­ten vastaisen tilan salliminen on rangaistavaa. Vastuun kohdentamisessa on pyritty korostamaan ennakollisiin toimenpi­tei­siin ja alaisten valvontaan velvollisen ylemmän johdon vastuuta. Alemman, lähempä­nä "suori­tus­por­rasta" olevan esimieskunnan vastuu on tarkoitettu jäämään taka-alalle.

       Työsuojelun painopis­tet­tä on tietoi­ses­ti pyritty siirtä­mään jälki­käteen mää­rättä­vistä seuraa­muksista enna­l­taeh­käisevi­en kei­nojen käyt­töön. Työsuojeluviranomaiset valvovat työoloja ja voivat käyttää hallinnollisia pakko­keinoja. Yleensä annetaan ohjeita puuttei­den korjaamiseksi. Vähäisimpiä työlainsäädännön rikko­muksia ei tuoda rikosprosessissa käsiteltäviksi, vaan ne hoidetaan hallinnollisin keinoin. Kuolemaan johtaneet työtapaturmat ovat vähenty­neet selvästi.

       Myös ympäristörikokset ovat olleet voi­mak­kaasti esillä viime vuo­sikymmenten kriminaalipo­liitti­sessa kes­kustelus­sa. Jo rikos­oikeus­komi­tea tarkasteli ympäris­töä omana elä­mänalueenaan, jota koske­va rikosoi­keu­dellinen sääntely oli määrä ottaa rikoslakiin. Aineellinen ympäristölainsäädäntö on nykyään kattavaa. Nyt myös ympä­ris­tö­rikok­set on koottu rikoslain 48 luvuksi. Sääntelyn kohteena on ym­päristön turmele­mi­nen, suojelu- ja rauhoitus­määräys­ten rikko­mi­nen ja ra­kennet­tuun ym­pä­ristöön kuuluvan suojelu­kohteen tur­me­leminen. Myös ympä­ristönsuoje­lussa on painotettu enna­ltaeh­käisevi­en menettelyjen merkitystä. Koska rangaistusvastuun kohdenta­minen yrityksen organi­saation sisällä on usein hankalaa, on vastuun kohdenta­misesta oma säännöksensä.

 

2.6.3. Oikeudenkäyttö, viranomaistoiminta ja yleinen järjestys

 

       Oikeudenkäyttö ja viranomaistoiminta ovat perinteisiä rikos­lail­la suojattuja insti­tuutioita. Vuonna 1998 uudistetut säännökset tulevat voimaan vuoden 1999 alussa. Tärkeimmät oikeudenkäyttöä vastaan tehdyt rikokset (RL 15 luku) ovat perätön lausuma, väärä ilmianto ja todistusai­neiston vääriste­leminen tuomioistuimessa tai viranomaismenettelyssä. Totuudessapysymisvelvoitteet eivät koske rikokses­ta epäiltyä; sellaisen järjestelyn kieltävät jo kansainväliset ihmis­oikeussopimukset.

       Oikeu­denkäyttöön kohdistuvana rikoksena pidetään myös törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä. Säännös koskee tilannetta, jossa joku saa tietää hankkeilla olevasta törkeästä rikoksesta, mutta jättää ilmoittamatta asiasta, vaikka rikos olisi vielä estettävissä. Myös rikoksenteki­jän suojele­minen on rangaistavaa. Tässä rikoksessa on kyse jälkikäteisestä rikollisen paon edistämi­sestä, todisteiden hävittämisestä tai muusta rikoksen suosimisesta. Näihin rikoksiin liittyy se erityispiirre, että rikoksentekijän läheiset eivät ole velvollisia ilmiantoon. Rikoksentekijän perheenjäseneltä tai lähisukulaiselta ei voida vaatia sitä, että hän paljastaisi hankkeilla olevan rikoksen tai kieltäytyisi auttamasta perheenjäsentään rikoksen jälkien peittelyssä.

       Rikokset viran­omai­sia vastaan (RL 16 luku) voidaan jakaa karkeasti viiteen ryh­mään. Ensinnäkin säännöksillä kriminalisoidaan virkatehtävien hoitoon kohdistuva vastarinta kolmessa eri muodossa. Virkamiehen vastustamisessa käytetään aktiivisesti väkivaltaa tai sillä ainakin uhataan. Yleensä väkivallan kohteeksi joutuvat poliisimiehet. Haitanteosta on kysymys silloin, kun kiinniotettava haraa aktiivisesti vastaan tarttumalla ovenpieliin tai porraskaiteisiin. Niskoittelua luonnehtii puolestaan passiivisuus eli se, että henkilö kieltäytyy täyttämästä poliisiviranomaisen antamaa käskyä.

       Toinen rikostyyppi koskee sitä, että viranomaiselle annetaan virheellisiä tietoja. Kyse voi olla väärien henkilötietojen antamisesta tai sakkovilpistä. Sakkovilpistä rangaistaan sitä, joka antaa viranomaiselle päiväsakon määräämistä varten olennai­sesti totuudenvastaisen tai harhaanjohtavan tiedon. Kolmas rikos, rekisterimerkintärikos, täyttyy antamalla vääriä tietoja esimerkiksi ajoneuvorekisteriin tai kaupparekisteriin.

       Rikoslain 16 luvussa on kriminalisoitu myös erilaisten viranomaiskieltojen rikkominen. Neljäs ryhmä koskee virkamiehen lahjomista. Viidenneksi rikosryhmäksi voidaan erottaa rikokset, joissa on kysymys kiinniotetun, vangin tai muuten vapautensa menettäneen vapauttamisesta. Nämä rikokset ovat harvinaisia.

       Virka- ja soti­lasri­koksissa on kyse tavallaan edellä käsiteltyjen rikosten peilikuvasta eli siitä, että virkamies tai sotilas syyllistyy velvollisuuksiensa vastaiseen menettelyyn. Virka­rikok­sis­ta (RL 40 luku) voidaan mainita lahjuksen ottaminen, salassapi­tori­kos ja vir­kavelvollisuuden rikkominen. Sotilas­rikok­siin (RL 45 luku) syyllistyvät yleensä varusmiehet. Sotilasrikoksia käsitellään harvoin yleisissä tuomioistuimissa, koska rikkeet voidaan yleensä käsitellä myös sotilaskurinpitomenettelyssä.

       RL 17 luvussa tarkoitetut rikokset yleistä järjestystä vastaan koskevat muun muassa valtion rajan luvatonta ylittämistä ja ihmissalakuljetusta. Osalla säännöksistä suojataan uskonnonharjoitusta ja hautarauhaa. Myös eläinsuojelurikos on luokiteltu yleistä järjestystä vastaan tehtyihin rikoksiin. Merkittävä osa luvun säännöksistä koskee sukupuolimoraalia. Lapsipornoa, eläimeen sekaantumista tai raaistavaa pornoa sisältävän tallenteen levittäminen on rangaistavaa. Samaan ryhmään kuuluu raaistavaa väkivaltaa sisältä­vän kuvauksen levittämi­nen. Myös julkinen itsensä pal­jastaminen on rikos.

       Terä- ja ampuma-aseista on Euroopassa perinteisesti ollut ri­kosoikeu­del­lisia säännöksiä. Yhdysvalloissa aserikosten sään­telyä ollaan vasta kehittämässä. Meillä säännökset eivät vielä ole rikos­laissa vaan terä­ase­laissa sekä vuonna 1998 säädetyssä ampu­ma-aselaissa. Vaaralli­sen terä­aseen hal­lus­sapito on kiellettyä yleisellä paikalla, jos hallussa­pi­dolle ei ole hyväksyttä­vää syytä. Ampuma-aseiden ja ampu­matarpei­den hallussapito on yli­päätään sallittua ainoas­taan siihen annetulla lu­valla. Ampuma-aserikosten tosiasiallinen määrä on epäselvä. Julki­suudessa on esitetty arvioita, että Suomessa on tällä hetkellä selvästi aikaisem­paa enemmän itärajan yli tuotuja laittomia aseita. Arvio ei välttämättä ole perustee­ton.

 

2.7. Erityislainsäädännön kriminalisointeja

 

       Erityislainsäädännössä on kri­minalisoitu erityyppisiä rikkomuksia. Esi­merkkei­nä voidaan mainita ympä­ris­tö­oikeu­dellinen lain­säädäntö, työlainsäädän­tö, mark­kinointilain­sää­däntö, kulutta­jan­suojalaki, kir­janpitolaki, yh­tiölainsäädän­tö, tekijän- ja teollis­oi­keuksia koskeva sään­tely, Euroo­pan taloudelliseen integ­raatioon liittyvä lain­säädäntö ja erilai­set salassapi­to­velvollisuuksia koske­vat rikkomukset.

       Usein kysymys on tehostekriminalisoinneista, joissa säädetään rangaistavaksi hallinnollisessa säädöksessä annet­tujen määräys­ten rikkominen. Säädökset voivat koskea tuotan­nollista toimin­taa mutta usein myös tavallisia ihmisiä. Monesti tehos­tekri­minalisointi liitetään vel­vol­lisuuteen toimi­tuttaa tarkastuksia tai toimittaa laite katsastettavaksi taikka velvollisuu­teen antaa eri­lai­sia ilmoi­tuksia tai tietoja viranomai­sille.

       Erityislainsäädännössä on lisäksi joitain keskeisiä rikoslajeja, joita koskevat säännökset olisi syytä siirtää rikoslakiin. Näitä ovat ennen kaikkea edellä mainitut aserikokset, arvopaperi­mark­kinari­kokset ja alkoholiri­kokset. Liikennerikosten siirtäminen rikoslakiin on tätä kirjoitettaessa vireillä eduskunnassa.

 

3. RIKOKSESTA TUOMITSEMINEN

 

3.1. Rikoslainopin kivijalka

 

3.1.1. Laillisuusperiaate

 

       Oikeusturvan takeet ovat rikosoi­keu­dessa erityi­sen tärkeät. Ketään ei saa tuomita ran­gaistuk­seen sellaisen teon perus­teella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi (nullum crimen sine lege). Myös rangais­tuksen tulee perustua lakiin (nulla poena sine lege). Suomes­sa säännös ei ole vielä rikos­laissa, mutta siitä on säädetty hallitusmuodossa, Euroopan ihmisoikeussopimuksessa sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa yleissopi­muksessa.

       Rikosta ja ran­gais­tusta koske­van ratkaisun on aina perustut­tava lakiin, eikä tuomari saa mennä lain ulko­puo­lelle (praeter legem -sääntö). Sääntöä selos­tettiin lainsäätäjän näkökulmasta edellä jaksossa 2.1.. Säännöllä on erityisesti merkitystä lainsoveltajalle. Blankorangaistussäännösten tulkinnassa rangais­tus ei saa viime kädessä perus­tua viran­omaisen toimival­tan­sa puit­teissa anta­maan yksittäiseen hallinto­pää­tök­seen, vaan ran­gais­tus­vas­tuulle täytyy löytyä peruste vähin­tään viran­omai­sen antamasta oikeussään­nök­sestä tai yleis­mää­räyksestä.

       Praeter legem -sääntö ei estä tuomaria menemästä lain ulkopuo­lelle syytetyn eduksi. Asiallisesti vanhen­tunutta säännöstä voidaan pitää de­suetu­dona eli säännök­senä, joka ei ole enää tosiasias­sa voimas­sa, koska se on menettänyt uskottavuuten­sa ja hyväksyttä­vyyten­sä. Tällä hetkellä rikoslaissa on melko vähän desuetu­dosäännöksiä, mutta vielä muutamia vuosikymmeniä sitten esimer­kiksi avioliiton ulkopuolinen sukupuoliyhteys oli laissa kriminalisoitu, vaikkakin asiallisesti desuetudo.

       Myös perus- ja ihmisoi­keusmyönteinen tulkinta saattaa edel­lyttää jopa laista poikkeamista syytetyn eduksi. Erityi­sesti rikosoi­keu­delli­sessa tul­kinnassa perus- ja ihmisoikeuksien merkitystä on syytä korostaa. Perus- ja ihmisoikeusmyönteinen tulkinta tarkoittaa sellai­seen lopputulok­seen päätymistä, jossa parhaiten otetaan huomioon eri osapuolten perus- ja ihmisoi­keudet. Meillä KKO on arvioinut hiljattain tieliikennelaissa tarkoitetun pysähty­mis- ja autta­misvelvollisuuden suhdetta ihmisoikeus­sopi­muksista il­menevään periaatteeseen, jonka mukaan kukaan ei ole velvollinen myötävai­kut­tamaan syylli­syy­tensä selvittämisessä (KKO 1996:101). Tapauksessa ei havaittu ristiriitaa, koska kyse oli loukkaantuneiden auttamisvelvollisuudesta. Jos kyse olisi ollut yksiselitteisestä kolariin syyllisen velvoitteesta antaa itsensä ilmi, säännöstä tuskin olisi voitu soveltaa.

       Praeter legem -säännöstä on johdettu toinen laillisuusperi­aatteen sääntö, analo­giakielto. Laillisuus­periaate vaatii sanamuodon mukaista rikossäännös­ten tulkintaa. Analogi­an piirissä erotetaan lainanalogia ja oi­keusanalo­gia. Lainanalo­gialla tarkoitetaan säännöksen sovelta­mista tapaukseen, joka ei mah­du säännök­sen sana­muodon rajoihin, mutta joka on rinnastettavissa sään­nök­sessä tarkoitettuihin tilanteisiin. Osa yleisvaaral­listen rikosten kriminalisoinneista oli alkupe­räisessä vuoden 1889 asussa aina vuoteen 1995 saakka. Yhdessä murha­polton kri­minalisoinnis­sa tulen sytyttämi­sen kohteeksi määriteltiin "tarveaineet ja tavaravaras­to". Pysäköidyn henkilö­auton polttajaa ei voitu tuomita yleis­vaaran aiheuttami­sesta vaan ainoastaan vahin­gonteosta (KKO 1972 II 102). Nyt kyseessä voisi olla tuhotyö. Oikeusanalogia menee vielä lainanalogiaa pidem­mälle. Siinä oikeus­nor­mia ollaan soveltamassa tilantee­seen, joka ei ole edes rinnastet­tavis­sa säännöksessä tarkoi­tettui­hin tilanteisiin, vaan jossa rikoslain yleinen henki tai vastaavat syyt puoltavat ran­kaisemista.

       Analo­giakielto koskee vain syytetyn vahingok­si tehtäviä ratkaisu­ja. Analo­gialle syytetyn eduksi sen sijaan eivät oi­keus­turvanäkö­koh­dat sinänsä aseta estei­tä ja oikeudenmukaisuus saattaa sitä jopa edellyttää. Erityisesti lai­nanalogiaa syytetyn eduksi on käytet­ty usein. Syytetyn eduksi analo­gista lainsovelta­mista on käytet­ty perinteisesti muun muassa laajennettaessa oikeut­ta­mis- ja anteeksian­tope­rustei­den soveltamisalaa.

       Edellä jaksossa 2.1. todettiin, että lainsäätäjä ei saa kriminalisoi­da tekoja taannehtivasti. Lainso­veltajaa taannehtivuuskielto sitoo siten, että lakia ei saa soveltaa taan­nehti­vasti. Jos toimintaa koskevat säännökset ovat tiukentuneet, muutoksia voidaan soveltaa vain uusien määräysten voimaan­tu­lon jälkeiseen menettelyyn.

       Taannehtivuuskieltoon liittyy syytetyn eduksi vaikuttava lievemmän lain periaate. Jos laki muuttuu tekohetken jälkeen mutta ennen tuomiota syytetylle lievemmäksi, on sovellettava uutta lakia. Koska uusi, lievempi lainsää­däntö voi­daan usein ym­märtää muuttunee­na käsityk­se­nä tekotyypin haitallisuudesta, muuttu­neis­sa olosuh­teissa ei ole syytä rangaista menneen ajan arvostuk­siin ja tietoon perustu­van lainkohdan mukaan. Rikoslain kokonaisuudistuksen kuluessa laki on voinut muuttua monelta osin. Tunnusmerkistöä on voitu muuttaa. Myös esimerkiksi rikoksen syyte­oikeus ja sen vanhentuminen on voinut muuttua. Näissä tapauksissa joko vanhaa tai uutta lainsäädäntöä sovelle­taan yleensä koko­naisuu­des­saan ja valitaan syytetylle lievempi lopputulos.

       Lievemmän lain periaate ei aina koske muu­toksen­haku­tuomi­ois­tui­mia. Uutta lakia, joka on tullut voimaan vasta sen jälkeen, kun asia on ratkaistu ensim­mäisessä oi­keusas­teessa, sovelle­taan muu­tok­sen­haku­tuomiois­tui­messa vain, milloin uuden lain mukaan teosta ei ole tuomittava rangais­tusta lainkaan tai milloin tekohetken lain sovelta­minen johtaisi olen­naisesti anka­ram­paan loppu­tulok­seen. Poikkeus on tehty sen vuoksi, että tuomittu ei valittaisi alioi­keuden päätöksestä hovioikeuteen ainoastaan sen vuoksi, että tietää lieven­tävän lainmuu­toksen tulevan voimaan lähi­aikoi­na.

       Myös määräaikaisia kriminalisointeja on pidetty poikkeuksena lie­vem­män lain peri­aatteeseen. Ajatuksena on, että esimerkiksi kauppasaartoja koskevien poik­keusla­kien kumo­ami­sessa tai kumou­tumises­sa ei ole kysymys muuttu­neesta suh­tautumi­sesta tekoihin vaan itse kauppasaarron loppu­misesta. Mää­räai­kaisia säännöksiä on käytetty varsin vähän. Perinteisesti on katsottu myös, että blanko­rangais­tus­säännökset muo­dostaisi­vat poik­keuksen lievem­män lain periaatteesta. Oikeuskäytän­nössä liikennesään­töjä on pidetty säännöksinä, joiden muuttuminen syytetyn eduksi jää huomiotta.

 

3.1.2. Tekorikosoikeuden periaate

 

       Eurooppalainen rikosoikeus on pai­not­tunut viime vuosi­kym­meninä selkeästi teko­rikos­oi­keu­deksi. Tekori­kosoi­keutta luon­nehtii ensinnäkin ran­gais­tavuu­den kytkemi­nen konk­reettisiin tekoi­hin ja lai­min­lyönteihin. Teki­jä­ri­kosoi­keudessa rikos käsi­tettäi­siin lähinnä oi­reeksi teki­jän yleisestä asosiaali­suu­desta tai "pahois­ta aikomuksista". Tekorikosoikeuden periaatteella on tärkeä yritysopillinen merkitys. Jaksossa 3.8.1. käsitellään yrityksen kelvollisuutta. Pelkkä vakaa aikomus rikoksen tekemiseksi ei ole rangaistavaa. Vasta sellainen yritys, jolla on aiheu­tettu vaaraa rikoksen täyttymisestä, on rangaistava.

       Myös seuraamuksen määräämi­sessä lähtökohtana on rikosteko ja siinä ilmenevä syyl­lisyys (RL 6:1) eikä tekijän per­soonallisuu­desta muo­dos­tuva kuva. Tätä lähtökohtaa on pidetty oikeus­val­tiollisen rikosoikeuden yhtenä kulmaki­venä. Seuraamuksen ankaroit­taminen teosta riippumattomilla syillä on periaatteen valossa pulmallista. Meillä on vieläkin käytössä pakkolaitosseuraa­mus (ks. jakso 4.12.2.). Vaarallinen väkivaltarikosten uusija voidaan eristää pakko­lai­tokseen. Tätä turvaamistoimenpidettä on käytetty varsin vähän ja rikosla­ki­pro­jekti on ehdottanut sen kumoamista kokonaisuudessaan.

       Toisaalta tekorikosoikeuden periaate ei estä sitä, että seuraamusjärjestel­mässä otetaan huomioon tekijän persoona lieventävänä asianhaarana. Esimerkik­si 15-17-vuotiaat sekä 15-20-vuotiaat rikoksente­kijät ovat monessa mielessä eri­tyisasemassa seuraamuksen määräämi­sessä. Näihin palataan jaksossa 4.11..

 

3.1.3. Syyllisyysperiaate

 

       Rangaistusvastuu edellyttää aina subjektiivista syyllisyyttä. "Ei ran­gaistusta il­man syylli­syyttä" (nulla poena sine culpa) on yksi tärkeim­piä oikeusvaltiolli­sen rikos­oi­keu­den ­peri­aat­teita. Periaa­te sai täsmen­ne­tyn rikos­oikeu­del­lisen muotoilun valis­tusajan loppupuo­lella yhdes­sä laillisuus­pe­riaatteen ja tekorikosoi­keuden periaatteen kanssa. Hallitusmuotoon kirjattu vaatimus ihmisarvon loukkaamattomuudesta kuvastaa hyvin syyllisyys­periaatteen tausta-ajatusta.

       Lähtökohtana on aina rikosprosessuaalinen syyttömyysolettama. Ihminen on syytön, kunnes on esitetty riittävä näyttö hänen syyllisyydestään. Syylliseksi toteaminen edellyttää menettelyä, joka takaa epäillylle todelliset mahdollisuudet torjua häneen kohdistuvat epäilyt.

       Jos henkilöä on kuultu rikoksen esitutkinnassa syylliseksi epäiltynä ja jos syyttäjä on tehnyt syyttämättä jättämisratkaisun sillä perusteella, että syyllisyydelle ei ole esitettävissä todennäköisiä syitä, henkilö on juridisesti syytön tekoon, jota on tutkittu. Hän ei jää loppuelämäkseen epäillyn asemaan, vaikka julkisuudessa esillä olleissa tapauksissa näin näkyy helposti käyvän. Anglosaksisissa maissa tuomioistuin toteaakin tällaisissa tilanteissa, että henkilö ei ole syyllinen, "not guilty", syytteessä tarkoitettuun rikokseen. Meillä tuomioistuin toteaa ainoastaan, että syyllisyys on jäänyt näyttämättä.

       Rikosoikeudellinen syylli­syysperiaate koskee sitä tilannetta, kun epäillyn on näytetty syyllistyneen tunnusmerkistön mukaiseen ja oikeudenvastaiseen tekoon. Rangaistusvastuu edellyttää toisintoimimismahdollisuutta eli sitä, että tekijällä oli tilaisuus ja kyky toimia lain edellyttämällä tavalla. Periaat­teessa olisi aja­teltavis­sa sellainen ri­kosoi­keusjär­jestelmä, jossa ei mainitta­vissa määrin kiinnitet­täisi huomiota teki­jäsyyl­lisyyteen. Tällaisia objektiivisen rangaistusvas­tuun hyväksyviä järjestelmiä onkin anglosak­sisissa oikeuskulttuu­reissa. Pohjois­maissa ja Manner-Euroopas­sa tekijää suojataan syylli­syydestä irrotetuil­ta, mielivaltaisi­na pidetyiltä rangais­tuksilta.

       Toisin­toimimismah­dolli­suuden vaatimus tarkoittaa sitä, että tekijä ei ole rikosoi­keu­dellisessa vastuussa, mikäli hänellä ei ollut kykyä ja tilaisuutta käyttäytyä lain vaati­malla tavalla. Jos kyky ja tilaisuus puuttuvat rikoksentekohetkellä, vastuu tahallisesta rikoksesta ei tule kyseeseen. Tuottamuksellisesta teosta rankaiseminenkin edellyttää sitä, että tekijällä oli kyky ja tilaisuus toimia toisin viimeistään silloin, kun hän oli ryhtymässä tekoonsa. Tuottamusvastuu voi siis perustua siihen, että taitamaton tai kykenemätön ei keskeytä ajoissa riskialttiiksi havaitsemaansa toimintaa.

       Vastuuvapautta ei ole rajoitettu vain edellä selostettuihin selkeisiin tilanteisiin. Vaikka henkilöllä olisikin ollut toisintoimimisen mahdollisuus, on kysyttävä, millaisia ponnistuksia me voimme kohtuudella ihmisiltä edellyttää. Syyllisyys­periaatteen tarkoittama vastuuvapaus voi tulla kyseeseen myös anteeksiantoperusteiden soveltamistilanteissa, joissa tekijällä on periaatteessa ollut kyky ja tilai­suus toimia toisin, mutta häneltä ei voitu kohtuudella edellyttää toisin toimimista.

       Jos edellä luetel­lut edelly­tykset täyt­tyvät, voidaan puhua syylli­syyttä osoit­tavasta teosta. Syylli­syysperi­aatetta sovelle­taan myös rangaistuksen mit­taamises­sa. Syyllisyysratkaisu ei ole "joko-tai"-ratkaisu, jossa esimerkiksi tahallisuu­den asteella tai sillä, että tekijä on ollut hätääntynyt, ei olisi merkitystä. Tuomioistuin saa useissa tapauksissa jättää rangaistuksen tuomit­sematta, milloin rikosta on siitä ilmenevä tekijän syyllisyys huomioon ottaen pidettävä koko­naisuutena arvostel­len vähäisenä. Myös rangaistuksen mittaamisessa syyllisyyden aste otetaan huomioon.

 

3.1.4. Rikoksen rakenne

 

       Vaikka rikokset ovat erilaisia, niitä voidaan tarkastella samanlaisen raken­teen avulla. Perinteisen määritelmän mukaan rikos on tunnusmerkistön mukai­sesti oikeudenvastainen, syyllisyyttä osoittava inhimillinen teko. Rikoksen yleisen tunnusmer­kistön perusainesosat ovat siis tunnusmerkistön mukaisuus, oikeudenvastaisuus ja syyllisyys. Kolmiportainen järjestelmä on toimiva ennen kaikkea siitä syystä, että se osoittaa eri elementtien kriminaalipoliittisen arvosteluperustan.

       Tun­nus­mer­kistön mukai­suu­dessa kysy­tään, oliko teko ylei­sesti ottaen kiel­letty. Yleisiä tunnusmerkistön mukaisuuteen liittyviä kysymyksiä ovat muun muassa laiminlyönnin rangaistavuus, vaarantaminen tunnusmerkistötekijänä, syy-yhteys ja teon huolimattomuus. Niitä käsitellään jaksoissa 3.2. ja 3.3.. Esimerkiksi toisen tahallinen vahingoittaminen täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön ja on yleensä rangaistavaa.

       Oikeuden­vastai­suus puo­lestaan koskee sitä, oliko läh­tökohtai­sesti kiel­letty teko kielletty myös niissä olo­suh­teissa, joissa se tehtiin. Oikeudenvas­taisuuden sulkee pois oikeutta­misperuste, jollainen on esimerkiksi hätävarjelu, pakkotila ja loukatun suostumus. Jos pahoinpitelyyn on syyllistytty hätävarjeluti­lanteessa, teko on poikkeuksellisesti sallittu. Oi­keuttamispe­rus­teiden sovelta­mista luon­nehtii ta­paus­kohtainen punninta saman­aikaisten oikeu­del­lisesti suojattu­jen etujen välillä.

       Syylli­syys voi sulkeutua pois, jos siitä huoli­mat­ta, että teko oli niin ylei­sesti ottaen kuin myös konkreetti­sissa olo­suh­teissa kielletty, tekijä oli syyntakeeton taikka ei toiminut tahallaan tai tuottamuksellisesti. Myös anteeksiantoperusteet kuuluvat syyllisyyden alaan. Näitä voivat olla tietyissä olosuhteissa esimerkiksi kieltoerehdys, sotilasesimiehen käsky tai hätävarjelun liioittelu.

       Kun tekoa arvioi­daan rikos­oikeudelli­sesta näkö­kul­masta, on johdonmukaista käydä ran­gaistus­vas­tuun edelly­tykset läpi tässä järjes­tyk­sessä. On johdon­mu­kaista aloittaa kysymäl­lä, oliko teko yli­pää­tään kielletty ja jatkaa kysy­myksellä, liittyikö tekoon oikeuttamisperusteissa tarkoitettuja poikkeuksellisia olo­suh­teita. Sen jälkeen on vielä kysyttävä, oliko tekijä syyntakeinen ja toimiko tekijä tahallaan tai huolimattomasti. Vaikka kaikkiin edellisiin kysymyksiin on vastattu myön­tä­väs­ti, on syytä vielä kysyä, onko teko tästä huoli­matta an­teek­sian­netta­vissa.

       Rikoksen jäsentämisellä kolmeen portaaseen on myös tietyn­lainen "moraali­nen viesti". Mitä varhai­sem­massa vaiheessa vas­tuusta vapau­tuminen tode­taan, sitä ehdot­tomam­paa se on. On eri asia sa­noa, että syy­tetty on vas­tuusta vapaa, koska "hän ei tehnyt mitään kiellettyä", kuin sanoa, että hän on vastuusta vapaa, koska "hän kyllä toimi ylei­sesti ottaen ja teon konkreettisis­sa olosuh­teissa kiel­letyl­lä tavalla, mutta oli syyntakeeton".

       Oikeuttamisperusteiden erottamisella anteeksiantoperusteista on tärkeä laino­pillinen merki­tys. Oikeut­tamisperusteen mukai­nen teko on hyväk­syt­ty, se on so­pusoin­nussa rikosoi­keusjärjestel­män pe­rustavoittei­den kanssa, ja kuka tahansa muukin henkilö tekijän sijassa olisi saanut toimia samalla ta­valla. Sellaiseen tekoon voi ulkopuolinen antaa apu­aan. Toi­silla ei ole oi­keutta es­tää oi­keut­tamis­perus­teen mu­kaisen teon teke­mistä. Oikeuttamisperusteen mukaisesti toiminut ei ole pääsääntöisesti edes kor­vausvel­vollinen aiheuttamas­taan vahingosta.

       Anteeksiantoperus­teita sovelletta­essa sitä vastoin kat­so­taan ai­noas­taan, että tekijältä ei voitu kohtuu­della edellyt­tää laissa tar­koitet­tua toimintaa. Teko ei ole oikeusjär­jestel­män suo­sima tai hyväk­symä, vaik­ka se tekijälle an­teeksi annet­tai­siinkin. Koska muita kuin tekijää ei vapauteta vas­tuusta, avunanto tällai­seen tekoon on ran­gais­tavaa, jollei anteeksiantoperuste ole ulotettavissa myös avunan­tajaan. Vastaa­vasti tällaista tekoa vas­taan saa puo­lustau­tua. Tekijä velvoitetaan korvaamaan aiheuttamansa vahingot yleensä ainakin osittain, vaikka häntä ei rangaistukseen tuomittaisikaan.

 

3.1.5. Rikosten jaotteluja

 

       Rikoslain säännökset ovat pääsääntöisesti kieltonormeja, joilla kielletään ihmisiä tekemästä asioita. Näitä rikoksia kutsutaan teke­mis­ri­koksiksi. Esimer­kiksi väärennys (RL 33:1) on tekemis­rikos. Mitään väärentä­misestä erotettavaa vahin­koa, kuten vaikkapa varallisuusvahinkoa, ei edellytetä. Tekemisrikok­seen voi syyllistyä kuka tahansa ihminen. Poikkeuksena ovat ainoastaan erikoisri­kokset, joissa tekijänvastuu on rajattu esimerkiksi sotilaisiin taikka virkamiehiin ja julkisyh­teisön työntekijöihin.

       Vain poikkeuksellisesti ihmisiä käsketään rangaistuksen uhalla tekemään jotakin. Varsi­naisilla laimin­lyön­ti­rikok­silla vii­tataan tun­nus­merkis­töihin, joissa pelkkä lai­minlyönti teh­dä jota­kin on kri­minalisoitu. Esimerk­kinä esi­tetään usein pelas­tus­toimen lai­min­lyönti (RL 21:15). Tieliikennelaissa säädellään erikseen kaikkien ajoneu­von kuljettaji­en (TLL 57 §) ja muidenkin tienkäyttäjien (TLL 58 §) velvolli­suuksista auttaa onnettomuuden uhreja. Tällaisen tunnusmer­kis­tön täyttyminen ei riipu siitä, onko vahinkoseu­raus sattunut eikä siitäkään, onko laiminlyöjä ainoa henkilö, joka voi auttaa. Onnetto­muuspai­kalla voi olla muita henkilöitä, jotka olisivat voineet auttaa yhtä hyvin vaaras­sa olevia.

       Kolmas tyypillinen sääntelytapa on kieltää jonkin vahin­koseurauksen aiheuttaminen, jolloin puhutaan loukkaamisri­koksista. Esimerkiksi vammantuot­ta­mus on loukkaamisri­kos, koska tunnusmer­kistössä kielletään vähäistä vai­keam­man vamman aiheutta­minen toiselle. Loukkaamisrikoksissa tekotapa jätetään usein täysin avoimeksi. Tavallisimpiin loukkaamisrikoksiin voidaan syyllistyä paitsi aktiivisella tekemisellä myös laiminlyönnillä. Laiminlyönnillä aiheuttamisesta rankaiseminen edellyttää kuitenkin niin sanottua vastuuasemaa. Näissä tilanteissa puhutaan epävarsinaisista laiminlyöntirikoksista. Ihmisiä tuomitaan sen vuoksi, että he antavat vahinkoseurauksen sattua, vaikka he ovat suojeluvastuussa uhrista tai valvonta­vastuussa vaaran lähteestä.

       Rikostyyppien eroja voidaan havainnollistaa esimerkillä. Julkisuudessa sai huomiota tapaus, jossa suomalainen mies pelasti Thames-jokeen pudonneen laitapuolen kulkijan englantilaisten katsellessa sivusta. Sivustakatselijat saattoivat syyllistyä pelastustoi­men laimin­lyömiseen (RL 21:15), vaikka jokeen pudonnut ei lopulta kuollutkaan. Vaikka hän olisi hukku­nut, sivullisia ei olisi tuomittu kuolemantuottamuksesta (RL 21:8). Toisaalta jos paikalla olisi ollut esimerkiksi palolai­toksen sukeltaja, joka ei olisi viitsinyt täyttää pelastamisvelvollisuuttaan, hänet olisi voitu vastuu­asemansa vuoksi tuomita kuolemantuottamuk­sesta.

       Vaarantamis­ri­kokset jäävät tekemisrikosten ja loukkaamisrikosten välimaas­toon. Niissä ei ainoastaan kielletä tiettyä toimintaa, mutta toisaalta niissä ei edellytetä vahin­koseuraustakaan. Sen sijaan edellytetään eriasteisesti vaarallista tekoa tai vaaraa suojeltavalle edulle. Vaarantamisrikokset voidaan jakaa konkreettisiin ja abstraktisiin. Yhtenä vaaranta­mis­rikosten ryhmänä mainitaan usein niin sanotut pre­su­moidul­le vaaralle raken­tuvat rikok­set. Vaarantamisrikok­sista ei kuitenkaan ole kysy­mys, koska näissä rikoksissa toiminnan yleinen vaaralli­suus on ainoastaan syy kriminalisoi­miselle. Esimerkiksi ratti­juopu­mus (RL 23:1) on pre­su­moidul­le vaa­ralle rakentu­va rikos, jonka tunnusmerkistö täyttyy, kunhan kuljettajalla on 0,5 promillea alkoho­lia veressä tai vastaava määrä hengitysilmassa, vaikka mitään vahin­koa ei olisi voinut sattua ulkopuoliselle.

 

 Rikosten jaotteluja

 

Tunnusmerkistön ty­yppi

Täytetty rikos edel­lyt­tää...

Tekijäpiiri (ellei eri­tyisiä tekijä­tun­nus­merkkejä)

Tyypillinen esimerkki

Seurausrikokset

 

 

 

* Loukkaamisri­kok­set aktiivisel­la teke­mi­sellä

...vahin­koseurauk­sen aihe­ut­ta­mista

Yleinen

- Pahoinpitely (RL 21:5) nyr­killä lyö­mäl­lä

- Kuolemantuottamus (RL 21:8) kuolonkola­rin perusteella

* Loukkaamisri­kok­set laimin­lyön­nillä

...vahin­koseurauk­sen aihe­ut­ta­mista

Vastuuasemassa olevat

- Vammantuottamus (RL 21:10), kun lääkäri laiminlyö hyvän hoi­don

* Konkreettiset vaa­ran­tamisrikok­set

...vahin­koseurauk­sen vaaraa

Yleinen

- Liikennejuopu­mus moottorit­to­malla ajo­neu­vol­la (TLL 100 §)

* Abstraktiset vaa­ran­ta­misrikok­set

...vaarallista tekoa

Yleinen

- Liikenteen vaa­ranta­mi­nen (TLL 98 §)

- Tuhotyö (RL 34:1) hen­gen tai terveyden suo­jana

Toimintarikokset

 

 

 

* Tekemisrikok­set

...kiellon aktiivista rikko­mista

Yleinen

- Rattijuopumus (RL 23:1)

- Väärennys (RL 33:1)

* Varsinaiset lai­min­lyön­tirikokset

...velvollisuuden täyttä­mättä jättä­mistä

Yleinen

- Pelastustoimen lai­min­lyönti (RL 21:15)

 

 

3.2. Tekijä, teko ja seuraus

 

3.2.1. Tekijä

 

       Rangais­tusuhka suun­nataan ainoas­taan inhimil­li­siin tekoi­hin. Yleensä rikok­sen tekijä voi olla kuka tahan­sa ihminen ja tekijätunnusmerkki ilmais­taan rikossäännöksessä avoimella termillä "joka". Poik­keusta­pauksissa rangais­tusuh­ka on kohdistettu vain tiettyyn henkilö­luok­kaan. Näissä tilanteissa puhutaan erikoisri­koksista (delicta propria) ja erityi­sistä tekijätun­nusmer­keistä. Erikoisri­kok­sia ovat selkeimmin virka-, sotilas- ja työrikokset (RL 40, 45 ja 47 luvut). Myös esimerkiksi kirjanpitorikosta koskeva säännös (RL 30:9) on rajattu koskemaan kirjanpitovelvollista, hänen edustajaansa ja henkilöä, jonka tehtäväksi kirjanpito on annettu toimeksiannolla.

       Erikoisrikoksissa teki­jänä voi olla vain sellainen henkilö, jolla on lain edellyttä­mä asema tai omi­naisuus. Ulkopuoli­nen henkilö voi olla ri­koksessa vain yllyttäjänä tai avunantajana, vaikka hänen tosiasiallinen osuutensa rikokseen vastaisi tekijä­kump­panuutta. Jos esimerkiksi yrityksen osakas, joka ei osallistu millään tavalla yrityksen hallintoon, päättää yhdessä yhtiön kirjanpitäjän kanssa hävittää tilikirjat ennen konkurssia, hänet tuomitaan vain avunannosta kirjanpitori­kokseen ja kirjanpitäjä tuomitaan tekijänä. Jatkossa sääntelyä tullaan uudistamaan, jotta oikeushenkilössä tosiasiallista valtaa käyttävät saataisiin myös erikoisrikoksissa tekijänvastuuseen.

 

3.2.2. Tekeminen ja laiminlyönti

 

       Kun sanotaan, että rikos on aina inhimillinen teko, teko käsitetään laajassa merkityksessä. Kysymykseen tulee niin aktiivinen tekeminen kuin laiminlyönti tehdä jotakin. Teon määrittelyn itsenäinen merkitys on vähäinen; yleensä syytetyn menette­ly täyttää rikosoikeudellisesti relevantin tekemisen tai laiminlyönnin vähimmäis­vaatimukset. Tekemisen ulko­puolelle voidaan rajata ref­leksit ja muu täysin kont­rolloima­ton käyttäytyminen. Toinen asia kuiten­kin on se, että tällaisissakin tilanteis­sa vastuu tuottamuksellisesta rikoksesta voi tulla kyseeseen. Jos henkilö osoittelee toista ladatulla aseella, hän voi vastata kuolemantuottamuksesta, vaikka ase laukeaisi tahdottomana refleksiliikkeenä, koska hänen olisi pitänyt olla osoittelematta ketään ladatulla ja varmistamattomalla aseella.

       Rikosoikeudellisesti relevanttia on sellaisen laiminlyömi­nen, johon teki­jällä on ollut ulkoiset edellytyk­set, taito ja kyky. Nytkin vastuu voidaan perustella ajallisesti aikaisem­malla vaiheella. Vaikka henkilö ei enää onnettomuushetkel­lä hallitsisikaan tilannetta, on kysyttävä, oliko hänellä siihen mahdollisuu­det toimin­taan ryhtyessään. Olete­taan, että isänsä kanssa uimaran­nalla oleva lapsi hukkuu järveen. Jos pelastaminen epäonnistuu siitä syystä, että isä on uimataidoton tai humalassa taikka häneltä puuttuu pelastamisessa tarvittava vene, isä voi vastata kuolemantuottamuksesta.

       Aktiivinen tekeminen ja laiminlyönti olisi voita­va erottaa toi­sis­taan. Kuten jaksossa 3.1.5. olleesta taulukosta havaitaan, vahinkoseu­rauksen aiheut­tamises­ta lai­min­lyön­nillä ran­gais­taan vain vastuu­asemassa ole­vaa. Laiminlyöjä tuomitaan rangaistuk­seen esimer­kiksi kuolemantuottamuk­sesta vain, jos hän on ollut velvollinen valvomaan vaaran lähdettä tai suojelemaan uhria. Jos tekeminen määritellään ajallisesti sup­peasti, lä­hes kaikki on laimin­lyöntiä; vastaa­vasti jos tekeminen samastetaan laajem­min toiminnak­si, mi­kään ei ole laiminlyöntiä. Epäselvät tapaukset liittyvät usein yhteiseen ryyppäämiseen. Tapauk­sessa KKO 1981 II 97 syytetyt olivat tietoisina ryyppy­toverinsa va­ka­vasta humala­tilas­ta poista­neet tä­män autosta ja jättäneet selviy­ty­mään yksin ul­kona. ­Ryyppy­to­veri kuoli hukku­malla maan­tien­ojan mata­laan veteen. Tällaisessa tilanteessa kyse on lähinnä aktiivisesta tekemisestä, eikä kuolemantuottamuksesta rankaiseminen edellytä erityistä vastuuasemaa.

 

3.2.3. Vaarantamisen rangaistavuus

 

       Tunnusmerkistön perinteinen tyyppi on loukkaamisrikos, jossa edellytetään­ todellista oikeudelli­sesti suojatun edun loukkaamista, vahinkoseurausta. Esimerkiksi tapon, murhan, surman (RL 21:1-3), kuoleman­tuot­tamuksen ja törkeän kuolemantuottamuksen (RL 21:8-9) tunnusmerkistöön kuuluu kuole­man aiheuttaminen toiselle. Uu­dem­massa kriminaali­politii­kassa vaaranta­misri­kos­ten ase­ma on korostu­nut, kos­ka usein tekijän näkökul­masta on sattu­man­varaista, sattuuko seuraus vai ei. Vaarantamisrikossäännöksillä rakennetaan ikään kuin ulompi suojamuuri oikeushyvien ympärille.

       Vaarantamisrikokset voidaan jakaa kahteen ryhmään, konkreettista ja abstraktista vaaraa edellyttäviin rikoksiin. Konkreettisen vaaran vaati­mus tarkoittaa sitä, että oikeushyvälle ai­heutetaan todellista vaaraa. Tunnus­merkis­töissä puhutaan henkilöstä, joka "aiheut­taa vaaraa" esi­merkiksi hen­gelle tai ter­veydelle. Esimerkiksi vaaran aiheuttaminen (RL 21:13) on konkreettinen vaarantamis­rikos. Sen mukaan tahalli­nen tai törkeän huolimaton vakavan hengen tai terveyden vaaran aiheutta­mi­nen on rangaistavaa. Konkreettisen henkilövahingon vaaran vaatimus tarkoit­taa sitä, että henkilö­vahingot olivat todel­la mahdollisia teon seurauksena. Jälkeenpäin täytyy voida sanoa, että teonhetkisissä olosuhteissa jonkun ihmisen henki tai terveys on ollut todella vaarassa. Jos teon vai­kutus­piirissä ei ole ollut ketään, ei kenenkään henkeä tai terveyttä ole vaa­ran­net­tu. Käytän­nössä vaaran aiheut­tami­nen edellyttää "läheltä piti"-tilannetta.

       Konkreettinen vaara on usein sattu­manva­raista ja se ei riipu teki­jästä. Tilan­ne­kontrollin puuttu­mi­sesta huoli­matta kaikki voi mennä hyvin eikä edes "lä­heltä piti"-tilannet­ta ei synny. Koska vaaranta­misvas­tuuta on halu­ttu korostaa voimak­kaam­min, on käytössä myös abstraktisia vaarantamisrikoksia koskevia tunnus­merkistöjä. Abstraktiset vaarantamisrikokset ovat niin oikeuskäytän­nössä kuin lainsäädännös­säkin ylivoimai­sesti tavallisempia kuin konkreettiset vaarantamisrikokset. Esimerkiksi tuho­työn (RL 34:1) yhtenä tekotapana on se, että tulipa­lo "on omiaan aihe­ut­ta­maan" yleistä hengen tai terveyden vaaraa. Tavallisin tieliikennerikos on liiken­teen vaa­rantami­nen (TLL 98 §). Liikenteen vaarantamista on sellainen liiken­nesääntöjen rik­komi­nen, joka on omiaan aiheut­ta­maan vaaraa lii­ken­netur­valli­suu­delle. Törkeä ratti­juopu­mus (RL 23:2) edel­lyt­tää paitsi 1,2 promil­len rajan täytty­mistä myös toisten turvalli­suuden abstrak­tista vaarantamis­ta.

       Abst­raktinen vaa­ran­taminen liittyy lähinnä teon vaarallisuuteen eikä konk­reettisen vaaran tapaan toisen todelliseen vaaranta­miseen. Edelly­tyksenä ei ole tosi­asiallinen vaara­ti­lanne vaan se, että teko on sen luon­teinen, että vakavasti otettava mah­dolli­suus vahinkoon on olemassa. Esi­mer­kiksi melko ta­vanomai­nen ylino­peus yleisellä tiellä täyttää yleensä abst­raktisen vaaran tun­nus­mer­kis­tön. Jos tilanne ei ole kaikissa ennakoitavissa olosuhteissa henkilön kontrollis­sa, teko voi olla vaaralli­nen. Humalainen auton kuljettaja voi­daan tuomita törkeästä rattijuopumuksesta, jos promil­leraja on ylitetty ajamalla yleisellä tiellä sellaisissa olosuhteissa, että joku muukin olisi voinut tiellä olla.

       Abstraktisessa vaarantamisessa on eri törkeysasteita. Törke­ä liiken­teen vaa­ranta­minen (TLL 99 §) rakentuu liiken­teen vaarantami­sen (TLL 98 §) tapaan abst­raktisen vaaran varaan, mutta törkeä liikenteen vaa­ranta­mi­nen edellyt­tää abst­raktista vaka­vaa vaa­raa toisen hengel­le tai ter­veydelle. Vaka­vuuden arvos­telu tehdään usein laa­jemmasta aika­perspektii­vistä. Huomioon otetaan toteutunut ja aiottu ajosuorite koko­naisuudes­saan eikä ainoastaan yksittäistä sääntörikko­musta. Käy­tännös­sä törkeä liikenteen vaaran­tami­nen on edel­lyt­tänyt jon­kin keskei­sen liiken­ne­sään­nön jatkuvaa rikko­mista tai esimerkiksi huomatta­vaa ylinopeutta vaaral­li­sissa liikenne­olosuh­teissa.

 

3.2.4. Vahinkoseurauksen aiheuttaminen ja syy-yhteys

 

       Seurausrikosten tunnusmerkis­tössä teon tai laimin­lyönnin rangaistavuus on kytketty aiheu­tettuun seurauk­seen. Esimer­kiksi kuole­mantuottamuk­sesta (RL 21:8) rankaiseminen edellyttää sitä, että joku on huolimat­tomuu­del­laan aiheutta­nut toiselle kuole­man.

       Periaatteessa syy-yhteys voi ilmetä joko kausaaliketjuna tai kausaalilinjana. Kausaaliketjussa on kyse siitä, että tekijä aiheuttaa menettelyllään muutoksen ulkomaailmassa. Kausaaliketjut voivat olla joko fyysisiä tai psyykkisiä. Käytännön ongelmat liittyvät yleensä riittävään näyttöön eli siihen, milloin yksi mahdollisista kausaaliketjuista on järkevän epäilyksen ulkopuolella. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 1993:125 vastaajat olivat anas­tus­tarkoitukses­sa mur­tautuneet tyhjillään ollee­seen omako­tita­loon. Hei­dän olles­saan raken­nuksessa siellä oli sytytetty soh­va tuleen. Kun oli jää­nyt selvittämättä, kumpi vastaajista oli tulen sytyt­tänyt tai että se olisi sytytetty yhteistuumin, syytteet tuhotyöstä hy­lät­tiin.

       Psyykkinen vai­kut­tami­nen ei ole suljettu rikosoikeudellisen vastuun ulko­puolel­le. KKO:ssa on arvioitu psyykkis­tä vaikuttamista tilan­tees­sa, jossa kaksi autoili­jaa ajoi rinnak­kain kilpaa kadulla (KKO 1979 II 37). Toinen au­toista osui ja­lankulki­jaan, joka kuoli. Kumpikin autoilija aiheutti epäi­le­mättä liikenteen vaa­ranta­misrikoksen tarkoitta­malla tavalla abst­raktista vaaraa. Myös sen auton kuljet­taja, joka ei osunut jalankulki­jaan, tuo­mit­tiin kuole­man­tuot­tamuk­sesta, koska se, kumpi osui lapseen, oli lähinnä sattumaa.

       Myös jonkin tekijän sattumatta jääminen voi olla rikosoi­keudellisesti merkityk­sel­listä. Tällaisia kausaalilinjo­ja on ennen kaikkea niissä tapauksissa, joissa joku aiheuttaa laimilyönnillään vahinkoseurauksen. Kyse voi olla siitä, että joku laiminlyö heittää pelastusrenkaan sillä seurauksella, että uimari hukkuu. Samanlainen esi­merkki on se, jossa lääkäri laiminlyö antaa sairaalle lääkityksen sillä seurauksella, että potilas menehtyy.

       Rikosoikeudellinen syy-yhteys todetaan niin sanotun condicio sine qua non -muotoilun avulla. Ri­kos­oikeu­den tarkoit­tama syy on jokai­nen tekijä, jota ei voida ajatella pois tapahtumankulusta ilman, että seuraus jäisi sattu­matta. Tuomari toteaa syy-yhtey­den kysy­mällä, olisiko seu­raus (y) jäänyt sattu­matta, jos teko (esimerkiksi x1) ajatel­laan pois tapahtumankulusta. Jos seu­raus olisi jäänyt sat­tumatta, teko on syy-yh­tey­dessä seu­rauk­seen. Jos seu­raus olisi sattunut riippu­matta teosta, teko ei ole syy-yh­teydessä seu­rauk­seen.


Syy‑yhteyden toteaminen

 

x1

x2                            Tunnusmerkistössä

.            -------->    tarkoitettu

.                                seuraus (y)

.

xn


       Sovellettuna edellä esitettyihin esimerk­kei­hin kuvio tarkoit­taa sen kysy­mistä, olisiko jalankulkija kuollut, jos häneen osu­neella autoilijalla ei olisi ollut rallikump­pania tai olisiko sairas pelastunut, jos häntä olisi hoidettu asianmukaisesti. Syy-yhteydelle riittää se, että seuraus ei olisi sattunut samaan aikaan samalla tavalla ilman tekoa. Kuolemansairaan henkilön surmaaminen merkitsee tappoa, vaikka henkilö olisi kuollut joka tapauksessa parin päivän kuluessa.

       Avunannon rangaistavuus on poikkeus syy-yhteyden vaatimuksesta. Rangaistavalta avunannolta ei edellytetä sitä, että pääteko olisi jäänyt ilman avunantajan tekoa teke­mättä. Avunannol­ta on edel­lytetty ainoastaan myötävai­kuttavaa syy-yhteyttä eli sitä, että rikoksen tekemisen mahdollisuuksia on lisätty, edistetty tai helpotettu. Jos avunantajaa syytetään siitä, että tämä on toiminut murto­keikalla auton­kuljettajana, hän ei voi tehokkaasti puolustautua väittä­mällä, että jos hän ei olisi ollut kuljettaja­na, olisivat muut osalli­set tehneet keikan myös ilman häntä. Kuvatunlai­nen autonkuljettajana toimiminen täyttää myötävaikutta­van kausaalisuuden kriteerin.

       Lai­min­lyönti puolestaan on ri­kos­oi­keudel­lises­sa mie­les­sä syy ai­heu­tu­neelle seu­raukselle, jos vaa­dittava te­ko olisi estänyt seu­rauksen. On siis kysyttävä, olisiko pelastusrengas säästänyt uimarin hengen tai olisiko asianmukainen hoito pelastanut potilaan. Kyse on tavallaan aktiivisella tekemisellä aiheuttamisen peilikuvas­ta. Laiminlyönnin syy-yhteydestä meillä ei yleensä voi olla mitään varmaa tietoa. Ei ole helppoa vastata, olisiko pelastus­rengas pelastanut uimarin tai olisiko laimin­lyöty hoito sittenkään pelastanut potilaan. Käytännössä pelkkä epävarmuus syy-yhteydestä ei ole riittänyt syytteen hylkäämiselle. KKO on edellyt­tänyt rankaisemiselta sitä, että laiminlyöty teko olisi todennäköi­sesti estänyt vahin­koseurauksen.

 

3.2.5. Vahinkoseurauksen ennakoitavuus

 

       Syy-yhteyden toteaminen ei paljon rajaa rangaistusvastuuta vahinkoseurauksista. Syy-yhteys on ajallisesti ra­joitta­maton ja kattaa myös sellaiset vahinkoseu­rauk­set, jotka ylittävät inhi­milli­sen suun­nit­teluky­vyn. Kaaosteoriasta peräisin olevan esimerkin mukaan perho­sen siipien leyhyttely Beijingissä saattaa aiheuttaa San Franciscossa maanjä­ristyk­sen. Paljon läheisempi syy-yhteys on puukkotehtaan tuotantotoi­minnalla ja puuko­tuksilla, mutta sekin on kaikkea muuta kuin oikeudellisesti huomioon otettava.

       Oppi seurauksen ennakoita­vuudesta vastaa siihen, mitkä vahin­koseurauk­set ovat arkiajat­telun mu­kaan oikeu­delli­sesti merkityk­selli­siä. Esimerkiksi kuolemantuottamuksesta voidaan rangaista vain, jos tekijä olisi voinut ja hänen olisi pitänyt teon hetkellä mieltää kuoleman mah­dollisuus. Huomi­oon otetaan tekijän tiedot sekä ne tiedot, jotka huolellisella tarkkai­lijalla olisi ollut tapauksen olosuhteissa. Vaikka tekijä ei olisi tullut ajatelleek­si tekonsa mahdollisia seurauksia, vastuuseen riittää, että huolellinen tarkkaili­ja olisi riskit mieltänyt.

       Ennakoitavuusratkaisut liittyvät usein siihen, että rikoksen uhriksi joutunut henkilö on saanut sydäninfarktin. Vaikka uhrin kuolema johtuisi osittain sairaudesta tai fyysisistä heikkouk­sista, kuolemantuottamusvastuu tulee kyseeseen, jos kuolema oli tekijän ennakoitavissa. Esimerkiksi pahoinpitelijän pitää yleensä mieltää, että iäkkäällä uhrilla voi olla sydänsairaus ja että tämä voi menehtyä infarktiin tilan­teen aiheuttaman rasituksen johdosta. Samaa periaatetta voidaan soveltaa vanhuksen tai sairaan ollessa liikenneon­nettomuuden uhrina.

       Ennakoitavuus rajoittaa vastuuta esimerkiksi liikenneonnettomuuksissa. Ihmisen makaa­minen maan­tiellä sellaisessa paikas­sa, jossa nä­ky­vyys on rajoitettu, ei välttämättä ole paikkaa lähestyvän auton kuljettajan ennalta arvattavis­sa (KKO 1984 II 132). KKO yksilöi tapauksessa melko pitkälle sitä, milloin kuljettajan pitäisi havaita tiellä makaava henki­lö. Ratkaisuun vaikuttivat muun muassa pimeys, lumi, edellä ajava toi­nen auto, tienharjanne ja mutka.

 

3.2.6. Epävarsinainen laiminlyöntirikos ja vastuuasemaoppi

 

       Loukkaamisrikosten tun­nusmer­kis­tö kos­kee tietyn vahin­koseurauk­sen aihe­uttamista. Tekotapa on laissa ku­vattu joko aktiivi­seen tekemiseen viitaten ("joka tap­paa...", RL 21:1) tai se on jätetty avoi­meksi ("aiheut­taa toisen kuoleman...", RL 21:8). Loukkaa­misrikoksen perustyypissä aktiivisella tekemisellä aiheutetaan vahinkoseuraus. Myös lai­min­lyönti voi johtaa ran­gais­tusvas­tuu­seen, jos normi tarkoittaa sel­laisten henkilöi­den vel­voit­tamista toimin­taan, jotka ovat erityisessä vastuussa vahin­koseurauk­sen sattu­matta jää­mises­tä. Käytännössä kyse on ennen kaikkea kuoleman- ja vammantuottamus­rikoksista.

       Val­vonta­vas­tuulla tar­koite­taan vastuuta sellai­sista vaaran lähteis­tä, joi­den hengen­vaaralli­suus jonkun edellytetään estä­vän. Täl­lai­sia voi­vat olla esi­mer­kiksi omas­sa hal­lin­nassa ole­vat vaa­ral­li­set lait­teet, rakennuk­set tai ko­tieläi­met. Kun valvontavastuuta luonnehtii velvollisuus mi­nimoida tie­tys­tä vaaran lähteestä aiheutu­vat riskit, suojelu­vastuu tar­koit­taa peri­aatteessa kaikkien niiden riskien torju­mis­ta, jotka uh­kaavat suojelta­van ihmisen henkeä. Näis­sä tilan­teis­sa edelly­tetään yleensä läheistä riippu­vuus­suh­detta tai tosiasial­lista luotta­mista toisen apuun.

       Kes­keinen kysymys on se, milloin laiminlyöjän on katsottava olleen vastuussa toisen hengestä. Läh­tee­nä on en­nen kaikkea oikeuskäy­täntö ja rikosoi­keus­tiede, koska rikoslaissa ei vielä ole asiasta sään­nöstä. Velvolli­suus suojel­la tai valvoa toista henkilöä voi perustua virkaan, toimeen tai asemaan, tehtä­väk­si otta­miseen ja sopimuk­seen, tekijän ja uhrin väli­seen suhteeseen tai tekijän vaaraa aiheutta­neeseen edellä käyneeseen toimin­taan.

       Virkaan tai toimeen perustuva vas­tuuasema on ollut käytännös­sä ehkä tavallisin esille tuleva tilanne. Esi­mer­kiksi opetta­ja, joka oli laimin­lyönyt valvoa koululais­ten tur­valli­suutta uimahallimat­kal­la, tuo­mittiin KKO:ssa kuole­man­tuotta­muk­ses­ta, kun yksi koulu­lainen hukkui opetta­jan ollessa saunas­sa (KKO 1977 II 11). Myös poliisi­mies saattaa olla vastuussa kuolemantuotta­mukses­ta, jos hän rikko­malla virkavel­vollisuuksiaan aiheuttaa osaltaan kiinniotet­tavan tai panttivangin kuoleman. Lääkärin vas­tuusta nimen­omaan hänen hoidettavanaan olleen poti­laan turval­li­suu­den suhteen on paljon ratkaisuja.

       Asemaan perustuvista velvollisuuksista tavallisin lienee työn­antajan tai tämän edustajan vastuu työnteki­jöiden turval­lisuudes­ta. Jos työnsuojaimia koskevia tai muita työtur­vallisuus­mää­räyksiä on rikottu ja työnte­kijä tä­män vuoksi kuolee, vastaa työn­antaja paitsi työtur­valli­suusri­kok­sesta myös kuoleman­tuottamuksesta. Asemaan perustuvana velvollisuutena voidaan pitää myös raken­nuk­sen tai kiinteis­tön halti­jan vastuuta sen turvalli­suudesta. Esimerkik­si vaarallisen kaivannon jättäminen merkitse­mät­tä voi perustella vastuun kuole­mantuotta­muksesta, jos joku menehtyy laiminlyönnin vuoksi. Valvon­tavastuu saattaa ulottua myös niihin tilanteisiin, joissa joku tulee kiinteis­tölle ilman lupaa tai muuten meneh­tyy osittain omasta tuotta­mukses­taan.

       Edellä mainituissa tapauksissa kuolema on voinut aiheutua useiden toimi­joiden yhtei­sestä laimin­lyön­nistä. Vastuu­asemaop­pi ei sellaise­naan yleensä anna vastausta siihen, kuka tai ketkä organisaa­tion sisällä ovat vas­tuussa toisten hengestä. Esimerkiksi työtur­vallisuusrikoksen (RL 47:1) tunnusmerkistössä ei juuri rajata sitä henkilöpiiriä, joka vastaa työturvallisuudesta. Yleensä vastuun kohdentamisessa tulisi ottaa huomioon osallisten asema, tehtä­vien ja toimival­tuuksien itsenäisyys ja selvyys, ammatil­linen pätevyys sekä muu osuus lainvastai­sen tilan syntyyn ja jatkumiseen.

       Tehtäviä ja toimivaltuuksia voidaan siirtää selvil­lä toimivalta­mää­räyk­sillä organi­saatiossa alaspäin. Delegoija voi vapautua tehtävistä, jos tehtävät vastaan­ottanut pystyy niistä asianmukaisesti huolehti­maan ammatil­li­sen pätevyytensä, koulutuk­sensa ja toimi­valtuuksien­sa puitteissa. Yhtiön palvelukseen on valittava henkilöstö huolelli­ses­ti, henki­lös­töä on opastet­tava riittävästi, ja taitavia ja kykeneviäkin alaisia on valvot­tava riittävästi.

       Myös yksityisoikeudellinen tehtäväksi ottaminen tai sopimus voi perustaa monen­laisissa tilanteissa vastuu­aseman. Esimerkiksi hotellin tai täysihoitolan pi­täjä vastaa asiak­kaan turvallisuu­desta. Järjestysmies voi joutua vastuuseen kuolemantuottamukses­ta, jos kuolema on johtunut juopuneen asiakkaan liian kovakouraisesta poistamisesta ravinto­lasta. Koiran ulkoiluttaja vastaa siitä, että koira ei hyökkää muiden tienkäyttäjien päälle. Lastenhoi­taja vastaa lapsen turvalli­suudesta samalla tavalla kuin tämän omat vanhemmat.

       Tyypillisin esimerkki tekijän ja uhrin väliseen suhteeseen perustuvasta vastuu­asemas­ta on vanhempien vastuu lapses­taan. Stan­dar­diesimerk­ki­nä esite­tään yleensä vanhempien velvolli­suus antaa pienelle lapselleen ravintoa ja muuta tarpeellista huoltoa ja hoitoa.

       Joissakin tilanteissa myös tekijän edellä käynyt vaaraa aiheuttanut toiminta voi perustaa vastuun toisen hengestä. Oikeuskäy­tännös­sä on katsottu, että esimerkiksi yhtei­selle vaarallisel­le kalas­tus­matkal­le lähteminen voi perustaa kullekin vastuun muiden ryhmän jäsen­ten hengestä ja terveydestä. Ratkaisu­jen ongelma on siinä, että mitään positiivisoi­keudellis­ta tukea suojelu­velvoit­teelle ei yleensä ole löydettävissä ja tuomi­oistuin kehittää "soli­daarisuus­velvoitteet" jälkikäteen.

 

3.3. Teon huolimattomuus

 

3.3.1. Johdanto

 

       Rangaistusvastuun yleisenä edellytyksenä voidaan pitää sitä, että tekijä on toiminut huolimattomuutta osoittavalla tavalla. Ensimmäinen edellytys sille, että tekoa voidaan pitää huolimattoma­na, on kielletty riski. Perinteisesti sallittu riskinotto on sulke­nut rangais­tusvastuun poikkeuk­sellisesti pois tunnus­mer­kistön täyttäväl­tä teolta. Asia voidaan kääntää myös toisinpäin. Kielletty riskinotto on tunnus­merkis­tön mukaisuu­teen kuuluva positiivinen vastuun ehto ja siinä kysytään, onko henkilö toiminut yleisesti ottaen kielletyllä tavalla vai ei. Johtoa saadaan ennen kaikkea lainsäädännön säännöksistä, mutta myös yleisemmistä periaatteista, joista tärkeimmät selostetaan jatkossa.

       Jos arvioitavana on vastuu loukkaamisrikoksesta, teon huoli­mattomuudel­le ei riitä se, että tekijä on ottanut kielletyn riskin. Kielletyn riskin on myös rea­lisoiduttava vahin­koseurauksessa tunnusmer­kistön tarkoitta­malla tavalla. Lisäksi on lukuisia tilanteita, joissa joudutaan kysymään, onko tunnusmerkistö tarkoitettu ulottumaan seurauk­sen aiheuttamiseen esimerkiksi silloin, kun uhri on itse merkittävästi myötävaikuttanut itselleen aiheutuneeseen vahinkoon. Ajatus voidaan esittää seuraavalla tavalla.


Teon huolimattomuuden perusajatus


 

 

Huolimattomuus

 

 

 

Kielletty riski

* Onko kielletty riski relevantti vahinkoseuraukselle?

* Ulottuuko tunnusmerkistö sattuneeseen vahinkoseuraukseen

 

Teko --->

 

--> Syy-yhteys -->

 

 

--> Vahinkoseuraus



       Kielletyn riskinoton relevanssissa rangais­tusvas­tuuta rajataan sellaisista vahin­koseurauk­sista, jotka ovat liian kaukaisia. Näissä tapauksissa joudutaan kysy­mään, onko tekijä aiheuttanut vahinkoseurauksen huolimat­tomuu­dellaan vai onko hän ainoastaan toiminut huolimattomuutta osoittavalla tavalla ja samalla aiheutta­nut sattumalta vahingon. Tapaukset ovat monen­lai­sia ja tässä voidaan esittää vain tärkeim­piä tyyppita­pauk­sia.

       Relevanssikysymykset koskevat loukkaamisrikoksia. Kysymykset eivät tule esille toimintari­kosten yhteydessä, koska niissä ei edellytetä teosta erillistä vahinkoseuraus­ta. Käytän­nös­sä tämä tarkoittaa sitä, että esimer­kiksi kuolonkolarin perusteella syyllistä voidaan rangaista liikenteen vaaranta­misrikoksesta, mutta häntä ei rangaista kuole­man­tuottamuk­sesta, jos liiken­nesääntöjen vastainen menettely ei ole ollut relevanttia sattuneel­le kuole­man­tapauksel­le. Vastaavasti vammaan johtaneen työtapatur­man perusteel­la työnanta­jan edustaja voidaan tuomita työturvallisuus­ri­koksesta, vaikka häntä ei vam­mantuotta­muksesta tuomittaisikaan.

       Teon huolimattomuus ei sulkeudu pois ainoastaan silloin, kun riskinottaminen ei ole kiellettyä tai kun kielletty riski ei realisoidu vahin­ko­seurauk­sessa. Kolmantena teon huolimat­to­muuden alaisuudessa tarkasteltavana kysy­mysryhmänä otetaan esille tunnusmer­kistön ulottuvuutta koskevat kysymyk­set. Tämä kysymyk­senasettelu on tehtävä vasta sitten, kun riskinoton on todettu olleen kiellettyä ja kielletyn riskin realisoitu­neen vahinkoseurauksessa.

       Tunnusmer­kistön ulottuvuutta yhdistää ennen kaikkea kysymys uhrin oman myötävaiku­tuksen merkityksestä rikosoikeudelliselle vastuulle. Uhrin toiminnalle ei annettu perinteisessä rikos­lainopissa oikeastaan minkään­laista merkitystä. Uudem­massa rikoslainopissa tunnusmerkis­tön ulottuvuuskysymyksiä arvioitaessa otetaan entistä enem­män huomioon muiden oikeudenalojen, ennen kaikkea vahingon­korvaus­oi­keuden, vakuutusoikeuden ja rikosprosessioi­keuden kehittelyjä.

 

3.3.2. Kielletty riskinotto

 

       Riskinoton kielletty luonne perustuu ennen kaikkea lainsäädännön normeihin. Säännöksiä on niin laeissa kuin myös niiden perusteella annetuissa asetuksissa ja ministeri­öiden päätöksissä. Tässä riittää muutama esimerkki. Työturvallisuudesta on yksityiskohtaiset määräykset eri toimialoille. Tie-, vesi- ja ilmalii­kennettä koskevat omat lakinsa. Vaarallisten aineiden käsittely ja varastointi on sallittua vain säännösten ja viran­omaislupien puitteissa. Ampuma-aseista ja -tarpeista on yksityis­kohtaiset säännökset. Rakentamisen huolellisuusvelvoitteista on säädetty rakennuslainsää­dännössä.

       Usein turvalli­suusmääräyk­set ovat teollisuuden epävi­rallisia teknisiä nor­meja ja tapanor­meja, joita annetaan erilaisissa sopimuksenvaraisissa tai puolivirallisissa lautakunnissa, neuvostois­sa ja yhdistyksissä. Nämä normit ovat usein luonteel­taan melko kansainväli­siä. Esimer­kiksi hyvä meri­miestapa kauppamerenku­lus­sa määräytyy pitkälti kansain­välisistä suosituksista ja alan sopimuksista. Tapanormina on pidettävä myös organisaation omaa tehtävien ja toimi­valtuuksien jakoa kuvaavaa normistoa. Vaikka tapanormit voivat antaa hyvän lähtökohdan huo­lelli­suusvel­voit­teen määritte­lyyn, ne eivät saa ehdottomasti sitovaa asemaa. Vakiin­tunutkaan tapa ei ole aina hyväk­syttävä. Tapanormit voivat olla vanhentu­neita tai konk­reetti­seen tilantee­seen soveltu­matto­mia. Pelkkä normin rik­komi­nen ei riitä sille, että menettelyä pidettäisiin huoli­mattomana.

       Urheilun sisäiset sään­nöt saavat merki­tystä arvioita­essa, millaista huolel­li­suutta urheilussa edellyte­tään. Kansainvälisillä ja kan­salli­silla lajiliitoilla on omat määräyk­sensä esimerkiksi urheilupaikoilta ja urhei­luvälineil­tä vaadit­tavasta turvallisuu­desta sekä urheilijoilta vaadittavasta huo­lellisuudesta. Esimerkiksi ralli­au­toi­lun yleispiirteisiä turvalli­suus­mää­räyksiä noudattava urheilija ei syyllisty kuoleman­tuottamukseen, vaikka aiheut­taisi kuolonkolarin ajamalla kovalla vauhdilla ulos radalta (KKO 1982 II 21).

       Urheilijoilta vaadittavas­sa keskinäises­sä huolelli­suudessa sallitun riskin rajaa on viety pidemmäl­le kuin urheilun säännöt edellyt­täisivät. Myös tavanomaiset, lajin henkeen kuuluvat ja peliti­lan­teessa tehdyt sääntörik­komukset on oikeus­käytännössä ymmärret­ty kuulu­viksi sallitun riskin puitteisiin. Esimerkiksi jääkiekossa syyllistytään rangaistavaan pahoinpitelyyn vasta, kun toista pahoinpidellään pelitilanteen ulkopuolella tai muuten selvästi peliin kuulumattomalla tavalla (KKO 1996:74 ja KKO 1997:127).

       Aina ei ole olemassa edes epävirallisia turvallisuusmää­räyk­siä tai sääntöjä, joista käsin sallitun ja kielletyn riskinoton raja voi­taisiin arvioida. Sellai­sissa tilan­teissa rajaa voidaan hakea toiminnan hyötyjä ja haittoja keske­nään punnit­se­malla. Keskeisin arvioinnin mittapuu on toiminnan riskipo­tentiaali. Mitä vakavampi mah­dollinen vahin­koseuraus on, sitä alempana on salli­tun riskin raja. Hengenvaarallinen menettely on kiellettyä, vaikka kuolema ei olisi kovinkaan todennäköinen. Myös toiminnan sosiaalinen merkitys ja mahdollisuudet suurem­piin varotoimiin on otettava huomioon.

       Kriteerien avulla ratkaistiin KKO:ssa tapaus, jossa aliupseeri oli vammau­tunut, kun yksi ve­tosyty­tin oli jäänyt har­joituspai­kal­le ja taisteluharjoituksen jo päätyt­tyä räjähtänyt (KKO 1990:27). Määräyksiä varotoimista ei ollut. Harjoi­tus­vaiheen johtajaa vastaan ajettu syyte ja vahin­gon­kor­vauskan­ne hylättiin. Huomioon otettiin sytytti­mien vähäi­nen räjähdysvoi­ma ja vahin­gossa tapahtuvan räjäh­tä­misen epäto­dennä­köisyys, jotka viittaavat alhaiseen riskipo­ten­tiaaliin. Huomioon otettiin myös yksityiskoh­taisesta alueen jälkitar­kastuk­sesta aiheu­tuva ajanhuk­ka. Tämä viittaa varotoimien mahdollisuuksiin.

       Luot­tamuspe­ri­aate tieliikenteessä tarkoittaa sitä, että jo­kai­nen, joka toimii itse sääntöjen edellyttä­mäl­lä taval­la, saa luottaa siihen, että myös muut tekevät niin, ellei käsillä ole syitä päin­vastai­selle oletuksel­le. Periaatteesta on runsaasti oikeuskäy­täntöä. Tyypilli­sesti luottamuspe­riaatetta on sovellettu silloin, kun autoilija luottaa siihen, että muut ajavat nopeusrajoi­tusten mukai­ses­ti. Tois­ten ennakoi­mattomaan ylinopeuteen ei tarvitse varautua. Luottamusperi­aatetta sovelletaan myös arvioitaessa ris­teysajon huolellisuutta. Etuajo-oi­keutettua tietä ris­teyk­seen ajava saa nor­maalita­paukses­sa luottaa siihen, että muut nou­dat­tavat väistämisvel­vol­lisuut­taan. Myös luotta­mi­nen toisen suuntamer­kin asianmukaiseen käyttöön on voitu hyväk­syä vastuuva­paus­perusteeksi. (Ks. esim. KKO 1987:87, 1989:93, 1989:99 ja 1996:107.)

       Luottamusperiaatteen soveltamiselle on merkittäviä rajauksia. Periaatetta ei voida soveltaa sellai­seen teki­jään, joka itse toimii sääntö­jen vastaisesti. Esimerkiksi ylinopeudella tai valoitta ris­teyk­seen ajava ei saa luottaa siihen, että toinen autoilija ei aja kärkikol­mi­on takaa hä­nen autonsa eteen.

       Lisäksi toisen sääntöjen mukaiseen toimintaan saa luottaa vain, jos käsillä ei ole syitä päinvastai­selle oletukselle. Konk­reetti­nen vas­tasyy voi olla esimerkiksi se, että toinen osapuoli on lapsi, vanhus, kuuluu kevy­een liikenteeseen tai on selvästi kiinnittä­nyt huomionsa muual­le. Jos auton­kuljettaja havaitsee pyöräilevän lap­sen, hän ei saa luot­taa siihen, että tämä toimii liiken­nesääntö­jen edellyttämäl­lä tavalla (KKO 1989:88 ja 1996:125). Jos liikennetilanne on epäselvä, toisten toiminnan asianmukaisuuteen ei voida luottaa. Tällaisia voi olla esi­merkiksi vilk­kaissa tai ta­vanomaisesta poikkeavissa ris­teyksis­sä (KKO 1994:33). Tyy­pillistä on myös toisen liikenteeseen osallis­tujan epävar­ma tai selvästi virheellinen käyt­täyty­minen. Liikenteeseen osallistuja ei voi vedota "oikeuksiin­sa" tilan­teessa, jossa hän on havainnut jonkun olevan tulossa etu­ajo-oikeutetulle tielle huolimatta sillä olevas­ta liiken­teestä.

 

3.3.3. Kielletyn riskinoton relevanssi

 

       Kuolemantuottamuksesta tai muusta loukkaamisrikoksesta tuomitsemiseen ei riitä, että tekijä on ollut huolimaton ja aiheuttanut toisen kuoleman. Rangaistusvastuu edellyttää, että kuolema on aiheutettu huoli­mattomuudella. Joudutaan kysy­mään, onko tekijä aiheuttanut kuoleman huolimat­tomuu­dellaan vai onko hän ainoastaan toiminut huolimattomasti ja samalla aiheutta­nut kuoleman.

       Ennen kaikkea sellaisissa tapauksissa huolimaton menettely voi olla merki­tyksetön­tä vahinkoseuraukselle, joissa seuraus olisi todennäköisesti sattunut samanlaisena riippumat­ta siitä, toimittiin­ko huolellisesti vai huolimatto­masti. Rankaiseminen kuole­mantuottamuk­sesta tilanteessa, jossa toinen olisi kuollut riippumatta siitä, toimittiinko huolellisesti vai huolimattomasti, olisikin tarpeetonta. On kysyttävä, onko huolimat­tomalla menettelyl­lä olennaisesti korotettu toisen kuoleman ris­kiä.

       Tapauksessa KKO 1987:3 A:n kuljettama auto törmä­si pysä­kille py­säh­ty­neen linja-auton edestä maantielle juos­see­seen lapseen seu­rauk­sin, että lapsi kuoli. Koska auton kuljettaja oli linja-autoa lähes­tyes­sään laimin­lyö­nyt vä­hentää no­peutta ja siirtyä mahdolli­suuksi­en mu­kaan keski­tielle päin ja siten erityisesti va­roa, hänet tuomit­tiin liiken­teen vaaranta­mi­ses­ta. Syyte kuole­man­tuot­tamukses­ta sitä vastoin hy­lät­tiin, koska lapsen tulo tielle linja-auton edestä oli ollut niin yllät­tävää, että onnetto­muus toden­nä­köisesti olisi seu­rannut varo­toi­mista huoli­mat­ta.

       Monissa muissakin tilanteissa voidaan sanoa, että kielletty riskinotto ei ollut relevanttia sattuneeseen seuraukseen nähden. Vastuu seurauk­sesta sulkeutuu pois esimer­kiksi silloin, kun huolellisuusvelvoitteella pyritään estämään aivan muunlaisia vahinkoseurauksia kuin tapauksessa on tosiasiassa sattunut. Huolellisuusnormin suojelutavoitteen vaati­muk­sella tarkoitetaan sitä, että vahinkoseuraukses­sa on realisoiduttava sen vaaran, jonka varalta teko on kiel­letty. On kysyttävä, kuuluuko esimerkiksi ta­pahtunut liikenneon­net­to­muus niiden on­netto­muuksien piiriin, joita estä­mään rikottu huo­lelli­suusvel­voite on asetettu.

       Tyypillinen tapaus, jossa vahinkoseuraus epäilyk­settä kuuluu huolelli­suus­vel­voitteen suojeluta­voitteen piiriin on se, jossa autoilija pysäköi autonsa näky­vyydeltään rajoitettuun kaarteeseen osittain ajora­dal­le. Olete­taan, että takaa lähestyvä autoilija valmis­tau­tuu ohitta­maan pysä­köidyn auton, havaitsee vas­taan­tulevaa liiken­nettä, joutuu luisuun ja ohjaa ajoneuvoa voimak­kaasti oi­kealle seu­rauk­sin, että tien ohessa kulkenut jalan­kulkija saa ­vamman. Kaarteeseen pysä­köimisen kiellon ensisi­jainen ta­voite on estää juuri tällaisia vaara­tilanteita, ja pysäköijän tekoa voidaan pitää huoli­matto­mana suhteessa jalankulkijan vam­maan.

 

3.3.4. Tunnusmerkistön ulottuvuus

 

       Tunnus­merkistön ulottuvuuskysymyksiä yhdistää ennen kaikkea kysymys uhrin oman myötä­vaiku­tuksen merkityksestä kuolemantuotta­musvas­tuulle. Ensinnä­kin kyse voi olla siitä, että joku myötävaikuttaa siihen, että toinen vaaran­taa oman henkensä ja surmaa itsensä huolimattomuudellaan. Ajoneu­vonsa ratti­juopon käyttöön luovuttanut henkilö ei yleensä syyllisty kuole­mantuottamuk­seen, kun ratti­juoppo ajaa kolarin ja menehtyy (KKO 1985 II 182). Samalla tavalla voidaan arvioida esimerkiksi sitä, että huu­mekauppias luovut­taa toiselle heroii­nia, jonka vaa­ralli­suu­desta, puhtaudesta ja annostelus­ta molemmat ovat täysin selvillä, ja heroiinin saaja ottaa ylian­nos­tuk­sen ja kuolee.

       Vastuuvapaudelle itsensä vaaran­ta­misen edistämisestä on rajoituk­sia. Itsensä vaarantajan tulee toimia tahal­laan ja tietoisesti, hänen tulee olla syyntakei­nen ja hänen tulee antau­tua vaaraan vapaa­ehtoisesti. Jos joku käyttää hyväk­seen toisen erehdys­tä, tietämättö­myyttä tai syyntakeet­to­muutta taikka pa­kottaa tai painostaa toisen vaaranta­maan henkensä, hyväksi­käyttäjä voi vas­tata kuolemasta.

       Myös vastuuaseman tilanteet ovat tärkeä poikkeus edistäjän vastuuvapaudesta. Kun ­vastuu­asemassa oleva on velvolli­nen aktii­visella toimin­nalla estämään toisen kuole­man, hän on sitä parem­malla syyllä velvolli­nen olemaan edistämättä muu­ten kuolemaan johtavassa onnettomuudessa. Työnantaja ei saa lähettää työnte­kijää hengenvaaraan, opettaja ei saa antaa koululai­sen käyttöön vaarallista laitetta eikä lääkäri saa antaa poti­laal­leen vaarallista lääkettä siinäkään tapauksessa, että suojelta­valle olisi kerrottu vaa­rois­ta, tämä olisi syyntakei­nen ja ryhtynyt itsensä vaaran­tami­seen vailla pakkoa.

       Myös yhteinen riskinotto poistaa joissakin tapauksissa osallisen vastuun kuole­mantuottamuk­sesta, jos joku menehtyy riskinoton seurauksena. Käytännössä esiintyy useita yhteisen riskinoton tilanteita, joihin osallistutaan vapaaehtoisesti ja riskeistä tietoisena. Kyse on samasta asiasta kuin vanhassa sananlaskussa "joka leik­kiin ryhtyy, se leikin kestäköön".

       Lähtökohdan pitäisi olla selvä. Osallistu­misen vaaralliseen toi­min­taan täytyy voida tapahtua tietyin edellytyksin omalla vastuul­la, jos menettelyn riskipotentiaali ei ole liian suuri. Vastuu kuolemantuotta­muksesta ei tule yleensä kysymykseen, jos yhteiseen toimintaan osallisen kuolema on seuraus juuri siitä riskistä, josta on sovittu, jos yhteiseen riskinottoon osallistuja vaa­rantaa itsensä tahallaan, tietoisesti ja vapaaeh­toi­sesti, hän on syyntakeinen, eikä vaaranta­ja ole suojelu­vastuussa hengenvaaralli­seen toimintaan osallistu­jas­ta.

       Urheilun ja harrastusten yhteydessä tulee esille itsensä vaarantamisen ja yhteisen riskinoton tilanteita. Tapauksessa KKO 1997:73 sukeltaja oli osallis­tues­saan luolasukelluk­seen eksynyt luolaan ja hukku­nut. Harjoituksesta vastasi sukellusvanhin. Sukelluksen aikana oli menetelty Suomen Urhei­lusukelta­jain Liitto ry:n antamien turvamää­räysten ja luolasukel­lukses­sa noudatetun käytännön vastaisesti. Koska sukeltaja oli kuitenkin melko kokenut sukeltaja ja hän oli tietoisesti rikkonut turva­mää­räyksiä, sukellus­van­hinta vastaan ajettu kuolemantuotta­mussyyte hylättiin. Oli siis kysyttävä, kuinka aktiivisesti sukellus­van­hin oli velvollinen estämään sen, että toiset eivät ota tietoisia riskejä hengestään.

       Yhtei­nen riskinotto voi toimia osasyynä ralliautoilijan vastuuvapaudelle tilanteessa, jossa rallin pikataival päättyy kolariin ja kartanlukijan kuolemaan (KKO 1982 II 21). Joissakin puitteissa myös yleisöön kuuluvan henkilön voidaan katsoa ottaneen omalla vastuullaan riskin, jos hän määräyksiä rikkoen kävelee rallireitillä ja jää ralliauton alle.

       Vastaavalla tavalla jäätikkövael­lusten, vuoristo­kiipeilyn tai muiden "omia rajoja koettelevien" harrastusten seurauksena voi olla, että ryhmän jäsen joudutaan jättämään paleltumaan oman onnensa nojaan. Jos henkilövahin­kojen vaara ei ollut alun pe­rin merkittävä ja hengenvaa­raan sekä menettelyta­poihin retken mahdol­lisen epäonnistu­mi­sen varalta oli yhteisesti sitou­duttu vapaaehtoisesti ja pakottomasti, retkeltä onnek­kaasti palaavat tuskin ovat syyllisty­neet kuole­mantuotta­mukseen.

       Myös niin sanottujen seurannaisvahinkojen on katsottu jäävän kuolemantuot­tamustun­nus­merkistön soveltamisalan ulkopuolelle. Seurannaisvahingoissa on kyse vahingoista, jotka sattuvat sen jälkeen, kun rikoksella aiheutettujen vammojen ja sairauksien hoito on päättynyt. Esimerkiksi liiken­neonnettomuuden jälkeinen sairaala- tai lääkehoito voi vaikuttaa etenkin van­huksen elinikään. Kun potilaan vam­man tai sai­rauden tila vakiintuu ja välitön sairaanhoi­to on lopetettu, ensiai­heuttaja vastaa vain vamman­tuottamusrikoksesta.

 

3.4. Oikeuttamisperusteet

 

3.4.1. Johdanto

 

       Teko tai lai­min­lyön­ti, jolla rikotaan oikeus­järjestyk­sen kiel­toja tai käskyjä, on yleisesti ottaen tunnusmerkistön mukainen. Kun oikeutta­mispe­rus­te soveltuu tekoon, se on poik­keukselli­sissa olosuhteissa sallittu. On tehtävä poik­keuksia monien sel­laisten teko­jen va­ralle, jotka täyttä­vät tunnus­merkis­tön, mutta joita ei siitä huolimatta ole syytä kiel­tää. Osaksi oikeuttamisperusteista on sää­detty rikoslais­sa; osaksi jou­du­taan turvau­tu­maan oi­keus­tie­tees­sä ja -käy­tän­nös­sä kehi­tel­tyi­hin pe­riaat­tei­siin ja analogiaan syyte­tyn eduksi. Säännösten soveltamista ei helpota se, että suurin osa säännöksistä on rikoslain alkuperäistekstejä vuodelta 1889.

       Oikeuttamisperusteissa säädetyt voimakeinojen käytön rajat voivat joissakin olosuhteissa asettaa puolustautujan kohtuuttomaan tilanteeseen. Esimerkiksi hätävarjelutilanne etenee usein niin nopeasti, että puolustautujalta ei voida aina edellyttää viileää harkintaa. Tästä syystä useissa oikeuttamisperusteissa onkin "varaventtiilinä" anteeksiantoperuste sen tilanteen varalta, että oikeuttamisperusteen sallimat rajat on ylitetty, mutta tekoa voidaan pitää anteeksiannettavana. Näitä käsitellään myöhemmin jaksossa 3.7..

 

3.4.2. Hätävarjelu

 

       Lähtökohtaisesti rikoksen kohteeksi joutuvan on turvauduttava viranomaisa­puun. Aina sitä ei kuitenkaan ole oikea-aikaisesti tarjolla. Hätävarjelulla (RL 3:6-7) tarkoitetaan oikeu­denvastaisen hyökkäyk­sen torjumi­seksi välttämä­töntä puolustustekoa hen­gen, ruumiillisen koskematto­muu­den, va­pau­den, omai­suuden tai koti­rauhan suojaksi. Hätävar­jeluna on sallittua niin itsensä kuin toisen­kin puo­lustami­nen.

       Ainoastaan välittömästi uhkaava tai jo aloitettu hyök­käys oikeuttaa puolus­tautumi­seen hätävar­je­luteolla. Esimerkiksi pelkkä epämääräi­seen tulevai­suuteen viit­taava uhkaus ei oikeuta ryhtymään hätä­varjeluun. Hätä­varjelu­na arvioi­daan esimerkiksi sitä, jos huoltoaseman pitäjä sulkee koiran liike­huoneis­toonsa yöksi. Aikarajavaatimus täyttyy, jos tällainen varotoi­mi "toimii" vasta hyök­käyksen hetkellä eli sisään murtautumisen yhteydessä ja kohdistuu vain hyökkääjään. Oikeus puolustautumiseen jatkuu yhtä pitkään kuin oikeudeton hyök­käyskin. Henkeä ja terveyttä vastaan tehty hyökkäys päättyy, kun vastustaja on tehty vaarat­tomaksi, lähtenyt pakoon tai muuten lopullisesti luopunut hyökkäyk­sestään. Sen jälkeen tapahtuvaa väki­vallan käyttöä ei enää pidetä hätävarjeluna vaan yleensä kostona, joka ei saa rikosoikeu­dessa erikoiskohtelua.

       Hätävarjelu on sallittua vain, jos hyökkäys on oikeude­ton. Esimerkiksi sellaisia sallit­tuja pakko­kei­noja kuin pidättämistä tai taka­varikkoa vas­taan ei saa käyttää hätä­varje­lua. Myöskään laillisuudel­taan tulkinnanvaraista virkatoin­ta vas­taan ei saa käyttää hätä­var­jelua. Virkatoimeen tulisi alistua ja selvittää asia jälkeen­päin. Vasta tilan­tees­sa, jossa viranomainen on ilmeisellä tavalla ylittänyt toimi­valtan­sa, saattaa hätävarjeluoi­keus tulla kyseeseen. Hyök­käyksen ei kuitenkaan tarvitse olla ran­gaistava ollak­seen oikeu­deton. Niinpä esimerkiksi lapsen tai syyntakeettoman tekoja vas­taan saa puolus­tautua hätävar­jelun keinoin. Puolustettavat voimakeinot ovat näissä tosin tavallista lievempiä.

       Hätävarjelussa käy­tet­tä­vien kei­nojen on ensin­nä­kin oltava välttämättömiä hyök­käyk­sen torju­mi­seksi. Sallit­tuja ovat vain lievim­mät mah­dolliset keinot hyökkäyksen torjumiseksi. Jos hyökkäys on helposti vältettävissä esimerkiksi väistämällä tai jos poliisi saadaan huutamal­la paikalle, väkivaltaan ei saa turvautua. Useimmiten konfliktin välttäminen on hyväksyt­tävin ratkaisu. Puolus­tuk­sen välttämättömyyttä arvioitaessa on otettava huomi­oon muun muassa hyökkää­jän persoona. Hyökkääjän käytöksestä ja luonteesta voidaan päätellä, että hänen hyökkäyksen­sä ei ole erityisen vaarallinen.

       Erittäin suuri huomio on kiinnitettävä hyökkääjän ja puolustautu­jan käytös­sä oleviin ampuma- tai teräaseisiin. Pohjoismaissa on ampuma-aseiden käyttöön hätävarje­lutilan­teessa suh­tauduttu varauksellisesti. Etenkin hyökkääjän tahallinen surmaami­nen ampuma-aseella on harvoin välttä­mätöntä. Yleensä torjuminen olisi voinut tapahtua haavoittamalla. Tahallinen surmaaminen on tarpeen lähinnä silloin, kun vaihtoehtona ovat vain joko hyökkääjän tai uhrin kuolema. Myös muunlais­ten aseiden käyttö katsotaan usein liialliseksi etenkin, jos kysy­myk­sessä oleva hyökkäys on paljain käsin tehty pahoinpitely ja puolustuste­olla aiheutetaan vaikea vamma.

       Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on voima­keino­jen käytöl­le kehittynyt myös toinen kriteeri, joka on suh­teellisuus­peri­aate. Jos voimakeinoja arvioitai­siin vain välttämättömyys­kriteerin varas­sa, olisi esimerkiksi näpis­tyksen estämi­seksi sallittua käyttää mitä tahansa keinoja, kunhan nämä olisivat ainoita siinä tilanteessa käytettävissä olevia keinoja näpistyk­sen estämiseksi. Vanhan esimer­kin mukaan omenavarkaan ampuminen olisi sallittua, kunhan se vain olisi ainoa mahdollinen keino pysäyttää nopeajal­kainen näpistä­jä.

       Nykyään lähdetäänkin siitä, että suojat­tavan edun ja käytetty­jen keinojen on vastattava suhteellisuusperiaatteen vaatimuksia. Puolustus­tekoa on voitava pitää puolus­tettavana ottaen huomioon hyökkäyk­sen laatu ja voi­mak­kuus, hyök­kääjän henki­lö sekä muut olosuhteet. Esimerkiksi omaisuuden pelastamiseksi ei saa tahallaan surmata anastajaa, vaikka se olisi­kin ainoa kei­no estää rikok­sen täyttymi­nen.

       Jos kyseessä on välttämättö­myyskri­teerin ja suhteellisuusperi­aatteen tarkoit­tama hätä­varjelu­teko, tekijä on rangaistus- ja vahingon­korvaus­vas­tuusta vapaa. Jos sen sijaan sallittu­jen voima­keino­jen rajat on ylitetty, kysees­sä on hätävarje­lun liioittelu, jota käsitellään anteeksiantoperusteiden yhteydessä.

 

3.4.3. Itseapu ja jokamiehen kiinniotto-oikeus

 

       Varkausrikoksissa hätävarjelutilanne jatkuu periaatteessa siihen asti, kunnes varas on saanut omaisuuden hallintaansa. Itseavussa (RVA 12 §) on kyse korjaavasta toimen­piteestä anastetun omaisuuden palaut­tami­seksi, jos hätä­varjelun tarkoitta­ma suojaavan oikeut­tamis­pe­rus­teen käyttötilanne on jo päät­tynyt. Jos murtovarkauden uhri saa myö­hemmin tietää, kuka varkaustekoon on syyllistynyt, hänen on lähtökohtaisesti turvauduttava poliisi­vi­ranomaisen apuun. Sallitusta itseavusta on kysymys, jos omistaja tapaa omaisuuttaan tuntemat­toman henkilön hallusta tai sellaisessa tilanteessa, että omaisuutta hallussaan pitävän voidaan olettaa pakenevan paikalta. Näissä tilanteissa ei voida aina koh­tuudella edellyt­tää, että omistaja turvautuisi viran­omais­ten apuun.

       Jokamiehen kiin­niot­to-oikeus (PKL 1:1) ei rajoitu rikoksen uhriin eikä omai­suusrikok­sin. Vaikka rikoksentekijöiden kiinniot­taminen on ensi sijassa poliisivi­ranomais­ten asia, on myös yksityis­hen­kilöillä oikeus rikoksen­tekijän kiinniotta­miseen. Oikeutta voidaan käyttää kaikkia niitä rikoksente­kijöitä vastaan, jotka ovat tehneet van­keusuhkai­sen rikoksen. Koska kiinniottajan on usein vaikea arvioida sitä, mihin rikokseen kiinniotettava on syyllisty­nyt, oikeus koskee myös tavalli­sim­pia sakkorikoksia.

       Täl­laiseen rikokseen syyllis­tyneen saa kuka tahan­sa ottaa kiinni, jos rikok­sente­kijä tavataan verek­seltä tai pakene­masta. Jokamiehen kiinniotto-oikeus koskee myös niitä tilan­tei­ta, joissa rikoksen­te­kijä on etsintäkuulutet­tu. Jokainen on voinut seurata lehdis­töstä esimerkkejä siitä, kun poliisi pyytää yleisöl­tä apua etsin­täkuulutettu­jen rikoksentekijöi­den löytämi­seksi. Näissä tilan­teissa ei tietenkään suositel­la ryhtymistä vaaralli­siin kiinniot­tamis­toimiin vaan pel­kästään ilmoittamista poliisi­vi­ranomai­sille. Myös oma­toimi­nen kiinniot­taminen on kuitenkin sallittua.

       Itseavussa saa käyttää sellaisia voimakei­noja, jotka ovat välttä­mättömiä omai­suuden takaisin hankki­mi­seksi ja joita on pidettävä kokonaisuute­na arvioiden puo­lustetta­vina. Kyse on samoista kritee­reistä kuin hätä­varjelun kohdal­la. Käytettävien keinojen on oltava välttä­mättö­miä ja suhteellisuuspe­riaat­teen mukaisia. Esimerkiksi aseen käyttö omaisuu­den takaisinsaamiseksi on pääsääntöisesti kiellet­tyä. Lähtökohtana on pidetty vain hyvin lieviin voima­keinoihin turvautu­mista, kuten käsin estämis­tä ja omaisuuden pois tempaisemis­ta. Lisäksi on huomattava, että pelkkä rikoksentekijän pakeneminen ei oikeuta voimakeinoihin. Murtovarkaiden perään ei siis tule ampua, vaikka tämä olisi ainoa tapa estää varkauden täyttyminen (KKO 1991:88).

       Sama pätee jokamiehen kiinniotto-oikeuteen. Voimakeinojen käyttöoi­keus liittyy vain vastarintatilanteisiin. Esimerkiksi pakenevan rattijuopon kiilaaminen ojaan ylittänee jokamiehen kiinniotto-oikeu­den rajat. Tällaisia "poliisivaltuuksia" kiinniotto­tilanteen varalta on vain poliisi­viranomaisilla.

 

3.4.4. Voimakeinojen käyttö

 

       Jos poliisimies tai muu viranomainen joutuu hyök­käyksen kohteeksi, sovelle­taan hätävarjelua koskevia säännök­siä. Poliisi­miehellä on kaikille yksityisille kuuluva oikeus hätävarje­luun. Silloin kun "hyökkäykses­tä" kiinniotet­tavan puolelta ei voida puhua, on kyse voimakeinojen käytös­tä. Säännökset tulevat sovellettavaksi otettaes­sa rikoksente­ki­jää kiinni, estettäessä häntä karkaamasta tai muuten murrettaessa sellaista vastarintaa, jossa ei hyökätä poliisimiestä vastaan.

       Käytännössä keskeisin toimivaltaperuste on poliisimiestä koskeva poliisilain 27 §. Vastaavanlaisia toimivaltuuksia on myös muun muassa tullimiehellä, rajavartijalla, sotilaalla ja ulosottomiehellä. Yksityishenki­löistä muun muassa vartioimisliikelain tarkoittamilla vartijoilla, huvi- ja urheilu­tilaisuuksien järjestysmiehillä, ravintoloiden vahtimestareilla ja joukkoliiken­teen henkilö­kunnalla on vastaavantyyppinen, mutta suppeampi toimivalta voimakeinojen käyttöön. Merellä ja ilmassa aluksen kapteenilla on perintei­sesti ollut laajat toimi­valtuudet järjestyksen ylläpitä­mi­seksi, koska viran­omaisapua ei ole saata­villa.

       Lähes kaikissa säännöksissä voimakeinoilta edellytetään välttämättömyyttä ja puolustettavuutta. Kyse on samanlaisista vaatimuksista kuin hätävarjelun yhteydessä esitettiin. Välttämättömyyskriteeri liittyy muun muassa siihen, että kiinniotta­misessa on lupa käyttää vain mahdolli­sim­man lieviä keinoja ja mah­dol­lisim­man vähän. Arvioinnissa on myös otettava huomioon voimakeinoja käyttävän poliisiyk­sikön koulutus. Koulutetulta, hyvin varustau­tuneelta ja tilanteeseen varautuneel­ta poliisiyksi­költä edellyte­tään kykyä selvitä tehtävästä lievemmillä keinoilla kuin sattumalta voimankäyttötilanteeseen joutuneelta yksittäiseltä poliisi­mie­heltä.

       Käytettävien voimakeinojen tulee olla lisäksi puolustettavia. Poliisimiehen voiman­käytössä on otettava huomioon tehtävän tärkeys ja kiireelli­syys, vastarin­nan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut tilanteen kokonaisar­vos­teluun liittyvät seikat.

       Poliisin piirissä on annettu tarkentavia määräyksiä muun muassa aseenkäytöstä kiinniottotilanteessa. Pelkän kiinniottami­sen toteuttamiseksi tai karkaamisen estämi­seksi aseen­käyttö on aina kiellettyä. Aseen käyttäminen tulee kysee­seen lähinnä silloin, kun on ilmeistä, että poliisimies joutuisi muuten kohta hätävarjelutilan­teeseen. Näissä­kin tilanteissa kohdetta on varoitet­ta­va ennen suunnat­tua laukaus­ta.

 

3.4.5. Pakkotila

 

       Hätävarjelussa oli kyse oikeudettoman hyök­käyk­sen torjumisesta. Muusta kuin oikeudettomasta hyökkäyksestä johtuvaa vaaraa yksityisille eduille kutsu­taan pakkotilaksi (RL 3:10). Hätävar­jelun tapaan sallittua on niin omien kuin toi­senkin etujen suojaami­nen. Pakkotilateot vaihtelevat tavattoman paljon, ja niiden arvostelu on varsin olosuhdesidonnaista. Pääsääntönä on, että pelastettavan edun on oltava rahallisesti arvokkaampi kuin uhratun, jotta pakkotilatekoa voitai­siin pitää oikeudenmukaisena. Tyypillisiä pakkotilatekoja voidaan valaista muutamilla esimerkeillä.

       Yksi tyypillinen pakkotila on aluksen haaksirikko, lento-onnettomuus tai muu liikenneonnettomuus. Jos esimerkiksi ruotsinlaiva on merihädässä, pelastus­toimissa saadaan käyttää mitä tahansa omaisuutta ilman omistajan lupaa. Merilaissa säädetään päällikön velvol­lisuudeksi auttaa merihädässä olevaa aina, jos se käy päinsä aiheuttamatta vakavaa vaaraa omalle alukselle tai laivaväelle.

       Julkisuudessa on ollut esillä tapauksia, joissa koira on ollut hyökkäämässä pienen lapsen päälle tai rauhoitettu peto on ollut hyökkäämässä lenkkeilijän kimppuun. Puolustettaessa omaa tai toisen henkeä ja terveyttä eläimen hyök­käykseltä, lakia saadaan rikkoa pakkotilassa. Jos karhu hyökkää lenkkeilijän päälle, tällä on täysi oikeus puolustautua, vaikka karhu on rauhoi­tet­tu eläin.

       Julkisia intressejä ei yleensä saa suojella pakkoti­late­olla. Esimerkik­si tär­keisiin rikos­tutkinnallisiin intressei­hin vedoten ei voida ylittää pakkokeinojen käytölle laissa säädettyjä edellytyk­siä. Vaikka esimerkiksi laajamittaisen talousri­koksen selvittäminen edellyttäisi puhelinkuuntelua, sellaiseen ei voida antaa lupaa, koska telekuunte­lun laissa säädetyt edellytykset eivät täyty. Samanlaisena intressinä voidaan pitää myös työllisyysnäkökohtia ja vastaavia rikoksen perusteita. Jos esimerkiksi ympäristörikoksesta syytetty toimitusjohtaja vetoaa siihen, että hän ylläpiti rikoksellaan paikkakunnalla työllisyyttä, seikka ei poista teon rangaistavuutta.

       Pakkotilaan ei voi KKO:n mukaan vedota myöskään kansalaistottelematto­muuden nimissä. Kysymys on tullut esille erityisesti luontoaktivistien ja asun­nonvaltaajien toiminnassa. Niin sanotussa Koijärvi-tapauksessa (KKO 1983 II 159) luonnonsuojelijat vetosivat siihen, että he suojelivat sinänsä laittomalla teol­laan tärkeitä ympäristöetuja. Luonnonsuojelijat olivat kytkeytyneet ketjuilla kaivinkoneeseen ja estäneet järven ojittamisen. KKO ei hy­väksy­nyt yleisiä intresse­jä pakkotilan perus­teeksi, ja aktivistit tuomit­tiin rangaistuksiin. Kysymys tilantei­den ratkaise­misesta on kuitenkin epä­selvä. Ulko­mai­sessa oikeuskäy­tännössä on esimerkkejä, joissa ymmärrettä­vät motiivit on otettu huomioon joka tapauk­sessa tuomitsematta jättämisen perusteena tai rangaistuksen lieventämispe­rusteena.

       Muista oikeuttamisperusteista poiketen pakkotilassa tehty teko saattaa merkitä korvausvelvollisuutta aiheute­tus­ta vahingosta. Jos henkilö pelastaa omaa omaisuuttaan uhraamalla toisen vähäisempiä varallisuusetuja, teko on ran­kaisematon, mutta omaisuutensa pelastaja voi joutua korvaamaan aiheutta­mansa vahingon. Kaikissa tapauksissa näin ei ole asian laita. Esimerkiksi henkilö, jonka metsää on kaadettu suoja­vyöhykkeeksi metsäpalon tieltä, ei välttämättä saa mistään korvauksia aiheutu­neesta vahingosta.

 

3.4.6. Loukatun suostumus

 

       Suostumuksen vaikutuksesta teon rangaista­vuu­teen ei laissamme ole yleis­säännöstä. Sellaisen säätäminen olisikin vaikeaa tilanteiden erilaisuuden vuoksi. Toisinaan jo tun­nusmerkis­tön sana­muoto edellyttää toi­mi­mis­ta vastoin koh­teena ole­van henkilön tahtoa. Esimerkiksi raiskaus (RL 20:1) tarkoittaa sukupuo­liyhteyteen pakottamis­ta. Toisaalta seksuaalirikoksiin kuuluu säännöksiä, joilla suojataan nuoria aikuisilta tai laitosten hoidokkeja henkilökunnalta. Nuoren tai laitoshoidokin suostumus ei tietenkään näissä tapauksissa vaikuta rangaistusvastuuseen, koska tunnusmerkistössä on lähtökohtana vapaaehtoinen sukupuoliyhteys.

       Muissa tilan­teissa loukatun suostu­muksen mer­ki­tys on ollut lainopin ja oikeus­käytän­nön varas­sa. Suostumuksella on vain rajallinen merkitys esimerkiksi henkeen ja ter­veyteen kohdis­tuvissa teoissa. Suostua ei voi sellaiseen tekoon, jonka vahinkoseu­rauk­set ovat vakavat tai kor­vaamatto­mat. Huomioon otetaan myös suos­tumuk­sen anta­jan katu­mus­riski. Edes vakaa pyyntö ei poista surmaamisen oikeuden­vas­tai­suutta. Myöskään va­ka­via ter­vey­den louk­kauk­sia ei pi­detä sil­lä ta­voin yksi­tyis­asioi­na, että suostu­mus pois­taisi tör­keiden pa­hoin­pitely­ri­kosten ran­gais­tavuu­den.

       Meilläkin on keskusteltu niin sanottujen aktiivi­sen ja passii­visen kuo­linavun sallittavuudesta. Joka tapauksessa aktiivisella tekemisellä toteutettu armomurha on rangaistava surma (RL 21:3), vaikka täysissä järjissään oleva potilas olisi tekoa vaatinut. Toisaalta, jos henkilö ainoastaan antaa apuaan siihen, että potilas tekee itsemur­han, kyseessä on rankaisematon teko jos potilas oli syyntakeisessa tilassa ja ymmärsi mitä on tekemässä. Passiivisen eutanasian ja saattohoidon eri muotojen sallittavuu­desta ei voida esittää yleispäteviä suuntaviivoja.

       Potilaan hoito on suostumusopin tyypillinen sovelta­miskohde. Potilaalla on itsemääräämisoikeus. Jos potilas kieltäytyy hoidosta, häntä on hoidettava muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Jos potilas kieltäy­tyy verensiirrosta vedoten uskonnollisiin syihin, käyttöön on otettava synteetti­nen veriplasma tai muu potilaan hyväksymä hoitotapa. Alaikäisen potilaan mielipide hoitotoimenpiteeseen on selvitettävä silloin, kun sen on hänen ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden mahdollista.

       Sellaisissa tilanteissa, jois­sa potilaan suostumus ei ole ollut saa­tavissa tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi, voi­daan määrä­tyin edelly­tyksin vedota oletettuun suostumukseen. Potilaalle on siis annettava hänen henkeään tai terveyttään uhkaavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen hoito silloinkin, kun potilaan tahdosta ei voi saada selvitystä.

 

3.5. Syyntakeisuus

 

       Suomessa on voimassa kiinteä 15 vuoden syyntakeisuusikäraja (RL 3:1). Monet 14-vuotiaat ovat epäile­mättä henkisesti kypsempiä kuin monet 16-vuotiaat, mutta oikeus­tur­vasyistä syynta­keisuuden alaikäraja on yleensä eri maissa säädetty kiin­teäk­si. Alle 15-vuotiaana rikos­tun­nusmerkistön mukaisen teon tehnyttä ei voida saattaa teostaan rangaistusvastuuseen. Rikokseen perustuva vahin­gonkor­vausvelvolli­suus ei sen sijaan ole rajattu 15 vuotta täyttäneisiin. Lisäksi lasten teot voivat johtaa lasten­suojelullisiin toimenpiteisiin.

       Rikosoikeudellista vas­tuuta on porrastettu 15 vuotta täyttäneiden kohdalla. Useat erityisjärjestelyt koskevat 15-17-vuotiaana rikoksen tehneitä nuoria henkilöitä. Kaikki alle 21-vuotiaana rikoksensa tehneet saavat joitakin erityisjärjestelyjä hyväkseen. Näitä käsitellään seuraamusjärjestelmän yhteydessä jaksossa 4.11..

       Varsinainen syyntakeettomuus liittyy psyykkiseen terveyteen. Syyntakeisuudella tarkoitetaan rangaistusvas­tuulle asetettavien psyyk­kisten mini­miedelly­tysten täytty­mistä. Rikoslaistam­me käy ilmi kolme syyntakei­suuden astetta. Syyntakeinen toimii "täydessä ymmär­ryksessä". Alen­tuneesti syyntakei­nen toimii "täyttä ym­märrystä vailla", ja hänen rangaistuksensa mitataan alenne­tulta as­teikolta (RL 3:4). Syynta­keeton toimii "ymmär­rystä vailla" ja on rangaistusvas­tuusta vapaa (RL 3:3).

       Syynta­keettomuuden on katsottu edellyttä­vän sitä, että tekijä ei tekohetkellä kykene ymmärtämään tekonsa tosi­asiallista luonnetta tai oikeudenvas­taisuutta taikka hänen kykynsä säännellä käyt­täytymistään on rat­kaise­vasti alentunut. Mie­lentilan arviossa korostuu tekijän kyky säännellä käyttäytymistään. Monet väki­vallanteot ovat esimerkkejä käyttäytymisestä, jollai­seen persoonallisuu­deltaan "terve" ihminen ei syyllisty. Oi­keuspsykiatrisessa aineis­tossa syyntakeisten ryhmä ei suinkaan ole "tervei­den" ryhmä. Esi­merkiksi vakavatkin per­soonallisuushäiriöt voivat jäädä vaille rikosoi­keu­dellista merki­tystä.

       Mikä tahansa teon ymmärtämättä jääminen tai käyttäytymisen pakonomaisuus ei kelpaa perusteek­si syynta­keettomuudelle. Syynä ymmärryksen tai käyttäytymisen kontrollin puutteelle pitää nimittäin olla mie­lisairaus, syvä vajaamie­lisyys tai vaikea-asteinen mielenterveyden tai tajunnan häiriö. Mie­lisairauksiin liittyy selvä todellisuudentajun hämär­tyminen. Syvällä vajaamielisyydellä voidaan tarkoittaa esimerkiksi älyllisesti 9-vuotiaan tason alapuolelle jäävää rikoksentekijää. Vaikea-asteinen mielenter­veyden häiriö puolestaan liittyy vaikeisiin sekavuusti­loi­hin.

       Alentuneen syyntakei­suuden edelly­tyk­set arvioidaan syynta­keetto­muu­den kri­tee­rejä väljem­min. Ymmärryksen puutteen ei täydy olla yhtä täydellistä kuin syyntakeettomuudessa. Myös käyttäytyminen saa olla jossain määrin tekijän kontrollissa. Alen­tuneeseen syyn­ta­keisuuteen riittävän vajaa­mieli­syyden ei tarvitse olla syvää ja mielen­ter­veyden tai tajunnan häiriön ei tarvit­se olla vaikea-asteista. Usein kyse on esimerkiksi sairaalloisen mustasukkaisuuden seurauksista.

       Syytetyn mielentilan mahdolliset puutteet selvitetään yleensä erityisessä mielen­tilatutkimuksessa. Päätöksen tutki­muksesta tekee tuomioistuin (OK 17:45). Vastoin syytetyn tahtoa tutkimukseen ei voida määrätä lievistä rikoksis­ta. Päätös syyntakeettomuudesta ei edellytä, että jokai­sessa tapauksessa tehdään erillinen mielentilatutkimus. Tuomioistui­mella saattaa olla käytössään aikaisempi mielen­tilalausunto syytetystä tai muuta tietoa hänen mielenterveydestään. Vaikka mielen­tilalausunto päätettäisiin hankkia, sen lopputulos ei sido tuomioistuinta. Mielentilatutkimuksia tehdään vuosittain vähän, vain 200-300 kertaa. Henkirikosten ja muiden väkivaltari­kosten tekijöiden osuus korostuu selvästi.

       Suomessa on perin­tei­sesti lähdetty siitä, että päihtymys ja muut itse aiheute­tut tilapäiset tajun­nan häiriöt voidaan ottaa syyntakei­suus­arviossa huomioon vain, milloin siihen on erityisiä syitä. Syyt ovat yleispreventiivisiä. Suomalai­sissa henkiri­kok­sissa on erittäin taval­lista, että tekijä tappaa ystävänsä erit­täin vahvas­sa humalassa, jolloin tekoa ei välttämättä tiedosteta ja jolloin käyttäytymi­nen voi olla pa­kon­omaista syyntakeet­to­muuden tapaan. Toisaalta jos mielisairas nauttii alkoholia ja joutuu poikkeukselliseen sekavuustilaan, tekijää voidaan pitää syyntakeettomana. Psyykkisesti terve ei sen sijaan voi vedota pelkkään syvään humalaan tai "filmin katkeamiseen" syyntakeetto­muuden syynä.

 

3.6. Syyksiluettavuus

 

3.6.1. Tahallisuus

 

       Useimpien rikosten rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Jos myös tuotta­muksellinen tekomuoto on rangaistava, tahallisen teon rangaistusasteikko on selvästi ankarampi. Tahallaan toimiva on tehnyt tietoisen päätöksen toisen etuja loukkaa­vasta tai vaa­ranta­vasta teosta. Hänen toimintan­sa on yleensä myös vaaralli­sempaa. On eri asia aiheuttaa toisen kuolema huoli­matto­muudel­la esimerkiksi ajamalla ylinopeudella tielii­kenne­kolari, kuin aiheuttaa sama seuraus tahallaan esimerkik­si ampu­malla lähietäi­syydel­tä.

       Tahal­li­suus­arvos­telussa on kysymys siitä, mitä tekijä on teon hetkellä mieltä­nyt ja tahtonut. Oikeuskirjallisuudessa ja -käy­tän­nössä on keski­tyt­ty arvioi­maan sitä, millais­ta suhtau­tumista vahinkoseuraukseen tahalli­suus edellyt­tää. Arvioitaessa sitä, onko tekijä aihe­ut­tanut seurauk­sen tahallaan, meillä on perinteisesti tehty jako kol­meen tahallisuu­den tyyp­piin.

       Tarkoitustahallisuus (dolus determinatus) on tahalli­suuden raskain laji. Sillä tarkoite­taan sitä selväpiir­teistä tapaus­ta, jossa tekijän tarkoituksena on saada aikaan seuraus. Tekijä tahtoo, tarkoittaa tai tavoittelee jotakin. Tekijän mieltä­mälle seurauksen sattu­misen toden­näköi­syydelle ei tässä tahalli­suustyy­pissä panna juuri painoa, kunhan hänen tarkoituksenaan on ollut tunnusmerkistössä tarkoitetun seurauksen aiheuttaminen.

       Myös varmuustahallisuus (dolus directus) on selväpiirteinen. Tahalli­sesti menettelee se, joka ei pyri kielletyn seurauksen aikaansaami­seen mutta joka ymmärtää ta­voittelemansa päämäärän saavuttami­seen liittyvän käytännöllisellä varmuudel­la myös kielletyn seurauksen aiheutu­minen. Käytännössä välttämätön sivuseuraus toisen ampumisesta kadun ihmisvi­linäs­sä saattaa olla konkreettisen vaaran aiheutumi­nen toisille jalankulki­joille.

       Vaikeampaa on vetää tahallisuuden rajaa alueella, jossa tekijä ei tavoittele seurauksen aiheuttamista eikä myöskään pidä sen syntymistä varmana. Tämän alueen tapauksista osa kuuluu tahal­lisuu­den (dolus eventualis), osa tuottamuksen puolelle. Suomalaisessa kirjallisuudessa ei olla täysin yksimieli­siä siitä, minkä kriteerien varassa ehdollinen tahallisuus olisi määritel­tävä. Rajanveto olisi kuitenkin tärkeä, sillä erittäin suuri osa ongelmalli­sista tahallisuustilanteista on juuri ehdol­lisen tahallisuuden tilantei­ta. Uudemmassa KKO:n oikeuskäytännössä on puollettu niin sanotun todennä­köisyysteorian mukaisia lopputu­loksia. Myös valtaosa kotimaisista rikosoikeu­den tutkijoista on puoltanut tätä teoriaa.

       Tekijä toimii teorian mukaan tahallaan, jos hän pitää seurausta varsin todennäköisenä. Joskus varsin todennä­köisen raja on määritel­ty siten, että tekijä pitää todennä­köisempä­nä seurauksen syntymistä kuin synty­mättä jäämistä. Joka tapauksessa kääntäen voidaan sanoa, että jos tekijä ei usko seurauksen sattuvan, hän ei ole mieltänyt seuraus­ta varsin todennäköisek­si eikä siten toimi tahal­laan. Jos taas tekijä lähtee siitä, että seuraus sattuu, ei olla kaukana siitä, että hän pitää seurauksen sattumista varsin todennäköisenä. Keskeistä on se, että seuraus vastaa sitä, minkä tekijä on käsittänyt teon hetkellä.

       Kuten edellisessä jaksossa todettiin, humalasta ja muista itse aiheute­tuista tajunnan häiriöistä on säädetty poikkeus syyntakeisuuden arvioin­tiin. Poikkeus­säännös koskee vain syynta­keisuutta, ja periaat­teessa humalaisen teon tahallisuus pitäisi arvioida sen mukaan, mitä tekijä tosi­asiassa on mieltänyt. Humalai­sen tahallisuus olisi siis arvioitava sen perusteella, mitä hän on tosiasiallisessa "kaato­kännissään" mieltänyt. Henkiri­kossyytteiden käsittelys­sä näyttää siltä, että lähtökoh­dasta on poikettu. Melkein kolmen promillen humalassa kaveriaan puukolla rintaan lyöneen henkilön on katsottu mieltäneen uhrin kuoleman varsin todennäköiseksi (KKO 1978 II 24). Tällaisissa tilanteissa tahallisuudelta ei voitane edellyt­tää yhtä suurta jäsentynei­syyttä kuin selvin päin toimittaessa.

       Niin sanottu peittämisperiaate edellyttää, että tahallisuus kattaa seurauksen ohella myös kaikki muut tosiseikat, joista teon rangaistavuus riippuu. Tekijän pitää olla tietoi­nen muun muassa teonhet­kisistä olosuh­teista. Esimerkiksi velallisen epäre­helli­syy­destä (RL 39:1) rankaiseminen edellyttää sitä, että omai­suuttaan lahjoittava velallinen mieltää ta­loudel­lise­n kriisitilanteensa ja sen, että hän voi vaarantaa teollaan velkojien­sa taloudellista etua.

       Tahallisuuden tulee peittää seuraus ja olosuhteet jo teon hetkellä. Jos esimerkiksi joku ottaa käyttönsä toisen auton ja päättää anastaa sen myöhemmin, kyseessä on yleensä luvaton käyttö ja kavallus. Jälkikäteinen "tilaisuuden hyväksi käyttäminen" ei tee rikoksesta alun alkaen varkautta. Ryöstössä (RL 31:1) toiselta anastetaan omaisuut­ta väkivaltaa käyttä­mällä tai sillä uhkaamalla. Tekijän tulee väkivaltaa käyttäes­sään olla tietoinen anastustar­koituk­sestaan. Jos pahoinpitelijä ainoas­taan "käyttää tilaisuut­ta hyväk­seen" ja tyhjentää uhrinsa lompakon, kyse on pahoin­pitelystä ja var­kaudesta. Jälkeenpäin täydentyvä tahallisuus ei koskaan ole rikosoi­keudellisesti merkitykselli­nen.

 

3.6.2. Tuottamus

 

       Rikosoikeudellinen tuotta­mus on toimin­nassa vaadittavan huolelli­suuden laiminlyöntiä. Aikaisemmin tuottamus ymmär­rettiin syyl­lisyyskysymyk­senä. Viime vuosi­kym­meninä tuotta­mukses­sa on va­kiin­tuneesti ero­tet­tu kaksi puolta. Tuotta­muk­sen "objek­tiivi­nen", tun­nus­merkis­tön ­mukaisuu­teen kuulu­va puoli kos­kee teon huolimattomuutta, jota käsiteltiin edellä jaksossa 3.3.. Objektii­vi­sella puolella kysytään, löikö tekijä laimin vaaditta­van huolelli­suus­standardin noudattamisen. Tuotta­muk­sen "subjek­tiivi­nen" pu­oli taa­s koskee syylli­syys­moi­tet­ta, jota arvioitaessa kysytään, voidaan­ko tekijää moittia teostaan.

       Kirjallisuu­dessa erotetaan usein tietoinen tuotta­mus (luxuria) ja tie­dostamaton tuot­tamus (negligentia). Tietoinen tuottamus viittaa tietoi­seen ris­kinot­toon. Tekijä toimii siitä huolimatta, että mieltää tunnusmer­kistön toteutu­misen mah­dolliseksi. Käytän­nössä kyse on yleensä seurauksen sattumisen epäilystä tai "jään kepillä koettamisesta". Jos seuraus miel­lettäisiin varsin todennä­köiseksi, kyse olisi tahalli­suudes­ta. Tietoisen riskin ottajalla on ollut kyky ja tilaisuus toimia huolellisesti ja tuottamuksen toteaminen ei ole ongelma, mikäli tekijältä voitiin edellyttää suurempaa huolellisuutta.

       Tiedostamatto­massa riskinotossa tekijä ei ole miel­tänyt tun­nus­merkistön toteutu­mista mahdolli­seksi tai ei ole tullut ylipäätään ajatel­leeksi asiaa. Usein tiedo­tonta tuottamusta kuvaillaan ilmaisulla "olisi kohtuu­della pitänyt mieltää" seu­rauksen sattumisen riski. Tuotta­musmoite kohdistuu näissä tapauksissa ajankohtaan, jolloin toi­mintaan on ryhdytty. Vastuun kan­nalta on riittävää, että tekijällä oli tekoon ryhty­essään tilaisuus ja kyky havaita seurauk­sen sattu­mi­sen varteen­otettava mah­dolli­suus ja että hänen olisi myös pitänyt se havaita. Toiminnan järjestä­minen siten, että riskejä ei enää toimin­nan kestä­essä voida­kaan havaita tai hallita, ei poista tuottamus­vastuuta.

       Vastuu tiedottomasta tuottamuksesta voi siten jäädä puuttumaan, jos tekijältä puuttui jo toimintaan ryhdyt­täessä tilaisuus tai kyky riskien havait­semi­seen. Tilaisuus huolelliseen toimintaan voi puuttua esimerkiksi, jos tilanne kehittyy täysin yllätyksellisesti tai "riistäytyy käsistä". Esimerkiksi tieliikenteestä on ratkaisuja, joissa onnettomuus on todettu tapa­turmaksi, kun hevonen on yllättäen riistäytynyt kuljettajansa käsistä. Jois­sakin ta­pauk­sissa esimerkiksi vammai­sella ja sairaalla tekijällä ei ole ollut kykyä havaita seurauk­sen sattu­misen mah­dol­lisuutta. Olisi absurdia edellyt­tää heiltä samaa huolelli­suutta kuin muilta. Kykyyn toimia huolellisesti vaikutta­vat myös hämmennys, pelko ja hätään­tyminen. Harhaanjoh­detun, pelotellun, uhkail­lun tai väsyneen tekijän kyky toimia toisin viimeis­tään tekoon ryhdyttäes­sä voi jäädä puuttumaan.

       Lievää huolimattomuutta voitaneen pitää rankaisemattomana. Vähäi­nen huoli­matto­muus ei ole käy­tännössä edes nor­maalisti huolelli­sen henki­lön vältettävis­sä. Pääperuste lievän tuottamuksen rankaisemattomuudelle on järjestel­män preven­tiivinen yleistavoi­te. Rangaistus­järjes­telmän käyttö on syytä rajata tilanteisiin, joissa rangaistusuhin voidaan edes aja­tella vaikutetta­van ihmisten käyttäytymi­seen.

 

3.6.3. Törkeä tuottamus

 

       Tuottamuksen törkeys tulee usein esille tehtäessä eroa liikenteen vaarantami­sen ja törkeän liikenteen vaarantamisen välillä. Tuottamuksen törkeys erottaa myös kuolemantuottamuksen törkeästä kuolemantuottamuksesta. Meillä on yleensä katsottu, että tuotta­muksen törkeysar­viointi tehdään nor­matiivi­sen koko­nais­arvi­oinnin perus­teel­la. Törkeässä huoli­mattomuu­dessa on kaksi koko­naisarvostelussa vaikutta­vaa tekijää: teon huolimatto­muus ja tekijän huolimatto­muus.

       Teon huolimattomuuden törkeysarvostelussa on syytä ottaa huomioon ennen kaikkea rikotun huolellisuusvelvoitteen riskipotentiaali, johon vaikuttavat vaaran­net­tujen etujen tärkeys ja loukkauk­sen todennä­köisyys. Mitä vakavampi vahinkoseuraus on, sitä lähempänä ollaan törkeää huolimatto­muutta. Kuoleman riskin aiheutta­misessa törkeän huolimattomuuden raja on alempana kuin vam­mau­tu­misen riskin aiheuttami­sessa. Seurauksen teonhetkinen todennäköisyys vaikuttaa samalla tavalla. Mitä todennäköisempi vahin­koseuraus oli teon hetkellä, sitä useammin huolimat­tomuus on törkeää. Tekijän huoli­matto­muus voi olla törke­ää, jos riskinot­to on selvästi tie­toista ja epätavanomaista. Käytän­nössä näissä tilanteissa ollaan lä­hellä tahallista toimin­taa, eikä teon objektiiviselle huolimattomuudelle jouduta antamaan ko­vin paljon merkitystä.

       Oikeuskäytännössä huolimatto­muu­den törkeysar­vostelu on usein tehty laajasta aika­näkökulmasta. Törkeyt­tä ei arvos­tella pistemäisesti esimerkiksi liikenneon­nettomuu­teen välittömästi johta­neen ajovirheen näkökulmasta vaan ottamalla huomioon syytetyn me­nettely liiken­teessä kokonaisval­taisemmin. Esi­mer­kiksi tieliikennetapauksissa arvioitaviksi tulevat sekä toteutunut ajo että aiottu ajosuo­rite. Lyhytaikaisen huolimatto­muuden toteaminen törkeäksi edellyttää erityisiä syitä. Liikenteessä tällaisia esimerkkejä ovat huomion kiinnittäminen hetkek­si kanssamat­kusta­jiin, käsipuhelimeen tai radioon tuhoisin seu­rauksin.

 

3.7. Anteeksiantoperusteet

 

3.7.1. Yleistä

 

       Anteeksiantoperusteita sovel­letta­essa tekijä on tehnyt kielle­tyn teon, mutta häneltä ei voitu koh­tuudella edellyttää laillisuuden puitteissa pysymistä. Anteek­siantoperusteiden luonteesta johtuu se, että soveltamistilanteissa tuomioistuimelle on yleensä jätetty paljon har­kinnan­va­raa rangaistuksen määräämi­sessä. Joskus anteeksian­tope­ruste johtaa rangaistuksen tuomitse­matta jättämiseen. Silloinkin, kun rangaistusta vastaan puhuvat syyt eivät ole riittävän vahvoja, tekijä voidaan tuomita rangaistukseen alennetulta asteikolta. Vaihtoehtona on yleinen asteikon alitta­mismahdol­lisuus tuomiossa erikseen mainittavista syistä (RL 3:5.2). Jos kielletyn toiminnan raja on ylitetty selvästi ja teon ymmärrettä­väksi tekevät syyt ovat vähäisiä, poikkeuk­sellisilla olosuhteilla ei ole merkitystä muussa kuin rangais­tuksen mittaamisessa normaa­liasteikolta.

       Anteeksiantoperusteet liittyvät kiinteästi tekijän henkilöön. Perusteen soveltaminen ei poista tekijältä vahingonkorvausvelvollisuutta. Jos yhteen henkilöön sovelletaan anteeksiantoperustetta, häntä avustanut henkilö voidaan silti tuomita normaalisti rangaistukseen. Anteeksiantoperusteen "turvin" toimiva ei myöskään ole suojattu siltä, että hänen tekonsa kohde puolustautuu.

 

3.7.2. Hätävarjelun, voimakeinojen käytön sekä pakkotilan liioittelu

 

       Hätävarjelua koskevassa jaksossa 3.4.2. todettiin, että jos hätävarjelussa käytetään voimakeinoja lain sallimissa rajoissa, tekijä on rangaistus- ja vahingon­korvaus­vas­tuusta vapaa. Jos sen sijaan sallittu­jen voima­keino­jen rajat on ylitetty, kysees­sä on hätävarje­lun liioittelu. Näissä tapauksissa tuomiois­tuin sel­vit­tää, mikä tunnusmerkistö teolla on täytetty. Rikosnimike voi olla esimer­kiksi "hätä­varjelun liioitteluna tehty" tappo tai pahoinpitely.

       Tuomioistuimella on liioitteluti­lan­teiden erilaisuudesta johtuen kolme vaih­toeh­toa. Se voi tuomi­ta teosta täyden ran­gais­tuksen soveltaen esimerkiksi tapon rangais­tusasteikkoa. Tämä vaihtoehto soveltuu erityisesti shikaaninomaisiin tilanteisiin, joissa sallitut keinot on ylitetty karkeasti. Toiseksi se voi mitata rangaistuk­sen alennetulta asteikolta. Kolmannek­si ran­gais­tus voidaan jättää kokonaan tuomitse­matta, jolloin hätävar­jelun liioittelu toimii anteeksiantoperus­teena.

       Rangaistukseen tuomitse­matta jättäminen tulee yleensä kysee­seen niin sanotun intensiivi­sen hyökkäyksen tilanteessa. Jos hätä­varjelutilan­ne kehit­tyy nopeasti ja yllätyksellisesti, hyökkäys on vaarallinen ja uhri pelkää hyökkääjää, on koh­tuutonta edellyttää tältä välttämät­tömyys­kriteerin ja suh­teellisuuspe­riaatteen mukais­ta viileää harkin­taa. Jos paniikissa oleva hätävar­jeluun turvau­tuja käyttää jälkikä­teen arvioiden tarpeettoman voimakkaita keinoja, hänen rankaisemisensa on usein kohtuutonta. Joissain liioittelutapauksissa painottuu itsesuojeluvaiston toteuttaminen.

       Vahingonkorvausvel­vol­li­suus ei poistu hätävarjelun liioittelu­tilanteessa. Pääosassa tapauksia va­hinkoa kärsinyt on kuitenkin itse myötävaikutta­nut vahin­koonsa aloittamalla hyökkäyk­sen (VahL 6:1), ja korvausvelvollisuus vahvistetaan kummankin osallisen tuottamuksen suhteessa.

       Hätävarjelun liioit­telun tapaan voima­keinojen käytön liioittelussa tuomioistuimella on käytössään kolme vaihtoeh­toa. Rangaistus voidaan tuomita nor­maalilta täydeltä asteikolta. Se saadaan tuomita myös alennetul­ta asteikolta. Erittäin painavista syistä tekijä voidaan jättää rangaistuk­seen tuomitsematta. Koska koulu­tuksen tehtävänä on karsia virhearvioin­teja, on anteeksiantoperustet­ta sovellettu melko varovaisesti. Etenkin tämä koskee tilanteita, joissa poliisimie­hellä on ollut aikaa ennakoi­da tapah­tumien tulevaa kulkua.

       Vahingonkorvausvelvollisuus on voimakeinojen käytössä osapuilleen samanlai­nen kuin hätävarjelussa. Jos voimakeinot ovat olleet liiallisia, niitä käyttänyt poliisimies ja valtiotyönantaja voivat joutua korvaamaan aiheute­tut vahingot ainakin osittain. Täyttä korvausta ei tuomita, jos kiinniotettava on omalla toiminnallaan myötävaikuttanut vahinkoonsa.

       Myös oikeudenvastainen pakkotila voi toimia anteeksiantoperusteena, jos intressi­vertailu ei johda ran­gais­tuk­sesta vapautumiseen. Anteeksiannettava pakkotila koskee ennen kaikkea niitä tilanteita, joissa kahden henkilön henki on vakavassa vaarassa, mutta menetys voidaan rajoittaa toiseen. Klassinen esimerk­ki on Englannista vuodelta 1884, kun kolme miestä ajelehti haaksirikon jälkeen pelastusveneessä. Kaksi tappoi ja söi kolmannen, koska uskoi perustellusti sen olevan ainoa tapa pelastaa heidän henkensä. Toisen elämän uhraaminen oman sijasta ei täytä intressivertailun vaatimuksia. Olosuhteet tällaisessa eloonjää­mis­kamppailussa eivät kuitenkaan puolla eloonjää­neen rankaisemista. Yleisemminkin voidaan sanoa, että jos teki­jältä ei pelas­tettavan edun tärkeys, tilanteen yl­lätyksel­lisyys ja pakot­tavuus sekä muut seikat huomi­oon ottaen koh­tuudella olisi voitu vaatia muunlaista suhtautu­mis­ta, voidaan tekijä jättää ran­gaistukseen tuomitsematta.

 

3.7.3. Kieltoerehdys

 

       Edellä selostettiin tahallisuutta, johon kuuluu muun muassa tieto niistä olosuhteista, joissa tekijä toimii. Jos tekijä ei tunne kaikkia rikoksen tun­nus­merkis­töön kuulu­via olosuhteita, tahallisuusvastuu ei tule kyseeseen, ja teko on joko rankai­sematon tai rangaistava tuottamuk­sellisena rikoksena, jos tuottamuk­sellinen teko­muoto on säädetty rangaistavaksi.

       Kieltoerehdyksessä tekijä mieltää tilanteen sinänsä oikein, mutta hän erehtyy tekonsa kielletystä luonteesta. Tässä tilanteessa tekijä ei tiedä oikeaa vastausta kysymykseen, saako näin tehdä, ja erehtyy pitämään tekoaan sallittuna. Kiel­toerehdykses­tä ei sen sijaan ole kyse esimer­kiksi, jos tekijä ei tiedä, onko hänen tekonsa veropetos, verorikko­mus vai kenties vain rankaisematonta veronkier­toa. Jos henkilö epäilee tekonsa olevan kielletty voi­massa ole­vassa oikeu­dessa, hän ei toimi kieltoerehdyksen varassa.

       Meillä ei ole ollut kieltoerehdyksen arvoste­lussa kovinkaan sel­väpiirteistä linjaa. Aikaisem­min kieltoerehdykselle ei annettu mitään merkitystä. Viimeisten 15 vuoden aikana kieltoerehdykselle on alettu antaa oikeus­käytännössä yhä enemmän merkitystä anteeksian­to­pe­rus­teena. Osa rikoslain ulkopuolisesta sääntelystä on nykyään niin vaikeaselkoista, että erehtyjä täytyy voida jättää rankaisematta.

       Kiel­toerehdyk­sen arvioinnissa joudutaan tekemään erään­lai­nen huoli­mat­tomuusarvostelu. Jos tekijä on voinut ja hänen on pitänyt tuntea tekonsa kielletty luonne, häntä voidaan rangaista. Oikeuskäytännössä tapaukset ovat koskeneet rikoslain ulkopuolisia vai­keaselkoisia kri­minalisointeja tilanteissa, joissa tekijä on koettanut parhaansa mukaan hankkia tietoa siitä, miten lain mukaan tulisi menetellä. Rangaistusvas­tuusta voidaan vapaut­taa, jos säännös on julkis­tettu puutteellisesti tai virheelli­ses­ti, sen sisältö on erityi­sen vaikeasel­koinen, viran­omainen on antanut virheelli­sen neuvon tai jokin muu näihin rinnastet­tava syy puoltaa vapaut­ta rangaistus­vastuus­ta.

       Kieltoerehdyksestä on kyse melko harvoin. Tavallisempaa on, että tekijä on selvillä kaikista olosuhteista ja tietää suurinpiirtein oikeusjärjestelmän sisällön, mutta soveltaa lakia toimintaansa väärin. Näissä tilanteissa puhutaan soveltami­serehdyksestä, joka ei ole anteeksiantoperuste ja joka saa harvoin merkitystä rangaistusvastuulle. Pääsääntöisesti ihmiset kantavat riskin omista laintulkinnoistaan.

 

3.7.4. Sotilasesimiehen käsky

 

       Rikosoikeuden yleisenä lähtökohtana on, että esimiehen käsky ei vapauta alaista osavastuusta. Esimerkiksi poliisimies ei voi pääsääntöisesti vedota esimiehel­tään saamaansa käskyyn, puhumattakaan muista virkamiehistä tai yrityksen henkilöstöstä. Ainoastaan jos alainen on todella pakotettu tekoon, hän on vastuusta vapaa. Koska puolustusvoimien piirissä sotilaalla saattaa kuitenkin olla erityisen voimakas tottele­misvel­vollisuus, esimiehen käskystä on annettu erityissäännös (RL 3:10a).

       Sotilas, joka on tehnyt rikoksen esimiehensä käskystä, voidaan tuomita rangais­tukseen, jos hän on selvästi käsittänyt tekonsa laittomuu­den. Jos esimerkiksi varusmiesesimies simputtaa alokkaita saatuaan siihen käskyn vääpeliltä, varusmiesesimies voi vastata osaltaan esimiesaseman väärinkäyttä­misestä. Jos alaisen teko kuitenkin on tapahtunut sellaisissa olosuh­teissa, ettei käskynalainen ole voinut niiden vuoksi olla käskyä täyttämät­tä, hänet saadaan jättää rangaistukseen tuomitsematta.

       Jos alainen ei ole käsittänyt käskyn laittomuutta, häntä ei tuomita rangais­tukseen. Armeijaolosuh­teissa käskynalaisella ei siis ole voimassa­olevan oikeuden mukaan selonottovel­vollisuut­ta siitä, merkitseekö käskyn täyttäminen rikosta vai ei. Sääntely on ilmaus erittäin vahvasta kurin ja käsky­valtasuhteiden korostami­sesta armeijassa. Kansainvälisessä rikosoikeudessa sotilaan vastuuvapaus edellyttää yleensä sitä, että hänen ei kohtuudella olisi pitänytkään käsittää tekonsa lainvastaisuutta.

 

3.8. Yritys ja valmistelu

 

3.8.1. Yrityksen tosiasiallinen vakavuus

 

       Kun rikoksen tunnusmerkistö on koko­naisuu­des­saan toteutu­nut, rikos on täytetty. Monissa tunnus­merkistöissä yritysasteelle jäänyt teko on rankaisematon. Esi­merkiksi vahingonteon (RL 35:1) yritys ei ole ran­gaista­vaa. Jos joku yrittää rikkoa ikkunan kivellä, mutta heittää ohi, on kysees­sä ran­kaisema­ton teko. Samoin rattijuopu­muksen (RL 23:1) yritys on ran­kaisema­ton. Jos kuljettaja ei huma­lansa vuoksi saa edes avainta osumaan virta­lukkoon tai jos poliisi ehtii ajoissa estämään liikkeelle­läh­dön, huma­laisen teko on ran­kaisema­ton rattijuopu­mustarkoi­tuksesta huolimatta.

       Useissa tunnusmer­kistöissä rangais­tusuhka on ulo­tettu toi­min­nan aikaisem­paan vaiheeseen säätämällä myös rikok­sen yritys rangais­tavaksi. Yleensä säännöksen vii­meiseksi mo­mentiksi on otettu lause "yri­tys on ran­gaista­va". Tällöin yri­tyk­seen jää­neestä rikoksesta tuomitaan alenne­tulta as­teikol­ta. Esi­merkkinä toimii varkauden yritys (RL 28:1.2) ja tapon yritys (RL 21:1.2). Joissakin sään­nöksissä yritys on sisällytetty tunnusmerkis­töön ja siitä rangais­taan samalta as­teikolta kuin täyte­tystä rikok­sesta. Esi­mer­kik­si verope­tok­sesta (RL 29:1) rangaistaan samalla tavalla riippumatta siitä, onko veron oikeudettomassa pidättämisessä onnistuttu vai ei. Syynä on se, että veropetoksen epäonnistuminen ei yleensä riipu verovelvollisen toiminnasta vaan siitä, kuinka hyvin verovalvonta toimii.

       Yrityksen ran­gaistavuus rajoittuu ta­hallaan tehtyihin rikok­siin, koska olisi vaikeaa puhua tuotta­mukselli­sesta yrit­tämises­tä. Tuottamukselli­set rikokset ovat rangaistavia vain täytettyinä tekoina. Yritys­tahallisuus tarkoittaa täytetyn teon tahallisuutta. Yritykselle riittää myös todennäköisyys­tahalli­suus. Jos tekijä on pitä­nyt vahinkoseuraus­ta varsin to­dennä­köise­nä, hän voi syyllistyä rangais­ta­vaan yrityk­seen, vaikka hän ei nimen­omai­sesti olisikaan pyrkinyt seurauksen aiheuttami­seen.

       Yritysvaihe on rajatta­va sekä sitä edeltäneeseen valmistelu­vai­heeseen että sitä seu­raa­vaan täytet­tyyn rikokseen nähden.


Yritysvaiheen ajallinen rajaaminen

  

 

Valmistelu alkaa

 

Yritysvaihe alkaa

Tunnusmerkistön mukainen toiminta päättyy

Tunnusmerkistön mukainen seuraus ilmenee

Valmistelun rangaistavuus

Yrityksestä luopuminen

Tehokas katuminen

 

 

 

Yrityksen kelvollisuus

 

 

 

       Yrityksen ja täytetyn teon rajaaminen ratkeaa kulloisenkin rikostunnusmer­kistön mukaan. Tun­nusmerkistöt eroa­vat tässä suhteessa eikä yleispä­teviä suunta­vii­voja voida antaa. Esimer­kiksi murtovar­kauksissa käy­täntö on verraten va­kiintunut. Rat­kaisussa KKO 1975 II 70 syyte­tyt tuomit­tiin tör­keästä varkaudes­ta, kun he olivat ehtineet kantaa omai­suutta ulos kerrostalo­asunnosta rappu­käy­tävään poiskuljetus­ta varten. Ratkaisussa KKO 1998:44 puolestaan syyte­tyt tuomit­tiin varkauden yri­tyksestä, kun he olivat ennen ylläte­tyiksi tulemis­taan ehtineet vasta kerätä liikkeessä omaisuutta pahvi­laati­koihin tai muovikasseihin. Valintamyymälöissä myymälävarkaus täyttyy käytännössä kassa­kontrol­lin ohitta­mi­sen jälkeen. Joskus on katsottu, että pienem­pien esineiden varkaus voi täyttyä jo myymälän sisällä esineen haltuunotolla ja kätkemisellä (KKO 1995:197).

       Rajanveto valmistelun ja yrityksen välillä on usein vai­keam­pi. Ra­janveto on tär­keä, koska valmistelu on rankaisematonta, ellei sitä ole erikseen säädet­ty rangaista­vaksi. Yri­tyspisteen mää­rittelys­sä on käytetty kriteerinä rikoksen täytän­töönpanon aloittamista. Jos tappaja alkaa kuris­taa uhriaan, on kyseessä epäilemät­tä tapon yritys. Täytäntöönpanon aloittamisena voidaan jois­sakin tapauksissa pitää myös sitä, että henkilö on jo ryhty­nyt esitekoon, joka erikseen arvioituna olisi ran­gais­tava. Esimer­kiksi ratkai­sussa KKO 1988:54 tuomit­tiin varkau­den yri­tyksestä syytet­ty, joka oli yrit­tänyt varasta­mi­sen tarkoi­tuk­sessa tunkeu­tua liik­keeseen ja ehtinyt ennen yllä­tetyksi joutu­mis­taan vahingoittaa lasiveitsellä lasia.

       Rangaistava yritys voi olla kyseessä vasta, kun rikoksen täyttymi­sestä on huomioon otettavaa vaaraa. Tekorikosoi­keu­delli­sessa järjestelmäs­sä pelkistä ajatuk­sista ei rangaista, ja pelkkä rikoksen­tekijän vakaa aikomus ei tee teosta rangais­tavaa. Jos on selvää, ettei rikos olisi voi­nut tulla täytetyksi, kyseessä on ran­kaisematon kelvoton yritys.

       Mikäli jälkikäteen saadun tiedon pe­rusteel­la ei ollut huomioon otettavaa vaaraa rikoksen täyttymi­sestä, yritys ei ole rangais­tava. Oletetaan, että poliisi epäilee henkilöä huumekuriiriksi, tekee tämän kanssa heroiinin salakulje­tus­toimeksiannon antaen henkilölle perunajauhoa kuljetetta­vaksi maasta toiseen. Kuriiria ei voida tuomita törkeästä huumausaineri­kok­sesta vielä sillä perusteella, että hän luulee ainetta heroiiniksi.

       On myös kysyttävä, voitiinko tekohetken tiedon varassa varoa ja enna­koida rikoksen onnistuvan. Jos henkilö yrittää saada löytämällään pankki­kortilla rahaa automaa­tista, hänellä on 0,03 %:n onnistumismahdollisuus, jos numeromahdolli­suuksia on 9999 ja automaatti "nielee" kortin kolmen yrityksen jälkeen. Tällaista rahan nostoyritystä on osassa oikeuskäytän­töä pidetty kelvotto­mana, koska rikok­sen täyttymisestä ei ole huomioon otettavaa vaaraa.

       Tärkeänä poikkeuksena vaaran vaati­muk­sesta on Ruotsissa ja viime aikoina myös Suomessa esitetty satunnaisis­ta syistä vältetty vaara. Tapauksessa KKO 1993:103 syytetty oli päättä­nyt surmata kaksi henkilöä ja yritti kahdesti am­pua nukkuvia uhrejaan pistoolil­la. Koska ase ei lauennut, syy­tetty poistui paikalta. Sittemmin ilmeni, että ase ei lauennut, koska sen varmistin oli jäänyt päälle. Surmaamisyri­tystä ei pidet­ty kelvottomana ja syytetty tuo­mittiin tapon yrityksestä. Koska ase oli ladattu ja toiminta­kuntoi­nen, ei pelkästään se satun­nainen seikka, että ampuja ei huo­mannut varmisti­men olevan päällä, tehnyt yri­tyk­sestä kelvotonta.

 

3.8.2. Yrityksestä luopuminen ja tehokas katuminen

 

       Yritysvaiheeseen jo edenneellä tekijällä on mahdolli­suus omalla toiminnal­laan vapautua yrityksestä tulevasta rangaistuk­ses­ta. Jos tekijä omasta tahdostaan, eikä ulkonais­ten esteiden tähden, on luopunut rikoksen täyttämisestä, kyseessä on yrityksestä luopuminen. Vas­tuuvapau­den syyt ovat kriminaali­poliittisia. Yritykseen syyllisty­neelle on haluttu varata tilaisuus luopua rikoksesta vielä viime hetkellä. Mikäli yritys sellaisenaan täyttää jonkin rikoksen tunnusmerkistön, siitä rangaistaan, vaikka päärikoksesta olisi luovuttu. Tappoyrityksestä luopujaa voidaan rangaista siten pahoinpitelystä.

       Vapaaehtoisuus arvioidaan tekijän subjektiivisen käsityksen perus­teella. Jos siis henkilö ajattelee, että "en toteuta rikosta, vaikka voisinkin", kyseessä on vapaaehtoinen yrityksestä luopumi­nen. Jos taas ajatuksena on, että "en saa toteutettua rikosta, vaikka tahtoisinkin", luopumista ei pidetä vapaaeh­toisena ja tekijää rangaistaan rikoksen yrityksestä. Esimerkiksi edellä esitetyssä aseella am­pu­misessa (KKO 1993:103) tekijä luopui itse yri­tykses­tään, mutta luo­pumista ei pidetty vapaaeh­toisena. Jos tekijä huomaa poliisi­partion tulevan teko­paikalle ja kiinni jäämisen pelosta luopuu yri­tyksestä, ei luopumista myös­kään pidetä va­paaehtoisena.

       Jos rikoksentekijä ehkäisee vapaaehtoisesti rikoksensa vaikutuksen, kyse on tehokkaasta katumi­sesta. Rangaistusvastuusta vapautuminen edellyttää sitä, että seuraus on todella saatu estettyä. Vilpitönkään tehottomaksi jäänyt yritys estää seuraus ei vastuusta vielä vapauta. Tällainen seikka otetaan ran­gais­tuksen lieventämisperusteena.

       Ratkaisussa KKO 1993:44 oli kysymys siitä, että henki­lö oli sytyt­tänyt asuinhuoneis­ton tahal­laan tuleen, mutta hälyttämäl­lä palo­kun­nan ehkäissyt tulen leviämi­sen talon rakenteisiin. Häntä ei tuomittu tuhotyön yri­tyksestä vaan ainoas­taan varomattomasta tulenkäsit­telystä (RL 44:22). Toisessa ennakkotapauksessa syytetty yritti ensin puukottaa asuin­kumppanin­sa kuoli­aaksi, mutta oli heti puukotuksen jäl­keen sai­rasauton hankki­malla saattanut uhrin hoitoon niin ajoissa, että tämän henki oli saatu pelas­tettua. Tapon yritystä oli kaduttu tehok­kaasti ja syytetty tuomittiin vain törkeästä pahoinpite­lys­tä (KKO 1990:9).

       Jälkeenpäin tapahtunut rikosvahinkojen vapaaehtoi­nen korvaaminen ei tarkoita tehokasta katumista. Vaikka vahingontekijä puhdistaa aikaisemmin töhri­mänsä seinät tai pahoinpitelijä maksaa vapaaehtoi­sesti uhrinsa hammaslääkäriku­lut ja vaatteet, hänet voidaan tuomita rangaistukseen. Koska rangaistus­ta voidaan hyvin usein näissä tilanteissa pitää tarkoituksetto­mana, syyttäjä voi usein jättää syyttämättä ja tuomioistuin rangaistuksen tuomitsematta.

 

3.8.3. Valmistelun rangaistavuus

 

       Rikoksen valmistelu on rangaistavaa vain, jos valmiste­lusta on oma tunnusmerkistönsä. Tällaisessa tunnus­merkistössä ku­vataan valmistelutyyp­pinen rikos ja ilmoite­taan rangaistusasteikko normaaliin tapaan. Valmistelu ei ole yleisesti rangaistava yrityksen esiaste. Perinteisesti valmistelurikoksista on säädetty vain erityi­sen vaarallisiksi katsottujen rikosten yhteydessä. Tällainen on esi­merkiksi yleisvaa­rallisen rikoksen valmis­telu (RL 34:9). Nykyään valmiste­lukriminalisointeja on ulotettu sel­laisiin­kin rikos­tyyppei­hin, joissa on ha­luttu lähinnä rikostutkinnalli­sista syistä mah­dollisuus puuttua jo val­mistelu­tyyppiseen toimintaan. Meillä on rangaistavaa muun muassa maksuvälinepe­toksen valmis­telu (RL 37:11) ja huu­mausaineri­koksen valmistelu (RL 50:3).

       Valmistelusta voidaan yleensä vetäytyä samalla tavalla kuin rikoksen yrityksestä. Esimer­kiksi yleisvaarallisen rikoksen valmistelun (RL 34:9) tunnus­merkistön täyttää räjähteen hallussa­pito tuhotyön tekemi­sen tarkoitukses­sa. Jos räjähteitä hankki­nut henkilö päättää­kin olla tekemättä tuhotyötä, häntä ei rangaista valmistelukri­minalisoinnin nojalla. Jos valmistelu käsittää varustautu­mi­sen jonkin tulevan rikoksen tekemisek­si, rangaistusvapaus edellyttää kuitenkin varustelun hävittä­mistä.

       Lisäksi on huomattava, että valmistelusta vetäytyjää voidaan rangaista, jos valmistelu on samalla käsittänyt muun, täytetyn rikoksen. Esimerkkitapauksessa kyseeseen voi tulla räjähdysvaa­rallisista aineista annetun lain säännösten rikkominen, koska valmis­telija on pitänyt hallussaan laittomasti räjähteitä.

 

3.9. Osallisuus rikokseen

 

3.9.1. Tekijäkumppanuus

 

       Useimmat rikostunnusmerkistöt on kirjoi­tet­tu silmälläpitäen yhtä henkilöä rikoksen tekijänä. Käytännössä rikoksiin liittyy yleensä monien eri henki­löiden yhteistoimintaa. Jos kaksi tai useampia ovat yhdessä tehneet rikoksen, ran­gais­taan kutakin rikok­sen tekijänä (RL 5:1). Tekijäkumppaneis­ta kukin suorittaa osan rikoksesta ja vasta osista muodostuu kokonaisuus. Esimerk­kinä voidaan esittää ratkaisu KKO 1986 II 70, jossa taposta tuomit­tiin tekijänä myös henkilö, joka ei ollut suoritta­nut kuristamis­tointa mutta oli lyönyt ja potkinut uhria ennen surmaamistointa ja tiesi surmaamissuunnitelmasta. Vastaavalla tavalla jos A ja B päättävät raiskata naisen siten, että A pitelee naisesta kiinni B:n varsinaisesti raiskatessa, kumpikin voidaan tuomita raiskauksesta tekijäkump­panei­na, vaikka A:n teko sellaisenaan on vain pahoinpitely.

       Subjektiivi­sessa suhteessa tekijäkumppanuus edellyt­tää yhteisym­märrystä koko rikoksesta vii­meistään teon hetkellä. Jos kukin on osallistunut täytäntöönpanotoi­meen vain osittain, vasta yhteisymmärrys muiden kanssa saattaa jokaisen vas­tuunalaiseksi koko teosta. Tyypillistä yhteisymmärrystä havainnollistaa ratkaisu KKO 1950 I 9. A ja B olivat päättä­neet surmata kolmannen ja vakain tuumin ampuneet kumpikin tätä kohti ainakin yhden laukauk­sen, joista yksi oli osunut kuolettavasti. Koska A ja B olivat päättä­neet yksissä tuumin surmata uhrin ja olivat avanneet yhdessä tulen uhria vastaan, heidät tuomittiin tekijäkumppaneina surmaamisesta.

       Tekijäkumppanuuteen liittyvä yhteinen tahdonmuodostus on usein vaikeaa näyttää toteen. Usein voi olla luontevaa olettaa, että esimerkiksi pahoinpitelyti­lanne on "riistäytynyt käsistä" ja yksi tekijöistä on alkanut toimia omin päin. Yhteisymmärryksen tulee olla tahallisuuden kattamaa. Käytännössä näyttää siltä, että tekijäkumppanuuden edellyt­tämältä tahalli­suudelta ei ole edellytetty kovin yksityiskohtaista kuvaa siitä, millä tavalla tilanne saattaa edetä.

 

3.9.2. Välillinen tekeminen

 

       Välillisestä tekemisestä ei ole säädetty rikoslaissa. Oi­keuskir­jalli­suudessa ja -käytännös­sä kehiteltyjen periaat­teiden mukaan tekijä­vastuu­seen voi joutua se, joka ei itse suoranai­sesti pane rikosta täytän­töön vaan käyttää sen tekemisessä välikappaleena toista hen­kilöä. Hyväksi­käyttä­jää kutsutaan "välilli­seksi" teki­jäksi ja hyväk­sikäytet­tyä "välittömäksi tekijäksi". Välillinen tekeminen on usein luonteeltaan yllytyksen kaltais­ta. Siinä missä yllytyksen rangaista­vuus edellyttää ran­gaista­vaa pääte­koa, välillisen tekemisen tilanteille on tyypillis­tä, ettei välikap­palee­na käytetty joudu teostaan rangaistusvastuu­seen tai hänen vas­tuunsa on ainakin vähäi­sempää kuin välillise­nä tekijänä toimivan.

       Hyväksikäytettynä voi olla alle 15-vuotias lapsi tai mielentilan perus­teella syynta­keeton henkilö. Se, joka antaa syynta­keettoman käteen puukon, jotta tämä voisi surmata sillä toisen, voidaan tuomita taposta tekijänä. Toisaalta aikuisen pelkkä passiivinen mukana oleminen lapsen rikoksessa tuskin voi olla välillistä tekemis­tä, vaikka sitä voitaisiin­kin pitää jonkinlaisena lapsen "henkisenä tukemisena".

       Kyse voi olla siitäkin, että joku käyttää tahallaan hyväk­seen toisen tahalli­suu­den poistavaa ereh­dystä tai tietämättömyyttä. Kirjalli­suudessa esitetään esimerkkinä tilanne, jossa sairaan­hoi­taja antaa poti­laal­le kipulääkettä. Lääkäri, joka haluaa surmata potilaan, on sairaan­hoitajan tietä­mättä vaihtanut lääkkeen paikalle myrkkyä. Jos potilas kuolee, lääkäri syyllistyy tappoon. Vaikka sairaanhoitajan erehdys poistaa tahallisuuden, hänen syyk­seen voi jäädä tuottamus. Esimerkissä lääkäri vastaa taposta siitä riippumatta, hylät­täisiin­kö sairaanhoita­jaa vastaan ajettu syyte kokonaisuu­dessaan vai tuomit­taisiinko hänet kuole­mantuotta­muk­sesta ja tuottamuksellisesta virkavelvollisuu­den rikkomisesta (RL 40:11).

       Välillisenä tekemisenä voidaan käsitellä myös sellai­sia tilantei­ta, joissa hyväksikäytetty ei aiheuta muille vahinkoa vaan kärsii itse vahinkoa hyväksikäyttäjän ylly­tyksen johdosta. Esimerkiksi syynta­keettoman yllyttäminen tai painostaminen itsemurhaan taikka hänen avustami­sensa itsemur­hassa voi olla murha. Samalla tavalla arvioidaan sitä, että vaarallinen aine on tahallaan luovutettu tietämät­tömäl­le tai erehtyneel­le. On selvää, että jos joku antaa toiselle pakkas­nes­tettä juotavaksi ja nauttija sokeutuu, luovuttaja voi vastata törkeästä pahoinpite­lystä, koska hän on tahallaan käyttänyt hyväkseen uhrin erehdystä.

 

3.9.3. Yllytys

 

       Yllytyksessä (RL 5:2) on kysymys toisen tahallises­ta tai­vut­tamisesta tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yri­tyk­seen. Yllyttäjä on ri­koksen henkinen alkuunpanija ja häntä ran­gaistaan samalta rangaistusasteikolta kuin tekijää. Syykin on ilmei­nen. Yllyt­täjää voidaan usein perustel­lusti pitää vaarallisempana kuin varsinaista tekijää. Vaikka yllytyk­seen ja tekoon sovelletaan samaa tunnus­mer­kis­töä, yllyttäjän ja tekijän konkreet­tinen rangaistus ei ole tietenkään välttämättä sama.

       Rikoslain yllytyssäännöksessä puhutaan käskemises­tä, palkkaamisesta ja kiu­saa­misesta. Organisoi­tu­nees­sa rikollisuu­dessa organisaati­on rahoit­taja on yleen­sä yllyttäjän ase­massa. Muunlaista rangaistavaa taivutta­mis­ta on esimer­kiksi jonkinas­teinen uh­kaa­minen. Erittäin vakava uhkaus voi saavuttaa sen asteen, että uhkaaja on katsottava välilliseksi tekijäksi ja uhattu on rangaistus­vastuusta vapaa. Myös neuvo voi käydä yllytyksestä, vaikka yleensä neuvojen antaminen merkit­see vain avunan­toa. Yllytysvastuuseen riittää, että tekijä ei olisi tehnyt rikoksen­te­ko­päätös­tään ilman neuvoa.

       Yllytyksen tulee olla psyykkisessä syy-yhteydessä tekijän rikoksentekopää­tökseen ja siten myös tehtyyn tekoon. Condicio sine qua non -muotoilun mu­kaan syy-yhteys todetaan kysymällä, olisiko yllytetty tehnyt tekoa ilman yllytystä. Ratkaisussa KKO 1983 II 61 A ja B olivat sopineet B:n aviomiehen surmaa­misesta. A surmasi sopi­muksen mukai­sesti miehen B:n osallistu­matta surma­työhön. Koska B:n kat­sottiin saaneen A ryhty­mään surmatekoon, hänet tuomit­tiin yllytyksestä mur­haan.

       Sekä yllyttäjän että yllyte­tyn tulee toimia tahallaan. Jos yllytetty toimii vain tuot­tamuk­sellisesti, kyseessä on välillinen teke­minen, kuten edellisessä jaksossa todettiin. Sellainen "yllytys" ei ole rangaistavaa, jossa yllyt­täjä ei miellä sitä, että yllytetty todella tekee, mitä hänen käs­ketään. Jos joku käskee pilan päiten toista heittä­mään pankin näy­teikkunan rikki ja kehotettu osoittautuu käskijän häm­mästyk­seksi "yllytyshulluk­si", ei ke­hottaja vastaa yllytyksestä vahingontekoon.

       Yllytyk­ses­tä rangaistaan vain, jos yllytetty tekee rangaistavan pääteon tai ainakin rangaista­van yrityksen. "Epäon­nistunut yllytys" on rankaisema­ton. Pääsäännöstä on tosin poikkeuksena yritetty yllytys perättömään lausumaan (RL 15:5). Kriminaalipoliittisena perustana on se, että yleensä vain sellainen yllytys, joka johtaa ainakin rangaistavaan yritykseen, on siinä määrin vaaralli­nen, että siitä on syytä rangaista. Yllyttäjä ei koskaan vastaa enem­mästä kuin mitä tekijä todella pystyy tekemään. Tappoon yllyttäjä vastaa vain ylly­tyk­sestä pa­hoin­pitelyyn, jos tekijä ei sur­maakaan uhria vaan ainoastaan pa­hoinpitelee tämän.

       Käytän­nössä on sattunut, että joukkotiedotusvälineissä tai lentolehtisillä kehotetaan yleisöä rikoksiin. Jos yllytettyjen ryhmä on niin epämääräinen, ettei yllytyksen voida katsoa kohdistuneen kehenkään yksityiseen vaan yleisöön, kyse ei ole RL 5 luvussa tarkoitetusta yllytyksestä. Sen sijaan kyse voi olla julkisesta kehottamisesta rikokseen (RL 17:1). Näissä tilanteissa ei siis rangaista yllytyk­ses­tä johonkin tiettyyn tekoon, vaan julkinen kehottaminen rikokseen voi olla sellaisenaan rangaistava teko.

 

3.9.4. Avunanto

 

       Avunanto (RL 5:3) on tahallista myötä­vaikuttamista toisen tahalliseen rikok­seen ja siitä rangais­taan alennetun asteikon mukaan. Avunanto on lievemmin rangaista­vaa kuin yllytys, koska avunanto on usein myötävaiku­tus­ta, jolla ei ole ratkaise­vaa merkitystä rikoksen tekemisel­le. Yllytyshän merkitsee rikoksentekopäätöksen suoranaista aiheuttamista. Avunanto niin sanottuihin politiarikoksiin ei ole rangaistavaa. Tällaisina pidetään ennen kaikkea niitä erityislainsäädän­nös­sä kriminalisoituja tekoja, joista ei ole säädetty ankaram­paa rangais­tusta kuin kuusi kuukautta van­keutta.

       Avunanto voi olla fyy­sistä tai psyykkistä. Se voi ilmetä esimerkiksi apuväli­neiden toimittamisena, väli­nei­den käyttöön opastamisena, rikoksenteko­pai­kalla apurina toimi­misena tai etukä­teisenä lupauksena rikok­sente­kopaikalta pois­kuljetta­misessa ja rikoksen salaamisessa. Myös etukäteinen lupaus avustaa saaliin markkinoinnissa voi olla avunantoa. Hyvin vähäpätöistä avunantoa voitaneen pitää rankaisematto­mana.

       Rikoksen jälkeen tapah­tuva teki­jän paon edistäminen tai todisteiden hävittä­minen ei ole enää avunantoa itse pää­rikokseen. Se voi sen sijaan tulla ran­gaistavak­si rikok­sentekijän suojelemis­ena (RL 15:11), jos suojelija ei ole tekijän lähiomainen. Varastetun tavaran ostaminen täyttää kätke­misrikoksen (RL 32:1) tunnusmerkistön, mutta avunantoa päätekoon se ei ole. Poikkeuksena on se tilanne, jossa rikoksentekijän suojelemisesta tai omaisuuden kätkemisestä on sovittu etukäteen. Tällöin edistäjä tuomitaan avunannosta päätekoon.

       Avunannon kohdalla riittävänä syy-yhteyte­nä on pidetty myötävaikuttavaa syy-yhteyttä. Avunantaja ei ole vastuusta vapaa sillä perusteella, että päätekijä olisi tehnyt teon myös ilman avunantoa. Riittää, että avunanto on lisännyt, edistänyt tai helpottanut ri­koksen tekemisen mahdolli­suutta. Tahallisuusvaatimus vastaa yllyttä­jän tahalli­suusvaatimusta. Kun tekijä pyrkii toteuttamaan rikoksen omalla toiminnallaan, avunan­taja pyrkii toteutta­maan rikoksen päätekijän välityksellä. Avunanto on rangaistava vain sillä edellytyksel­lä, että pääteko tai ainakin sellaisen yritys tehdään.

       Usein on vaikeaa arvioi­da sitä, onko kysy­mys avunannosta vai tekijäkump­panuudesta. Periaatteessa ero voitaisiin tehdä subjektiivisin kriteerein. Tällaista erot­telua, jossa avun­anto erotettaisiin tekijän­toimesta sillä perusteel­la, toimi­taan­ko omassa intressissä vai jonkin toisen päätekijän intressissä, ei Suomessa sellaisenaan ole noudatettu. Meillä eroa on paalutettu vanhemmassa oikeuskäytännös­sä kysymällä, onko osallinen itse edes osaksi toteuttanut rikoksen täytän­töönpanotoimen. Tämän muodollis-objektiivi­sen teorian mu­kaan esimerkiksi ryöstöauton kuljettaja olisi korkeintaan avunan­taja, koska hän ei osallistu väkivallan käyttöön.

       Muodollis-objektiivisessa teoriassa ei voitu ottaa huomi­oon osallisen kokonaispanosta rikos­suun­nitelman toteut­tamisessa. Uudem­massa oikeuskäytän­nössä onkin rajaa haettu aineellis-objek­tiivisen teorian mukaan kysymällä, mikä on kunkin mukana olleen teko-osuus kokonaisvaltaisesti arvioi­tuna. Aineellis-objektiivisen teorian mukaan tekijänä pidet­tävä onkin usein muodollis-objektii­vi­sesti vain avunan­taja ja linjan muutos on merkinnyt aiemmin avunantoina pidettyjen teko-osuuksien pitämistä nyt tekijäkump­panuutena.

       Varkaus- ja ryöstörikoksissa aineellis-objektiivinen ajattelutapa on selvästi korostunut. Varkaudesta ja ryöstöstä tuomitaan tekijänä henkilö, joka ei suorita osaakaan täytäntöön­panotoi­mesta mutta joka suun­nittelee rikoksen yhdessä kumppanien kanssa, kuljettaa nämä rikospai­kalle ja sieltä pois sekä saa osansa anaste­tuis­ta rahois­ta.

       Verorikosten arvioinnissa muodollis-objektiivisille näkökohdille annetaan edelleen suuri merkitys. Esimerkiksi perunkirjoituksen uskotut miehet on tuomittu vain avunannosta veropetokseen, jos he merkitsevät tahallaan virheellisiä tietoja perukirjaan (KKO 1988:93). Kiin­teistö­kaupan myyjät tuomitaan avunannosta ostajien verope­tok­seen, kun he allekirjoittavat kauppakirjan, jossa on "mus­taa kaup­pahintaa", jota he tietävät ostajien käyttä­vän varainsiirtoveron välttämi­sen tarkoituksessa (KKO 1984 II 105).

       Ennen kaikkea henkirikoksissa aineellis-objektiivisessa tarkastelutavassa on erkaannu­ttu arvelutta­van kauas muodollis-objektiivisesta täytäntöön­panotoimen vaatimuk­sesta. Asial­li­sesti avun­annon itsenäinen merkitys näkyy kaven­tuneen olennaisesti. Niin sanotussa Imatran taksisurmatapauksessa (KKO 1988:42) A ja B olivat päättäneet tilata taksin, sur­mata sen kuljettajan ja anastaa auton ja rahat. A surmasi taksi­autoilijan ampu­malla, ja B ryhtyi taksiauton kuljetta­jak­si. Mo­lemmat tuo­mittiin murhasta.

       Ratkaisussa KKO 1995:119 oli kyse niin sanotusta Jollaksen palkkamurhas­ta. Siinä myötävaikuttaneen B:n osuus oli suurempi kuin edellisessä tapauksessa. A oli sopinut palkkamurhasta uhrin pojan kanssa. A:n luvattua osan palkkiosta B:lle tämä tuli kumppaniksi. A ja B olivat yhdessä valmistelleet rikosta. B oli odottanut A:ta tekopaikan lähellä autossa, kuljettanut A:n pois ja osallis­tu­nut rikoksen välinei­den hävit­tämi­seen. B tuomit­tiin murhas­ta tekijänä.

 

4. RIKOSTEN SEURAAMUKSET

 

4.1. Rangaistuslajien yleiskuvaus

 

       Ankarin mahdollinen rangaistus on kuolemanrangaistus. Suomi luopui ensimmäisenä länsieurooppalaisena valtiona kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanosta rauhanaikana. Viimeinen rauhanaikainen kuolemanrangaistus pantiin täytäntöön vuonna 1826. Vuoden 1918 sisällissodan yhteydessä sekä talvi- ja jatkosodan aikana meilläkin käytettiin teloituksia. Rikoslaista kuolemanrangaistus poistettiin lopullisesti vasta vuonna 1972. Hallitusmuoto sisältää absoluuttisen kuolemanrangaistuksen kiellon (HM 6 §). Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen kuudes lisäpöytäkirja vuodelta 1985 kieltää kuolemanrangaistuksen käytön.

       Yleismaailmallisesti katsoen kysymys kuolemanrangaistuksesta on edelleen avoin. Läntisistä valtioista Yhdysvaltojen useat osavaltiot käyttävät kuolemanrangaistusta. Muista maista etenkin Kiina, eräät muut Aasian valtiot ja osa arabimaista jatkavat tämän ilmeisellä tavalla epäinhimillisen rangaistuksen käyttöä. Maailman valtioiden selvä enemmistö on ottanut selvän kielteisen kantansa kuolemanrangaistukseen.

       Vuoden 1734 lakiin sisältyi lukuisia ruumiin- ja häpeärangaistuksia. Ruumiinrangaistuksiin kuului muun muassa teilipyörä, johon kiinnitetty tuomittu joutui kärsimään voimakasta fyysistä tuskaa. Tyypillisin häpeärangaistus oli jalkapuu, johon rikoksesta tuomittu kahlittiin yleisön nähtäväksi. Nykyisessä laissa ei ole suoranaisia häpeärangaistuksia. Epäinhimilliset ja halventavat rangaistukset kielletään sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksessa että kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa.

       Nykyisessä kriminaalipolitiikassa seuraa­musjärjestelmää on kehitetty yleispre­vention varassa. Seuraamusjärjestel­män on oltava ennakoitava. Sen tulee kohdella erilaisia rikoksentekijöitä yhdenvertaisella ja oikeu­denmu­kaisella tavalla. Ihanteena on selväpiir­teinen, harvalukui­sille rangais­tuslajeille rakentuva järjestel­mä. Voimassa olevan rangaistusjärjestelmän ytimenä ovat vapauteen ja varallisuuteen kohdistuvat rangaistukset eli ehdoton ja ehdollinen vankeus, sakko ja rikesakko. Niitä selostetaan tarkemmin seuraavissa jaksoissa.

       Rikosoikeudelli­nen seuraamusjärjes­telmä ankaroituu asteittain. Käytössä olevien seuraamusten suhteut­taminen toisiinsa on tietysti aina vaikeaa. Haastattelututki­muksissa on todettu, että esimerkiksi pitkä ehdollinen vankeus voidaan kokea ankarampana rangais­tukse­na kuin lyhyt ehdoton van­keus. Ankara sakko voi olla tuntu­vampi rangaistus kuin lyhyt ehdollinen vankeus. Silti kotimaiset seuraa­mukset voidaan esittää ankaruudel­taan seuraa­vanlaisena pääpiirteisenä por­taikkona.

 

Seuraamusten porrasmalli

 

 

A                                        Ehdoton vankeus

N                                   Yhdyskuntapalvelu

K                              Ehdollinen vankeus ja oheissakko

A                          Nuori henkilö: nuorisorangaistus

R                     Ehdollinen vankeus ilman oheissakkoa

U                Sakko

U            Tuomitsematta jättäminen

S       Syyttämättä jättäminen ja esitutkinnan toimittamatta jättäminen

 

     TEON MOITEARVOSTELU (RL 6:1)

* teon vahingollisuus ja vaarallisuus

* siitä ilmenevä tekijän syyllisyys

 

 

4.2. Rangaistuksen määrääminen

 

4.2.1. Yleistä

 

     Vuoden 1734 rikoskaaressa kustakin rikoksesta seuraava rangaistus oli tarkkaan yksilöity ja tuomioistuimen päätehtävä oli valita tunnusmerkistöjen joukosta tapaukseen soveltuva. Tällainen absoluuttisesti määrättyjen rangaistusten järjestelmä oli mahdollinen, koska tunnusmerkistöt olivat hyvin kasuistisia ja yksityiskohtaisia. Nykyään rikoslait on kirjoitettu toisella tavalla. Meillä otettiin käyttöön relatiiviset rangaistusasteikot jo vuoden 1889 rikoslaissa. Loppusuoralla olevassa rikoslain kokonaisuudistuksessa rangaistusasteikkoja on useissa tapauksissa jouduttu säätämään varsin laajoiksi, koska tunnusmerkistöt on laadittava abstrakteiksi ja yhtä tunnusmerkistöä joudutaan soveltamaan rangaistusarvoltaan hyvin erityyppisissä tilanteissa.

     Rikoslain kokonaisuudistuksen kuluessa on tarkistettu johdonmukaisesti rangaistusasteikkoja. Rikokset on pyritty porrastamaan törkeyden mukaan muutamaan tyyppiin. Vaikka näin pitkälle ei päästykään, on kokonaisuudistuksessa rangaistusasteikkojen määrää pystytty supistamaan olennaisesti aikaisemmasta. Karkeasti ottaen tunnusmerkistöissä käytetään yleensä seuraavia asteikkoja. Rangaistus voi olla esimerkiksi:

     - 1 - 120 päiväsakkoa (esim. näpistys)

     - 1 - 120 päiväsakkoa tai 14 pv - 6 kk vankeutta (esim. vammantuottamus)

     - 1 - 120 päiväsakkoa tai 14 pv - 1 v vankeutta (esim. työturvallisuusrikos)

     - 1 - 120 päiväsakkoa tai 14 pv - 1 v 6 kk vankeutta (esim. varkaus)

     - 1 - 120 päiväsakkoa tai 14 pv - 2 v vankeutta (esim. pahoinpitely)

     - 4 kk - 4 v vankeutta (esim. törkeä varkaus)

     - 6 kk - 10 v vankeutta (esim. törkeä pahoinpitely)

     - 2 v - 10 v vankeutta (esim. törkeä ryöstö)

- 8 v - 12 v vankeutta (esim. tappo)

     - vankeutta elinkaudeksi (esim. murha)

 

4.2.2. Rangaistusasteikosta päättäminen

 

     Rangaistusasteikosta päättämisen lähtökohtana on tietysti se rangaistusasteikko, joka kuuluu sovellettavaan rikossäännökseen. Ensin on siis ratkaistava se, onko kyseessä esimerkiksi varkaus vai törkeä varkaus. Näin saatua rangaistusasteikkoa on alennettava, jos tapaukseen soveltuu jokin yleinen rangaistuksen vähentämisperuste (RL 3:2). Ensinnäkin vähentämisperusteena toimivat

     - nuoruus eli rikoksen tekeminen 15-17 vuoden ikäisenä,

     - vähentynyt syyntakeisuus,

     - yritys, jos se on säädetty erikseen rangaistavaksi, ja

     - avunanto.

     Näissä tapauksissa vankeus- tai sakkorangaistuksen maksimi alenee neljänneksellä ja minimiksi tulee rangaistuslajin yleinen vähimmäismäärä. Kun törkeän varkauden rangaistusasteikko on 4 kk - 4 v vankeutta, avunannosta törkeään varkauteen tuomitaan 14 pv - 3 v vankeutta. Jos rikoksesta on säädetty yksinomaan elinkautinen vankeusrangaistus, vähennetty asteikko on 2-12 v vankeutta. Murhan yrityksen rangaistusasteikko on siten 2-12 v vankeutta.

     Mikäli tekoon soveltuu useampia vähentämisperusteita, vaikuttaa niistä jokainen maksimirangaistukseen edellä mainitulla tavalla. Minimi laskee rangaistuslajin yleiseen minimiin jo yhden vähentämisperusteen soveltamisella. Niinpä esimerkiksi nuorena henkilönä tehdystä avunannosta tappoon minimirangaistus on 14 pv ja maksimirangaistus 6 v 9 kk vankeutta (= 3/4 x 3/4 x 12 v). Avunannosta rikoksen yritykseen on säädetty erikseen; siinä tapauksessa rangaistusmaksimi laskee 3/8-osaan (= 1/2 x 3/4).

     Rikoslain yleisessä osassa on lisäksi kolme vähentämisperustetta, jotka antavat tuomioistuimelle enemmän harkintavaltaa. Näitä ovat

     - hätävarjelun liioittelu,

- voimakeinojen käytön liioittelu ja

     - oikeudenvastainen pakkotila (ns. pakkotilan liioittelu).

     Näissä tapauksissa tuomioistuin voi vaihtoehtoisesti, tilanteen mukaan, joko soveltaa edellä selostettua vähentämisperustetta tai soveltaa normaalia rangaistusasteikkoa taikka jättää tekijä kokonaan rangaistukseen tuomitsematta. Tilanteita selostettiin edellä jaksossa 3.7.2..

     Kohtuuttomien rangaistusten välttämiseksi tuomioistuimella on lisäksi mahdollisuus alittaa rikoksesta säädetty erityinen vankeusminimi tai tuomita vankeuden sijasta sakkoa silloinkin, kun rikoksesta on säädetty vain vankeutta määräajaksi. Tällainen yksittäistapauksissa sovellettava rangaistussäännöksestä poikkeaminen (RL 3:5.2) on mahdollista erityisistä syistä tilanteessa, jossa yleisestävät syyt eivät estä rangaistusasteikon alittamista. Asteikon alittamisen syyt on mainittava tuomiossa. Erityinen syy voi liittyä vaikkapa tekotilanteeseen. Esimerkiksi törkeään pahoinpitelyyn ärsytetty tai painostettu tekijä voidaan tuomita myös alle 6 kk:n vankeusrangaistukseen tai jopa sakkoon. Tätä vaihtoehtoa käytetään hyvin harvoin.

 

4.2.3. Yhteisen rangaistuksen määrääminen

 

     Koska noin 40 % kaikista rangaistustuomioista koskee useampaa kuin yhtä rikosta, seuraavaksi on kysyttävä, miten rikosten useammuus vaikuttaa käytettävissä olevaan vähimmäis- ja enimmäisrangaistukseen. Kun tuomittavana on useita rikoksia, lähtökohtana on yhteisen rangaistuksen määrääminen kaikista samalla kertaa tuomittavista rikoksista. Tätä kutsutaan yhtenäisrangaistusperiaatteeksi, jota koskevat säännökset otettiin meillä rikoslain 7 lukuun vuonna 1991.

     Jos kaikista rikoksista olisi tuomittava vankeuteen, niistä tuomitaan yhteinen vankeusrangaistus. Jos osasta olisi tuomittava vankeuteen ja osasta sakkoon, kaikista rikoksista voidaan silloinkin tuomita yhteinen vankeusrangaistus, tai osasta yhteinen vankeusrangaistus ja muista sen ohella sakkoa. Yhdestä rikoksesta tuomittava elinkautinen vankeusrangaistus kattaa kaikki muut rikokset.

     Lähtökohtana yhteisen vankeusrangaistuksen enimmäismäärää etsittäessä on ankarin eri rikoksista säädetty enimmäisrangaistus. Sen saa ylittää enintään 1, 2 tai 3 vuodella sen mukaan, onko ankarin enimmäisrangaistus alle 1 v 6 kk vankeutta, alle 4 v vankeutta vai vähintään 4 v vankeutta. Yhteinen rangaistus ei kuitenkaan koskaan saa olla korkeampi kuin eri rikosten enimmäisrangaistusten summa. Yhteisen vankeusrangaistuksen ehdoton maksimi on 15 vuotta.

     Esimerkiksi jos tuomittavana on varkaus, törkeä varkaus ja pahoinpitely, tuomioistuimella on eri vaihtoehtoja. Jos se määrää kaikista rikoksista yhteisen vankeusrangaistuksen, ankarin mahdollinen rangaistus on periaatteessa 7 v vankeutta. Tähän päädytään tekemällä ankarimpaan maksimirangaistukseen (4 v vank.) pääsäännön mukainen lisäys (3 v). Jos rikosten maksimirangaistukset laskettaisiin yhteen (1 v 6 kk + 4 v + 2 v), saataisiin tätä korkeampi maksimi.

     Mahdollista on myös, että tuomioistuin tuomitsee törkeästä varkaudesta ja varkaudesta yhteisen vankeusrangaistuksen (maksimirangaistus nyt yhteenlasketut maksimirangaistukset eli 5 v 6 kk vank.) ja pahoinpitelystä sakkoa (1-120 ps). Kolmas vaihtoehto on, että vankeusrangaistus tuomitaan törkeästä varkaudesta ja pahoinpitelystä (maksimirangaistus yhteenlasketut maksimirangaistukset eli 6 v vank.) ja varkaudesta tuomitaan sakkoa (1-120 ps). Vankeuden minimi on kaikissa vaihtoehdoissa törkeän varkauden minimirangaistus eli 4 kk vankeutta.

     Kun samalla kertaa tuomitaan kahdesta tai useammasta rikoksesta sakkoon, niistä määrättävän yhteisen sakkorangaistuksen enimmäismäärä on 240 päiväsakkoa. Jos siis vain törkeästä varkaudesta tuomitaan vankeusrangaistus, sen asteikko on normaali 4 kk - 4 v vank. Sen ohella varkaudesta ja pahoinpitelystä tuomittava yhteinen sakkorangaistus on 1-240 ps.

     Kuten esimerkistä havaitaan, laissa asetettu yhteisen vankeusrangaistuksen maksimi lasketaan hyvin mekaanisella tavalla. Yhteisen rangaistuksen mittaamisessa lähtökohdaksi on käytännössä otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta olisi tuomittava ankarin rangaistus, tässä tapauksessa törkeä varkaus. Lähes aina tästä rikoksesta säädetty rangaistusasteikko riittää mitattaessa yhteistä rangaistusta rikoskokonaisuudesta ja asteikkoa ei tarvitse tarkistaa ylöspäin. Jos esimerkkitapauksessa tuomioistuin tuomitsisi törkeästä varkaudesta 7 kk vankeutta, muut kaksi rikosta voidaan ottaa huomioon ankaroittavana seikkana ja yhteiseksi vankeusrangaistukseksi määrätä jonkin verran 7 kk ylittävä määrä, esimerkiksi 9 kk vankeutta.

     Rikoksentekijän asemaan ei saisi vaikuttaa se seikka, missä järjestyksessä hänen rikoksensa tulevat tuomittaviksi. Jos kahdesta törkeästä varkaudesta tuomittaisiin erikseen rangaistus, kumpikin rangaistus voisi olla maksimissaan neljä vuotta vankeutta. Jos taas molemmat rikokset ovat samaan aikaan tuomittavana, yhteisen vankeusrangaistuksen maksimi on 7 v (4 v + 3 v). Tämän vuoksi lakiin on otettu säännös aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen huomioon ottamisesta.

     Oletetaan, että henkilö on tuomittu törkeästä varkaudesta 7 kk vankeuteen. Tämän jälkeen häntä syytetään toisesta törkeästä varkaudesta, johon syytetty oli syyllistynyt ennen edellistä vankeustuomiotaan. Aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus voidaan ottaa huomioon kohtuuden mukaan rangaistusta alentavana seikkana. Myös törkeän varkauden 4 kk erityinen minimirangaistus voidaan alittaa uudessa tuomiossa. Aikaisempi rangaistus voidaan jopa katsoa riittäväksi myös myöhemmin ilmi tulleesta rikoksesta. Rangaistus määrätään ikään kuin molemmat rikokset olisivat olleet ensimmäisessä tuomiossa yhdellä kertaa arvosteltavina.

     Jos sen sijaan tuomittavana on rikos, jonka tekemisen jälkeen syytettyä ei ole tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen, vanhoja tuomioita ei oteta huomioon uudessa ratkaisussa. Tilanteita voidaan kuvata seuraavalla tavalla. Rangaistukset ovat esimerkinomaisia.

  

R1 (7 kk)

R2 (7 kk)

 

 

 

T(1+2) 9 kk

  

R1 (7 kk)

R2 (7 kk)

 

 

 

 

T(1) 7 kk

T(2) 60 pv

  

R1 (7 kk)

 

R2 (7 kk)

 

 

T(1) 7 kk

 

T(2) 7 kk)

 

4.2.4. Rangaistuksen mittaaminen ja lajivalinta

 

     Rangaistuksen mittaamisen yleissäännökset otettiin RL 6 lukuun vuonna 1976. Lähtökohta on selkeän tekorikosoikeudellinen. Rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen (RL 6:1).

     Rikoksen vahingollisuudella ja vaarallisuudella halutaan korostaa sitä, että ratkaisevaa ei ole ainoastaan rikoksen toteutunut seuraus vaan myös se vaara, jota teosta ennalta arvioiden olisi saattanut aiheutua. Tekijän syyllisyys määrittää rangaistusta siltä osin, kuin se on ilmennyt teossa. Arvostelun kohteena ei ole tekijän persoonallisuus tai elämäntavat, vaan se, miten moitittavasti syytetty on toiminut tehdessään rikoksen.

     Myös rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä tähdennetään. Samanlaisesta teosta tulisi saada osapuilleen samanlainen rangaistus eri tuomioistuimissa ja eri puolilla maata. Huomioon ei oteta ainoastaan tehtyä rikosta vaan myös normaalirangaistus eli rikostyypistä useimmiten käytetty rangaistus. Normaalirangaistuksesta voidaan poiketa, jos tapaukseen soveltuu rangaistuksen koventamis- ja lieventämisperuste. Koventamis- ja lieventämisperusteet eivät siis korota tai laske rangaistusasteikkoa vaan vaikuttavat mittaamisratkaisuun sen sisällä.

     Rangaistuksen yleisiä koventamisperusteita (RL 6:2) ovat

     - rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus,

     - rikoksen tekeminen vakavia rikoksia varten järjestäytyneen ryhmän jäsenenä,

     - rikoksen tekeminen palkkiota vastaan sekä

     - tekijän aikaisempi rikollisuus, jos se osoittaa tekijässä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä (ns. uusimisperuste).

     Käytännössä koventamisperusteita sovelletaan melko harvoin. Yleensä sovellettavaksi tulee uusimisperuste. Sen soveltamisessa on huomattava, että rangaistuksen koventaminen edellyttää käsiteltävän rikoksen ja aikaisemman rikollisuuden samankaltaisuutta ja sitä, että uusiminen ei ole satunnaista. Varkaudesta tuomittavaa rangaistusta ei kovenna se, että syytetty on syyllistynyt aikaisemmin rattijuopumuksiin. Piittaamattomuusarviossa on puolestaan otettava huomioon muun muassa se, kuinka suurta harkintaa rikos edellyttää. Esimerkiksi lieviin omaisuusrikoksiin urautunut elämäntapa ei välttämättä osoita ilmeistä piittaamattomuutta.

     Nykyisin käydään keskustelua siitä, millä tavalla rasistisiin motiiveihin tulisi suhtautua rangaistuksen määräämisessä. Useissa maissa tällaiset motiivit on kirjattu yleiseksi rangaistuksen koventamisperusteeksi; joissakin maissa rasistiset motiivit voivat kvalifioida pahoinpitelyn törkeäksi pahoinpitelyksi. Jo tällä hetkellä voidaan rangaistus mitata normaalirangaistusta ankarammaksi, jos ulkomaalaisiin kohdistunut väkivalta on ollut suunnitelmallista.

     Yleiset lieventämisperusteet (RL 6:3) on kuvattu laissa melko yleisin sanankääntein. Koska ne vaikuttavat syytetyn eduksi, niitä voidaan tulkita laajentavasti. Sitä vastoin koventamisperusteita ei voida tulkita sanamuotoaan laajemmin. Lieventämisperusteita ovat

     - rikoksen tekemiseen vaikuttanut huomattava painostus, uhka tai muu sen kaltainen vaikutin,

     - rikokseen johtanut voimakas inhimillinen myötätunto taikka poikkeuksellinen ja äkkiarvaamaton houkutus tai muu vastaava seikka, joka on ollut omiaan heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia, tai

     - tekijän oma-aloitteinen pyrkimys estää tai poistaa oman rikoksensa vaikutuksia taikka edistää oman rikoksensa selvittämistä.

     Osa lieventämisperusteista on ikään kuin koventamisperusteiden kääntöpuolia. Esimerkiksi törkeisiin huumausainerikoksiin syyllistyvien liigojen tapauksissa organisaation johtajien rangaistuksia voidaan usein koventaa sillä perusteella, että rikokset on tehty vakavia rikoksia varten järjestäytyneen ryhmän jäseninä. Rivijäsenten tapauksissa voi sen sijaan tulla sovellettavaksi lieventämisperusteena rikosten tekemiseen vaikuttanut huomattava painostus tai uhka, jos liigassa on pidetty yllä ankaraa ryhmäkuria.

     Rikoksen vaikutusten tai selvittämisen edistäminen on selvästi tavallisimmin sovellettu lieventämisperuste. Toisin kuin muut koventamis- ja lieventämisperusteet, tämä peruste ei koske itse rikoksessa osoitettua syyllisyyttä vaan liittyy rikoksen jälkeiseen vaiheeseen. Rikosten vaikutusten estämisessä on kyse tehokasta katumista muistuttavasta toiminnasta. Lieventämisperuste voi tulla sovellettavaksi, jos pahoinpitelijä on ambulanssin hälyttämällä yrittänyt estää uhrinsa menehtymisen, onnistuipa siinä tai ei.

     Rikoksen selvittämisen edistämisperuste koskee oman rikoksen selvittämistä tai sen vaikutusten ehkäisemistä. Amerikkalaisista elokuvista tuttua "plea bargaining" -järjestelmää ei Pohjoismaissa eikä juuri Manner-Euroopassakaan tunneta. Siinä syyteharkintaan ja rangaistukseen tuomitsemiseen vaikuttaisi olennaisesti se, että syylliseksi epäilty on suostunut paljastamaan kanssarikollisensa.

     Rikoksesta ja sen käsittelystä voi aiheutua tekijälle monenlaisia haitallisia seurauksia. Aiheutetut vahingot voivat nousta miljooniin markkoihin, tekijä tai hänen perheenjäsenensä on voinut vammautua vakavasti rikoksen yhteydessä, ja tuomittu saattaa menettää työpaikkansa rikoksen johdosta. Näissä tilanteissa on usein mahdollista jättää tekijä rangaistukseen tuomitsematta, mutta vaikka rangaistus tuomittaisiin, rangaistuksen mittaamisessa on otettava huomioon sanktiokumulaatio kohtuuden mukaan lieventävänä perusteena (RL 6:4).

     Viime vuosina on tullut useasti esille rikosasian käsittelyn saaman kielteisen julkisuuden merkitys. On puhuttu siitä, kuinka julkisuuden henkilön oikeudenkäynti on "trial by press", lehdistön oikeudenkäynti, jossa henkilö on tuomittu, ennen kuin häntä vastaan on edes nostettu syytettä. Rikosasian saamalle julkisuudelle voidaan antaa merkitystä silloin, kun julkisuus poikkeuksellisesti tuhoaisi rikoksentekijän tulevaisuuden tai vakavasti vaarantaisi sitä. Korkea-arvoisten virkamiesten, poliitikkojen tai muiden julkisuuden henkilöiden tekemiin rikoksiin säännönmukaisesti liittyvä kiusallinen huomio ei riitä sanktiokumulaatiosäännöksen soveltamiselle.

 

4.2.5. Rangaistuksesta tehtävät vähennykset

 

     Tuomioistuimen on tehtävä rangaistuksesta rikosprosessuaalista vapaudenmenetystä vastaava vähennys. Kysymys ei ole rangaistuksen mittaamisesta vaan kompensaatiosta. Esitutkinnan ja oikeudenkäynnin aikainen vapaudenmenetys ei ole rangaistus vaan perustuu yleensä rikoksen selvittämisintressiin. Jos tuomittu tuomitaan rangaistukseen, tällainen vapaudenmenetys on vähennettävä rangaistustuomiosta (RL 3:11). Vastaavasti jos syyte hylätään, aiheetta vapautensa menettäneellä on oikeus vahingonkorvaukseen valtion varoista.

     Käytännössä tärkein vähennys koskee pidätys- ja tutkintavankeusaikaa sekä mielentilatutkimukseen kulunutta aikaa. Jos pidätys on kestänyt yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuorokauden, vapaudenmenetysaika vähennetään tuomitusta ehdollisesta tai ehdottomasta vankeusrangaistuksesta täysimääräisenä. Sakkorangaistuksesta on tehtävä vastaava vähennys kohtuullisessa määrin, esimerkiksi vähentämällä kaksi päiväsakkoa yhdestä vapaudenmenetyspäivästä (KKO 1987:71).

     Vapaudenmenetyksen tulee olla asiallisessa yhteydessä siihen rikokseen, josta on tuomittu rangaistus. Pidätys- ja tutkintavankeusaika vähennetään nimenomaan vapaudenmenetyksen perusteena olevasta rikoksesta tuomitusta rangaistuksesta.

 

4.3. Ehdoton vankeus

 

4.3.1. Tuomitseminen ja täytäntöönpano

 

     Rikoksesta voidaan tuomita vankeutta sovellettavan rangaistusas­teikon puitteissa 14 pv - 12 v tai elinkau­deksi (RL 2:2). Rikoskohtaisissa rangaistusasteikoissa vankeusrangaistuksen käyttöä on lähes aina rajattu suppeammaksi. Rangaistuskäytännössä ehdottomien vankeusrangaistusten keskipituus on varsin lyhyt. Lähes puolet niistä on korkeintaan 3 kk mittaisia. Yli 2 v vankeusrangaistuksia on vain vajaat 10 % ehdottomista vankeusrangaistuksista.

     Vielä 1960-luvulla meillä käytettiin ehdotonta van­keusrangaistusta poikkeuksellisen paljon. Viime vuosikym­menien kri­minaalipolitii­kan yhtenä ylei­senä tavoit­teena onkin ollut lähentää suomalaista vankeusran­gaistuskäy­täntöä muiden Pohjois­maiden tasoon. Vuonna 1980 suoma­lai­nen vanki­lu­ku oli noin 5 000, mikä vastasi 106 vankia 100 000 asu­kasta kohti. Vuonna 1997 vankilu­ku oli laske­nut noin 2 500:aan ja vastasi enää noin 60 vankia 100 000 asu­kasta kohden. Ny­kyinen määrä on poh­jois­maisella tasolla.

     Vakavista rikoksista vankeusrangaistukseen tuomittu voidaan määrätä tuomitsemisen yhteydessä samalla vangituksi. Yleensä tuomitut odottavat vapaudessa rangaistuksen täytäntöönpanon aloittamista. Vankilapassituksesta huolehtii kihlakunnanvouti tai nimismies. Täytäntöönpanon aloittamista voidaan lykätä sosiaalisin tai taloudellisin perustein taikka tuomitun sairauden vuoksi.

     Vankeusrangaistuksen täytäntöönpano oli rakennettu 1970-luvulle asti niin sanotun progressiivijärjestelmän varaan. Täytäntöönpanon alkaessa vanki oli ankarien rajoitusten alainen mutta sai myöhemmin enemmän vapauksia. Taustalla oli ajatus vangin parantamisesta ja kouluttamisesta yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi. Nykyään täytäntöönpanon lähtökohdat ovat realistisemmat. Täytäntöönpanossa pyritään ennen kaikkea vankeusrangaistuksen haittavaikutusten vähentämiseen.

     Vankeinhoitolaitokseen kuuluu 24 eri puolella Suomea sijaitsevaa rangaistuslaitosta. Suljettuina laitoksina toimivat 16 keskus- ja lääninvankilaa sekä nuorisovankila. Vankeinhoidon yhtenä pääongelmana on laitoskannan huono kunto. Huomattava osa vankiloista on rakennettu 1800-luvun lopulla. Toimitilat ovat vankien, heidän valvontansa ja henkilöstön työolojen kannalta puutteellisia ja epätarkoituksenmukaisia. Perusparannuksiin käytettävissä olevien määrärahojen niukkuuden vuoksi laitoskannan kunto rapistuu jatkuvasti.

     Avolaitokset jakautuvat avo‑ eli varavankiloihin sekä suljettujen laitosten alaisiin avovankilaosastoihin ja työsiirtoloihin. Työsiirtolat perustetaan tiettyjä työkohteita varten ja ne lakkautetaan tai siirretään uuteen kohteeseen työkohteen valmistuttua. Avolaitoksiin sijoitetaan vankeja, joiden katsotaan sopeutuvan avolaitoksen oloihin ja joiden ei oleteta poistuvan sieltä luvatta. Toisin kuin suljetuissa laitoksissa, avolaitoksiin sijoitetut käyttävät aina omia vaatteitaan ja saavat työstään käypää palkkaa. Tästä he maksavat tavalliseen tapaan verot sekä oman ylläpitonsa. Suljetussa laitoksessa vanki saa tekemästään työstä aivan minimaalisen taloudellisen korvauksen.

     Vanki on velvollinen osallistumaan rangaistuslaitoksen järjestämään tai hyväksymään toimintaan. Työn ja opiskelun tarkoituksena on edistää vangin mahdollisuuksia tulla toimeen yhteiskunnassa vapautumisen jälkeen. Tietyin edellytyksin vanki voi myös käydä päivittäin vankilan ulkopuolella työssä tai opiskelemassa oppilaitoksessa.

     Jatkossa tulee keskusteltavaksi muun muassa se, voitaisiinko ehdottomaan vankeuteen kytkeä nykyistä enemmän päihdehuollon palveluja. Jos päihdeongelmalla on selvä yhteys henkilön rikollisuuteen, hoidollinen seuraamus ei ole ankarampi kuin perinteinen rangaistus, ja jos tekijä suostuu hoidon käyttämiseen osana rangaistusta, myös hoitoa voi olla perusteltua käyttää ongelman hoitamiseen. Esimerkiksi huumausainerikollisten hoitaminen päihdeongelmastaan voi monessa tapauksessa tuottaa olennaisesti parempia tuloksia kuin perinteisten rangaistusten käyttäminen.

 

4.3.2. Vankilasta vapautuminen ja valvonta

 

     Määräaikaisesta vankeusrangaistuksesta pannaan täytäntöön vankilassa pääsääntöisesti kaksi kolmasosaa, minkä jälkeen tuomittu pääsee ehdonalaiseen vapauteen. Ensi kertaa vankilassa oleva vanki voidaan päästää ehdonalaiseen vapauteen sen jälkeen, kun tuomiosta on suoritettu puolet. Ensikertalaiseen voidaan rinnastaa muukin vanki erityisistä syistä. Vangin ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskevan asian ratkaisee yleensä vankilan johtokunta. Elinkautista vankeusrangaistusta suorittava voi vapautua vain tasavallan presidentin armahduksella.

     Ehdonalaiseen vapauteen liittyy koeaika, joka on yhtä pitkä kuin niin sanottu jäännösrangaistus eli jäljellä ollut rangaistusaika, kuitenkin vähintään 3 kk ja enintään 3 v. Vapautettu voidaan asettaa koeajaksi valvontaan, josta huolehtii Kriminaalihuoltoyhdistys. Yleensä valvontaa ei kuitenkaan käytetä. Jos ehdonalaiseen vapauteen päästetty syyllistyy koeaikana uuteen rikokseen, tuomioistuin voi julistaa ehdonalaisen vapauden menetetyksi.

     Ehdonalaista vapautta on arvosteltu ja vaadittu, että vankeusrangaistuksen täytäntöönpanossa siirryttäisiin niin sanottuun reaalirangaistusjärjestelmään, jossa vanki on laitoksessa "päivästä päivään". Tällaiseen järjestelmään siirtyminen edellyttäisi kuitenkin tuomioistuinten rangaistuksen mittaamiskäytännön merkittävää lieventämistä. Lisäksi ehdonalainen vapaus voitaisiin käyttää järkevästi vangin sopeutumisen edistämiseen. Tämä edellyttäisi kuitenkin taloudellisia lisäpanostuksia.

     Rikoslakiprojektissa on valmistunut ehdotus vankeutta ja ehdonalaista vapautta koskevista perussäännöksistä. Sen mukaan myös elinkautisvangille avattaisiin lakisääteinen mahdollisuus päästä ehdonalaiseen vapauteen tuomioistuimen päätöksellä. Perusteiltaan vankeinhoito ei muuttuisi jatkossakaan.

 

4.4. Yhdyskuntapalvelu

 

     Yhdyskuntapalvelu on omaksuttu suomalaiseen seuraamusjärjestelmään ehdottoman vankeuden vaihtoehdoksi. Vuonna 1991 yhdyskuntapalvelua alettiin käyttää kokeiluna osassa maata. Myöhemmin kokeilu laajennettiin valtakunnalliseksi ja vuoden 1997 alusta lähtien yhdyskuntapalvelu on ollut pysyvä osa seuraamusjärjestelmää.

     Enintään 8 kk:n mittaisen ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta tuomitaan pääsääntöisesti 20-200 tuntia yhdyskuntapalvelua. Edellytyksenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle on se, että rikoksentekijä suostuu seuraamukseen. Suostumus on tärkeä edellytys palvelumotivaatiolle ja sitä kautta palvelun onnistumiselle.

     Yhdyskuntapalveluun tuomitseminen edellyttää myös sitä, että tuomittavan voidaan olettaa suoriutuvan yhdyskuntapalvelusta. Kriminaalihuoltoyhdistyksen aluetoimistolta hankitaan soveltuvuusselvitys syytetystä, ellei ole ilmeisen epätodennäköistä, että syytetty tuomittaisiin yhdyskuntapalveluun. Soveltuvuuden selvittäminen on tärkeää, koska yhdyskuntapalvelusta selviytyminen edellyttää pitkäjänteisyyttä ja kykyä hallita omaa elämää. Rangaistuksen toimeenpano kestää suurin piirtein saman ajanjakson kuin sitä vastaava ehdoton vankeus. Yhdyskuntapalvelua ei siten voi "urakoida".

     Käytännössä yhdyskuntapalveluun tuomitut ovat hieman vanhempia, selvästi useammin rattijuopumuksesta tuomittuja ja työssä käyviä kuin ehdottomaan vankeuteen tuomitut. Yhdyskuntapalveluun tuomituilla on myös vähemmän vakavia alkoholiongelmia, hieman vakaampi asumistilanne ja parempi työhistoria kuin ehdottomaan vankeuteen tuomituilla.

     Yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen voivat estää ehdottomat vankeusrangaistukset, aiemmat yhdyskuntapalvelurangaistukset tai muut painavat syyt. Ehdottomat vankeusrangaistukset voivat osoittaa tuomitun kokonaisrikollisuuden olevan vakavaa. Aikaisempien vankeusrangaistusten täytäntöönpano voi sellaisenaan estää yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen, koska yhdyskuntapalvelua ei voi suorittaa samanaikaisesti ehdottoman vankeusrangaistuksen kanssa. Lukuisat aikaisemmat yhdyskuntapalvelurangaistukset voivat estää seuraamuksen käyttämisen.

     Seuraamuksen toimeenpanosta vastaa Kriminaalihuoltoyhdistys ja sen aluetoimistot eri puolilla maata. Kriminaalihuoltoyhdistys vahvistaa tuomitulle palvelusuunnitelman. Yhdyskuntapalvelu voidaan suorittaa tekemällä valvonnan alaisena palkatonta, yleishyödyllistä työtä yleishyödyllisissä yhteisöissä tai julkisyhteisöissä. Osa yhdyskuntapalvelusta voidaan suorittaa osallistumalla päihdeongelmien vähentämiseen tarkoitettuihin palveluihin. Käytännössä palvelupaikkoina toimivat etupäässä kunnat, seurakunnat, yhdistykset ja säätiöt.

     Törkeät rikkomukset ja palvelun keskeyttäminen johtavat uuteen tuomioistuinkäsittelyyn, jossa suorittamatta oleva osa yhdyskuntapalvelusta muunnetaan ehdottomaksi vankeudeksi. Vankeudeksi muuntamiseen joudutaan turvautumaan harvoin.

     Kaiken kaikkiaan yhdyskuntapalvelu on onnistunut lisä seuraamusjärjestelmään. Yhdyskuntapalvelun aikana tuomittu voi asua kotonaan ja säilyttää työpaikkansa. Yhdyskuntapalvelu ehkäisee sitoutumista rikolliseen alakulttuuriin aivan toisella tavalla kuin ehdoton vankeus. Yhdyskuntapalvelu on myös toimeenpanokustannuksiltaan aivan olennaisesti halvempi rangaistus kuin vankeus.

 

4.5. Ehdollinen vankeus

 

     Ehdollinen vankeusrangaistus otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1918. Tuossa järjestelmässä vankeusrangaistuksen ehdollisuus jäi riippumaan erityispreventiivisestä ennusteesta. Merkittävimmät muutokset järjestelmään tehtiin vuonna 1976, kun ehdollisesta rangaistuksesta säädettiin nykyisin voimassa oleva laki. Nykyinen järjestelmä rakentuu yleisprevention varaan. Vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, ellei yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen vaadi rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Käytännössä tärkeimmät perusteet tehtäessä valintaa ehdottoman ja ehdollisen vankeuden välillä ovat rikoksen uusiminen ja teon törkeys.

     Alle 18-vuotiaana rikoksensa tehneen nuoren henkilön tuomitsemisessa ehdottomaan vankeuteen tulee olla erityisen varovainen. Kriminaalipolitiikassa on pidetty erityisen tärkeänä tavoitteena sitä, että nuoren rikollisen ensimmäistä "linnareissua" lykätään mahdollisimman pitkälle. Nuorelle on tarjottava mahdollisimman paljon realistisia mahdollisuuksia muuttaa tapojaan. Nuorta henki­löä ei saa tuomita ehdottomaan van­keuteen muuten kuin paina­vista syistä. Käytännössä tällaisia syitä on vain törkeiden rikosten yhteydessä.

     Ehdollisena määrättävän vankeuden enimmäispituus on kaksi vuotta. Rajaus sulkee ehdollisen rangaistuksen käyttömahdollisuuksien ulkopuolelle tahalliset henkirikokset sekä suurimman osan törkeistä ryöstöistä, huumausainerikoksista ja raiskauksista. Sen sijaan esimerkiksi omaisuusrikoksissa ehdollinen vankeus on todettu käyttökelpoiseksi seuraamukseksi.

     Aikaisemmalla ehdottomalla vankeusrangaistuksella voi olla estevaikutus uuden rangaistuksen määräämiselle ehdollisena. Pääsääntöisesti uutta rangaistusta ei voida tuomita ehdollisena, jos syytetty on kolmen vuoden kuluessa ennen rikosta tuomittu vuotta pidemmäksi ajaksi ehdottomaan vankeuteen. Aikaisemmilla ehdollisilla vankeusrangaistuksilla ei ole estevaikutusta missään tilanteessa.

     Tuomioistuin määrää ehdollisen rangaistuksen koetusajan, jonka pituus on 1-3 vuotta (EhdL 3 §). Alle 21-vuotiaana rikoksensa tehnyt nuori rikoksentekijä määrätään yleensä koetusajaksi Kriminaalihuoltoyhdistyksen valvontaan.

     Ehdollisen rangaistuksen lisäksi tekijälle voidaan tuomita oheissakko silloin, kun ehdollista vankeusrangaistusta on yksinään pidettävä riittämättömänä seuraamuksena rikoksesta. Joka toiseen ehdolliseen rangaistukseen liitetäänkin tällainen, normaaleina päiväsakkoina tuomittava oheisrangaistus. Valtaosa oheissakoista tuomitaan liikennejuopumusrikoksista. Maksamaton oheissakko voidaan muuntaa vankeudeksi samalla tavalla kuin muutkin päiväsakkorangaistukset.

     Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä täytäntöönpantavaksi, jos tuomittu on tehnyt koetusaikana rikoksen, josta olisi tuomittava vankeusrangaistus. Koska vanhaa ehdollista vankeutta ei ole tarkoituksenmukaista määrätä täytäntöönpantavaksi useita vuosia sen tuomitsemisen jälkeen, lisäedellytyksenä on, että syyte uudesta rikoksesta on nostettu vuoden kuluessa koetusajan päättymisestä. Pakollista ehdollisen rangaistuksen määrääminen täytäntöönpantavaksi ei ole missään tilanteessa.

     Ehdollinen rangaistus on yleensä ehdotonta vankeutta parempi vaihtoehto, koska se ei vielä altista tuomittua niille haittavaikutuksille, joita vankeusrangaistuksen täytäntöönpano säännönmukaisesti aiheuttaa. Aivan viime aikoina julkisuudessa on arvosteltu voimakkaasti ehdollista vankeutta ja sen uskottavuutta rangaistuslajina. Eri tahoilla on arvioitu, että ehdollinen rangaistus on tehoton ja että ehdollisia rangaistuksia tuomitaan liian monta peräkkäin.

     Ehdollisen rangaistuksen arvosteluun liittyy eräänlainen optinen harha. Kriittisimmin sitä arvioivat poliisit, syyttäjät ja tuomarit ammatissaan saamiensa kokemusten perusteella. Näissä ammateissa havaintoja voidaan yleensä tehdä vain epäonnistuneista ehdollisista rangaistuksista, toisin sanoen niistä, joihin tuomitut ovat uusineet rikoksensa. Niitä tuomittuja, jotka reagoivat saamaansa varoitukseen juuri siten kuin lainsäätäjä on tarkoittanut eivätkä siis syyllisty uuteen rikokseen, poliisit, syyttäjät ja tuomarit eivät enää työssään tapaa.

 

4.6. Nuorisorangaistuskokeilu

 

     Etenkin nuorten henkilöiden tuomitsemista toistuvasti ehdolliseen vankeuteen on pidetty pulmallisena, koska nuori ei välttämättä miellä rangaistuksensa vakavuutta. Nuoret ovat usein rangaistuksen saadessaan rikoskierteessä, jonka katkaisemisessa ehdollinen rangaistus ei ole kovin tehokas. Ehdollisten rangaistusten kasautumisen ongelma on sekin pahimmillaan juuri nuorilla rikoksentekijöillä.

     Alle 18-vuotiaiden rikoksentekijöiden seuraamusvalikoimaan onkin liitetty kokeilualueilla vuonna 1997 nuorisorangaistus. Lakia sovelletaan Helsingin, Espoon, Vantaan, Tampereen, Turun, Vaasan ja Joensuun käräjäoikeuksissa. Tätä kirjoitettaessa eduskunta käsittelee hallituksen esitystä, jolla nuorisorangaistuksen käyttöä laajennettaisiin alkuperäisestä.

     Nuorisorangaistus asettuu ankaruudeltaan sakkojen ja ehdottoman vankeusrangaistuksen väliin. Se on tarkoitettu käytettäväksi ennen kaikkea ehdollisen vankeusrangaistuksen sijasta. Nuorisorangaistusta ei siten ole tarkoitettu tapauksiin, joissa nykyään käytetään sakkorangaistusta tai toimenpiteistä luopumista, vaan korvaamaan osaa ehdollisista vankeusrangaistuksista. Nuorisorangaistus voidaan tuomita myös ensikertalaiselle, jos hänen sosiaalinen tilanteensa antaa siihen aihetta.

     Nuorisorangaistus koostuu nuorisopalvelusta ja valvonnasta. Nuorisopalvelua tuomitaan 10-60 tuntia. Lisäksi nuori tuomitaan valvontaan 4-12 kuukaudeksi. Merkittävänä erona yhdyskuntapalveluun on se, että nuorisorangaistukseen voidaan tuomita, vaikka syytetty vastustaisi tuomiota. Tässäkin tapauksessa nuorta on kuitenkin kuultava nuorisorangaistukseen tuomitsemista.

     Nuorisorangaistuksen yksityiskohtainen sisältö vahvistetaan toimeenpanosuunnitelmassa, joka laaditaan Kriminaalihuoltoyhdistyksen, sosiaalilautakunnan ja valvojan yhteistyönä. Nuorisopalveluun sisältyy palkatonta työtä ja sosiaalista toimintakykyä edistäviä tehtäviä. Työ on nuoren olosuhteisiin sovellettua yhdyskuntapalvelua. Sosiaalista toimintakykyä voidaan edistää esimerkiksi kursseilla, joilla selvitellään nuoren elämäntilannetta. Valvonnassa on keskeistä, että valvoja keskustelee nuoren kanssa tämän elämäntilanteesta sekä rikoksesta. Valvojaksi pyritään saamaan henkilö, johon nuorella jo aiemmin on myönteinen suhde.

     Jos tuomittu rikkoo vakavasti toimeenpanosuunnitelman ehtoja, hänelle annetaan huomautus. Jos rikkomukset jatkuvat, tuomioistuin voi joko pidentää valvonta-aikaa enintään yhdellä vuodella tai tuomita hänet rangaistukseen, joka vastaa nuorisorangaistuksesta suorittamatta jäänyttä osaa.

 

4.7. Päiväsakot

 

4.7.1. Tuomitseminen

 

     Sakko on jo perinteisesti ollut tärkein rangaistuslaji. Vuoden 1734 laissa sakkorangaistusten merkitys oli olennaisesti suurempi kuin vapauteen kohdistuvien rangaistusten. Myös nykyisessä yhteiskunnassa sakkorangaistus on tarkoituksenmukainen, koska harvat henkilöt ovat täysin maksukyvyttömiä ja koska sakkorangaistuksen täytäntöönpanoon ei liity samanlaisia laitostumisongelmia kuin ehdottomaan vankeuteen.

     Päiväsakkojärjestelmä otettiin Suomessa käyttöön yhtenä ensimmäisistä länsimaista vuonna 1921. Sitä ennen sakot tuomittiin määrämarkoin eli niin sanottuina rahasakkoina. Päiväsakkojärjestelmään siirtymisen tarkoituksena oli pyrkimys saada rangaistus kohdistumaan oikeudenmukaisesti eri varallisuusasemassa oleviin henkilöihin. Sakon suuruus haluttiin myös riippumattomammaksi rahan arvon vaihteluista. Järjestelmä on sittemmin omaksuttu useisiin muihin Euroopan maihin, esimerkiksi Ruotsiin, Saksaan, Itävaltaan ja Ranskaan.

     Päiväsakkojen lukumäärä vahvistetaan yleisten rangaistusten mittaamista koskevien periaatteiden mukaan. Yleinen asteikko, jolta päiväsakkojen lukumäärä vahvistetaan, on 1-120 päiväsakkoa. Joissakin rikoslajeissa sakkorangaistukselle on asetettu erityinen minimi. Niinpä törkeästä rattijuopumuksesta ei voida tuomita alle 60 päiväsakkoa eikä törkeästä liikenteen vaarantamisesta alle 30 päiväsakkoa.

     Päiväsakon rahamäärä vahvistetaan täysin markoin rahamäärään, jota tuomitsemisen aikana on pidettävä sakotettavan maksukykyyn nähden kohtuullisena. Kohtuullisena päiväsakon rahamääränä on yleensä pidettävä yhtä kolmasosaa sakotettavan keskimääräisestä kokonaispäivätulosta eli 1/90-osaa kuukausitulosta. Kokonaistulolla tarkoitetaan kaikkea sakotetun tuloa. Tällä hetkellä päiväsakon rahamäärä vahvistetaan niin sanotun bruttoperiaatteen mukaisena; verotuksen vaikutusta ei siis oteta huomioon. Ongelmana bruttotuloihin perustuvassa sakottamisessa on se, että myös veroihin menevä tulojen osa korottaa päiväsakon rahamäärää.

     Päiväsakon rahamäärää alentaa sakotettavan elatusvelvollisuus ja sitä nostaa sakotettavan varallisuus. Jokainen sakotettavan elatuksen varainen lapsi ja puoliso laskevat päiväsakon rahamäärää 8 markkaa. Vähintään 200 000 markan nettovarallisuus nostaa päiväsakon rahamäärä 10 markalla ja vähintään 400 000 markan varallisuus 20 markkaa. Päiväsakon vähin rahamäärä on nykyään 20 markkaa.

     Oletetaan, että ylinopeuteen syyllistynyt auton kuljettaja tuomitaan liikenteen vaarantamisesta 10 päiväsakkoon. Hänen bruttotulonsa ovat 13 500 mk/kk ja hänen elatuksensa varassa on kotiäitinä toimiva puoliso ja kaksi alaikäistä lasta. Puolison kanssa yhteisenä omaisuutena on 500 000 markan asunto, josta on velkaa 150 000 mk. Tulojen perusteella päiväsakon rahamäärä olisi 150 mk, mutta elatusvelvollisuus vähentää sitä 24 mk (3 x 8 mk). Varallisuus ei korota päiväsakon rahamäärää, koska sakotettavan nettovarallisuus on vain 175 000 mk (½ x (500 000 - 150 000)). Päiväsakon rahamäärä on siten 126 mk, ja syytetty tuomitaan maksamaan yhteensä sakkoa 1 260 mk.

     Eduskunnan käsiteltävänä on sakkojärjestelmän uudistus, jossa päiväsakon rahamäärän määräytymisessä ehdotetaan siirryttäväksi käyttämään bruttotulojen sijasta sakotettavan nettotuloja. Päiväsakon rahamäärä olisi 1/60 sakotettavan keskimääräisistä nettokuukausituloista. Lisäksi päiväsakon rahamäärää laskettaessa otettaisiin huomioon 1 500 markan suuruinen peruskulutusvähennys ja päiväsakon rahamäärä laskettaisiin ainoastaan tämän ylittävistä tuloista. Elatusvelvollisuudesta ja varallisuudesta tehtävään vähennykseen ja lisäykseen sekä päiväsakon vähimpään rahamäärään tehtäisiin inflaatiotarkistukset. Periaatteessa päiväsakkojen rahamäärä laskisi kaikissa tuloluokissa.

     Tähän asti ongelmana on ollut se, että sakotettavan maksukyvyn arvioinnissa on jouduttu pääasiassa luottamaan sakotettavan omaan tuloja koskevaan ilmoitukseen. Tämä on johtanut tulojen valehtelemisen yleistymiseen. Jatkossa päiväsakon rahamäärä arvioitaisiin viimeksi toimitetussa verotuksessa vahvistettujen tulojen perusteella. Käytännössä uudistus merkitsisi siten päiväsakkojen rahamäärien nousemista nykyisistä, koska sakkovilpin mahdollisuudet supistuisivat merkittävästi.

 

4.7.2. Täytäntöönpano ja muuntorangaistus

 

     Maksamatta jäänyt sakko peritään ulosottotoimin. Jos sakkoa ei saada näinkään perityksi sakotetun varattomuuden vuoksi, tulee määrättäväksi sakon muuntorangaistus. Pituudeltaan 4-90 päivän mittainen muuntorangaistus määrätään erillisessä oikeudenkäynnissä. Pääsääntöisesti kahta maksamatonta päiväsakkoa vastaa yhden päivän ehdoton vankeus, mutta lievempääkin muuntosuhdetta voidaan käyttää. Yhdyskuntapalvelua ei voida käyttää sakon muuntorangaistuksena. Muuntorangaistus voidaan myös jättää kokonaan määräämättä.

     Sakon muuntorangaistus on sakkorangaistuksen arka kohta. Sakko on varallisuusrangaistus, joka on tarkoitettu lievemmäksi kuin vankeusrangaistus. Tavoitteena on pidettävä, että maksamattomia sakkoja muunnetaan vankeudeksi mahdollisimman harvoin. Tähän suuntaan vaikuttaa vuonna 1995 säädetty muuntokielto, joka koskee kunnallisista järjestyssääntörikkomuksista tuomittuja sakkoja. Myös rikesakkojärjestelmän laajentaminen päiväsakkojärjestelmän kustannuksella vaikuttaisi samaan suuntaan, koska maksamattomia rikesakkoja ei voida muuntaa vankeudeksi. Etenkin alle 18-vuotiaalle rikoksentekijälle tuomitun sakon muuntamisessa on syytä olla erittäin pidättyväinen.

     Muuntorangaistuksen määräämistä ja sen pituutta koskeviin säännöksiin ei ehdoteta eduskunnassa olevassa hallituksen esityksessä sanottavia muutoksia. Syyttäjän harkintavaltaa muuntorangaistuksen vaatimisessa sekä tuomioistuimen mahdollisuuksia jättää muuntorangaistus määräämättä ehdotetaan jonkin verran laajennettaviksi. Nykyään syyttäjillä ei ole lainkaan harkintavaltaa muuntorangaistusmenettelyn käynnistämisessä.

 

4.8. Rikesakko

 

     Vuonna 1983 päiväsakon rinnalle otettiin uutena seuraamuksena käyttöön rikesakko, joka on tarkoitettu vähäisten massaluonteisten lainrikkomusten seuraamukseksi. Rikesakko on markkamäärältään kiinteä varallisuusrangaistus. Se voidaan erikseen lailla säätää tietyt edellytykset täyttävien rikkomusten seuraamukseksi päiväsakkorangaistuksen sijasta. Tällä hetkellä rikesakkoa käytetään ainoastaan tieliikennerikkomuksissa ja roskaamiskiellon rikkomistapauksissa. Lähes puolet rikesakoista määrätään turvavyön käyttämättä jättämisestä tai lievistä ylinopeusrikkomuksista. Rikesakon määrää poliisimies.

     Rikesakon lakiin kirjattu yleinen enimmäismäärä on tällä hetkellä 400 markkaa. Rikesakkoa määrättäessä ei tehdä minkäänlaista tapauskohtaista rangaistuksen mittaamista, vaan eri rikkomuksista määrättävien rikesakkojen suuruudet on säädetty asetuksella. Päiväsakkojärjestelmä ja rikesakkojärjestelmä on sovitettu yhteen siten, että tuomittujen päiväsakkojen rahamäärä ei jää missään tapauksessa alhaisemmaksi kuin vastaavasta teosta tuomittava rikesakko olisi. Maksamatonta rikesakkoa ei voida muuntaa vankeudeksi.

     Eduskunnassa olevassa uudistusehdotuksessa rikesakon soveltamisalaa on tarkoitus laajentaa ylinopeusrikkomuksissa ja rikesakkojen määriä tarkistaa ylöspäin. Lakiin kirjattava rikesakon enimmäismäärä nousisi 700 markkaan.

 

4.9. Oikeushenkilön rangaistusvastuu

 

     Rikoslain 9 lukuun on sisällytetty vuonna 1995 säännökset oi­keushenkilön rangais­tus­vastuusta. Mallina sääntelylle toimivat lukuisat länsimaiset oikeushenkilön rangaistusvastuun mallit. Läheisimmin suomalainen sääntely muistuttaa yhdysvaltalaista mallia. Siellä oikeushenkilön rangaistusvastuusta on perinteitä jo 1700-luvulta.

     Oikeushenkilöä ei pidet­ä rikoksen tekijänä. Sen sijaan oikeushenkilö, jonka toiminnassa on tapahtunut rikos, voidaan tuomita erityiseen rangaistukseen, yhteisösakkoon. Käytännössä on ollut tarvetta saattaa myös oikeushen­kilö vastuuseen sen toiminnassa tehdyistä teoista, koska esimerkiksi ympäristörikoksista rikoksentekijälle tuomitun sakkorangaistuksen suorittaa usein viime kädessä oikeushenkilö eikä rangaistus ole anka­ruu­deltaan vastannut millään tavalla oikeushenkilön maksukykyä.

     Sääntely koskee kaikenlaisia oikeushenkilöitä, esimerkiksi osakeyhtiöitä, henkilöyhtiöitä, yhdistyksiä ja säätiöitä. Myös julkisyhteisö voidaan tuomita yhteisösakkoon, ellei rikokseen ole syyllistytty julkisen vallan käyttämisessä.

     Yhteisösakko ei ole yleinen rangaistuslaji. Oikeushenkilön rangaistusvastuu tulee kyseeseen vain niistä rikoksista, joista niin on erikseen säädetty. Yhteisösakon käyttöala on pidetty suppeana, ja vastuu koskee muun muassa lahjuksen antamista, rahanpesua, ympäristörikoksia ja eläinsuojelurikosta. Sen sijaan rangaistus­vastuun ulkopuolelle on jätetty verorikokset, kirjanpitorikokset ja työri­kokset, vaikka erityisesti työrikoksia oli alun alkaen pidetty yhtenä keskeisimmistä perusteista oikeushenkilön rangaistusvastuun tarpeelli­suudelle.

     Rangaistusvastuun edellytyksenä on, että oikeushenkilön lakimääräiseen toimielimeen tai muuhun johtoon kuuluva on ollut osallinen rikokseen tai sallinut rikoksen tekemisen taikka että oikeushenkilön toiminnassa ei ole noudatettu vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen ehkäisemiseksi. Tällainen organisaation huolimaton toimintakulttuuri vastaa yhteisösakon tuomitsemisen yhteydessä perinteisen rangaistusvastuun syyllisyysperiaatetta.

     Oikeushenkilön rangaistusvastuu säädettiin harkinnanvaraiseksi. On mahdollista, että syyttämis- ja oikeuskäytäntö muodostuu epäyhtenäiseksi. Käytännössä uutta seuraamusmuotoa on sovellettu vain muutamia kertoja. Yhteisösakon vähimmäismäärä on 5 000 ja enimmäismäärä 5 000 000 markkaa. Rahamäärää vahvistettaessa tulee ottaa huomioon ennen kaikkea toimintakulttuurin huolimattomuuden aste sekä oikeushenkilön taloudellinen asema. Huomioon on otettava myös oikeushenkilön toimet uusien rikosten ehkäisemiseksi ja rikoksen selvittämiseksi.

 

4.10. Erityisiä rangaistuksia

 

     Edellä mainittujen yleisten rangaistusten lisäksi tietyille tekijäryhmille voidaan määrätä erityisiä rangaistuksia. Virkamiehiä varten niitä ovat viraltapano ja varoitus (RL 2:1.2). Rikosoikeudellisessa mielessä virkamiehinä pidetään paitsi virkasuhteessa olevia henkilöitä ja julkisyhteisön työntekijöitä myös kunnallisia luottamushenkilöitä sekä yksityisten yhteisöjen palveluksessa olevia henkilöitä silloin, kun he käyttävät yksityistetyillä julkishallinnon aloilla julkista valtaa (RL 2:12).

     Virkamiehen viraltapano on lisärangaistuksen luonteinen. Siihen voidaan tuomita joko virkarikoksesta tai törkeästä muusta rikoksesta tuomittavan yleisen rangaistuksen ohella. Esimerkiksi vähintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen tuomittu virkamies on pääsääntöisesti tuomittava viralta pantavaksi.

     Varusmiesten ja muiden sotilaiden tekemistä sotilasrikoksista tuomitaan sotilasoikeudenkäyntimenettelyssä yleensä kurinpitorangaistus eli arestia, poistumisrangaistusta, kurinpitosakkoa tai varoitus (RL 2:1.3). Myös yleisiä rangaistuksia voidaan käyttää rangaistusasteikoissa määrätyllä tavalla. Seu­raa­muksia voi­daan määrätä myös puolustusvoimien sisäisessä ku­rinpi­to­menette­lyssä.

     Rangaistusvanki voidaan tuomita kurinpito­ran­gaistukseen hallin­nolli­sessa järjestyk­sessä, jos hän syyllistyy vankilassa rikokseen, josta tuomittaisiin muuten sakkoa (RL 2:13).

 

4.11. Nuoria koskevat erityispiirteet

 

     Tekijän nuoruus otetaan seuraamusjärjestelmässä monella tavalla huomioon. Edellä on ollut puhetta useista erityispiirteistä. Rikosoikeudellinen vastuu alkaa vasta 15 vuoden iässä. Nuori henkilö eli 15-17-vuotias rikoksentekijä voidaan jättää selvässä valtaosassa tapauksia syyttämättä ja rangaistukseen tuomitsematta. Noin viidenneksessä tapauksia nuori jätetäänkin syyttämättä. Jos nuori tuomitaan rangaistukseen, rikoksen tekeminen 15-17-vuotiaana on yleinen rangaistuksen vähentämisperuste.

     Ensisijainen rangaistuslaji nuorena henkilönä tehdystä rikoksesta on sakko. Sakko olisi pääsään­töisesti syytä jättää muuntamatta vankeudeksi, jos nuori ei kykene sakkojaan maksamaan. Edellä oli myös puhetta kokeiluasteella olevasta nuorisorangaistuksesta. Alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei saa tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen, elleivät painavat syyt sitä vaadi.

     Kaikkia alle 21-vuotiaana rikoksensa tehneitä — siis myös 15-17-vuotiaita — kutsutaan laissa nuoriksi rikoksentekijöiksi. Myös heitä varten on eräitä erityisjärjestelyjä. Jos nuori rikoksentekijä tuomitaan ehdolliseen vankeusrangaistukseen, hänelle määrätään pääsääntöisesti valvoja. Mikäli nuori rikoksentekijä tuomitaan 6 kk - 4 v ehdottomaan vankeuteen, rangaistus voidaan määrätä suoritettavaksi Keravan nuorisovankilassa. Päätöksen nuorisovankilaan sijoittamisesta tekee vankilaoikeus, joka on nimestään huolimatta hallinnollinen viranomainen.

     Nuorisovankilaa koskevissa säännöksissä korostetaan voimakkaasti laitoksen kasvattavaa ja parantavaa vaikutusta. Laitoksena se ei kuitenkaan nykyään eroa ratkaisevasti muista rangaistuslaitoksista. Nuorisovankilasta tuomittu voi päästä ehdonalaiseen vapauteen jo suoritettuaan rangaistuksesta kolmanneksen, kun yleiset rajapyykit ehdonalaiselle vapaudelle ovat 2/3 ja 1/2 rangaistuksesta.

     Nuoria koskevat myös eräät rikosprosessuaaliset erityisjärjestelyt. Sosiaali­lauta­kunnan edustaja ja huoltajat osallistuvat pääsään­töisesti alle 18-vuotiaiden rikoksentekijöiden esitutkintaan, ellei tutkittavana ole lievä rikos. 18 vuotta täyttäneiden tekemien rikosten esitut­kinnassa noudatetaan pääsääntöi­sesti aikuisia koskevia sääntöjä, mutta kaikista alle 21-vuotiais­ta rikoksenteki­jöistä tehdään henkilötutkinta. Nykyään henkilötutkin­nan tekee Kriminaalihuol­toyhdis­tys.

     Usein nuoren tekemä rikos otetaan sovittelujärjestelmän piiriin, vaikka järjestelmän käyttöä ei olekaan rajattu vain heihin. Sovittelussa pyritään tilanteeseen, jossa osapuolet kohtaavat toisensa vapaaehtoistyötä tekevän sovittelijan läsnäollessa. Sovittelu on yleensä organisoitu kunnan sosiaalitoimen alaisuuteen. Osapuolilla on sovittelussa laaja liikkumavara rikosvahinkojen hyvittämisen suhteen. Sopimukseen sisältyy yleensä anteeksipyyntö ja rahallisia hyvityksiä tai työkorvauksia.

     Menettely lähtee liikkeelle yleensä poliisin tai syyttäjän aloitteesta. Useilla paikkakunnilla poliisi lähettää kaikki alle 18-vuotiaiden rikokset sovittelutoimiston tietoon. Sovittelussa käsiteltäviä tyyppirikoksia ovat pahoin­pitely, vahingonteko ja varkaus. Asianomistajarikok­sissa tapauksen käsittely jää tähän, koska asianomistaja ei vaadi rangaistusta. Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa syyttäjä voi pääsääntöisesti jättää syyttämättä ja tuomioistuin rangaistuksen tuomitsematta onnistuneen sovittelun perusteella. Joka tapauksessa sovinto otetaan huomi­oon rangais­tuksen määräämisessä. Sovitut korvaukset voidaan vahvistaa oikeudessa.

 

4.12. Turvaamistoimenpiteet

 

4.12.1. Yleistä

 

     Rangaistusten lisäksi rikoksista määrätään muitakin rikosoikeudellisia seuraamuksia. Turvaamistoimenpiteet käsittävät joukon erityyppisiä seuraamuksia, jotka kohdistuvat joko tuomitun vapauteen, hänelle muuten kuuluviin oikeuksiin taikka tiettyyn omaisuuteen tai varallisuuteen. Turvaamistoimenpiteitä määrättäessä tarkoituksena ei ole yleensä seuraamuksen määrääminen oikeudenmukaisessa suhteessa tehtyyn tekoon ja siinä osoitettuun syyllisyyteen. Turvaamistoimenpiteillä tähdätään välittömämmin suojautumiseen uusia rikoksia vastaan.

     Osaa turvaamistoimenpiteistä on arvosteltu sillä perusteella, että niissä on piilorangaistuksen piirteitä. Yleisenä periaatteena onkin pidetty sitä, että rankaisullisiin tarkoituksiin tulee käyttää vain rikoslaissa osoitettuja virallisia rangaistuksia. Varsinkin ankarat, seuraamuksen kohteen oikeuksiin tuntuvasti puuttuvat rikoksen perusteella määrättävät seuraamukset tulisi keskittää rangaistusjärjestelmään.

 

4.12.2. Pakkolaitokseen eristäminen

 

     Vaarallinen rikoksenuusija voidaan eristää pakkolaitokseen. Alun perin 1930-luvulla säädetyssä laissa lähdetään siitä, että henkilö, jolla on raskas rikollinen tausta ja joka syyllistyy ankarasti rangaistavaan uuteen rikokseen, voidaan määrätä eristettäväksi epämääräiseksi ajaksi. Parantumattomat rikoksentekijät pyritään tekemään vaarattomiksi eristämällä heidät.

     Menettely on kaksivaiheinen. Jos syytetty on syyllistynyt uudelleen törkeään väkivaltarikokseen tai muuhun erityistä vaarallisuutta toisen hengelle tai terveydelle osoittavaan tekoon, tuomioistuin voi tuomitessaan rikoksesta vähintään kahden vuoden vankeusrangaistukseen samalla antaa eristämislausuman eli määrätä syyttäjän vaatimuksesta, että tekijä voidaan eristää pakkolaitokseen. Eristämisestä päättää vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon alettua vankilaoikeus-niminen viranomainen, jonka kokoonpanoon kuuluu eri alojen asiantuntijoita.

     Eristettäväksi määrätty siirretään pakkolaitokseen, joka ei kuitenkaan ole erillinen laitos vaan tavallisen vankilan osasto. Kun eristetty on ollut rangaistuslaitoksessa ja pakkolaitokseen eristettynä yhteensä rangaistustaan vastaavan ajan, vankilaoikeuden on päätettävä hänen ehdonalaisesta vapauttamisestaan. Viime vuosina pääsääntönä on ollut, että vaarallinen rikoksenuusija kärsii pakkolaitoksessa hänelle tuomitun rangaistuksen "päivästä päivään", pääsemättä ehdonalaiseen vapauteen. Viime aikoina eristettyjen määrä on ollut 10-20.

     Koko järjestelmän oikeutus on viime aikoina ollut vakavan keskustelun kohteena, ja vaatimukset siitä luopumiseksi ovat voimistuneet, koska asiallisesti pakkolaitokseen eristämisessä on kyse hallintoviranomaisen päätöksellä toteutetusta vapaudenriistosta. Rikoslakiprojektin vuodelta 1994 olevan ehdotuksen mukaan siitä olisikin luovuttava. Nykyistä järjestelmää voisi korvata mahdollisuus evätä ehdonalainen vapautuminen tuomioistuimen päätöksellä nykyistä eristämistä vastaavissa tapauksissa.

 

4.12.3. Menettämisseuraamus

 

     Menettämisseuraamuksella eli konfiskaatiolla tarkoitetaan rikosoikeudessa omaisuuden korvauksetonta menettämistä valtiolle rikoksen johdosta. Menettämisseuraamuksen tuomitsemisen yleisenä edellytyksenä on rangaistava teko. Seuraamus voidaan tuomita, vaikka kyseessä olisi syyntakeettoman teko tai rangaistus jätettäisiin tuomitsematta anteeksiantoperusteen johdosta. Yleissäännökset konfiskaatiosta ovat tällä hetkellä rikoslain 2 luvussa. Rikoslakiprojekti on ehdottanut vuonna 1996 säännösten uudistamista.

     Rikoksella saatu hyöty on aina julistettava valtiolle menetetyksi. Taustalla on ajatus, jonka mukaan "rikos ei saa kannattaa". Hyötykonfiskaatioon tuomitaan paitsi rikokseen osallinen myös se, jonka puolesta tai hyväksi rikos tehty. Konfiskaatio voi kohdistua myös oikeushen­kilöön. Rikoshyötynä pidetään kaikkea sitä hyötyä, jonka rikos on tosiasiallisesti tuottanut. Periaatteessa rikoshyödyn määrää arvioitaessa olisi otettava huomioon rikoksen tekemiseen menneet kulut. Käytännössä tällaista nettoperiaatetta on sovellettu vain talousrikoksissa. Esimerkiksi ympäristörikoksen yritykselle tuottama hyöty voidaan arvioida yrityksen saaman nettohyödyn mukaisena (KKO 1995:181).

     Tällä hetkellä hyötykonfiskaatio tuomitaan vain, jos kenelläkään asianomistajalla ei ole kyseiseen hyötyyn nähden oikeutta vahingonkorvaukseen. Uudistuksen jälkeen kaikki se hyöty, jota asianomistajat eivät ole tosiasiassa vaatineet vahingonkorvauk­sena, tuomittaisiin rikoshyötynä valtiolle menetetyksi.

     Rikoksentekoväline voidaan julistaa valtiolle menetetyksi. Pyrkimyksenä on konfiskoida rikoksen­tekijältä valtiolle etenkin ampuma- tai teräaseet sekä välineet, joiden hallussapito on rangaista­vaa. Tahallisissa rikoksissa myös muu omaisuus voidaan konfiskoida. Valtiolle voidaan tuomita menetetyksi esimerkiksi auto, jota on käytetty jatkuvasti murtovarkauksissa tekovälineenä (KKO 1979 II 78), ellei seuraamusta pidetä kohtuuttomana (KKO 1995:193). Sen sijaan vähäisen rikoksen arvokasta tekovälinettä ei tarvitse konfiskoida. Rattijuopumusrikoksissa on vakiintuneesti katsottu, että autoa ei konfiskoida.

     Rikosesineen ja rikoksen tuotteen konfiskaatiosta ei ole yleissäännöksiä, vaan siitä on säädetty eri puolilla lainsäädäntöä. Konfiskoida voidaan esimerkiksi luvattomasti valmistettu tai hallussa pidetty alkoholijuoma tai huumausaine, luvattomasti hallussa pidetyt ampuma-aseet ja ampumatarpeet sekä salakuljetetut tavarat.

     Rikoksentekovälinettä, rikosesinettä tai rikoksen tuotetta ei pääsääntöisesti voida tuomita valtiolle menetetyksi, jos se kuuluu sellaiselle sivulliselle, jota ei tuomita avunannosta päärikokseen (KKO 1975 II 95). Näissä tilanteissa rikoksentekijä voidaan yleensä tuomita arvokonfiskaatioon eli maksamaan valtiolle kyseisen omaisuuden arvon. Esimerkiksi huumeiden salakuljettaja voidaan tuomita maksamaan valtiolle tekovälineeksi vuokraamansa auton arvo (KKO 1990:65).

 

4.12.4. Ajokielto

 

     Ajokieltoon määrää liikennerikoksen perusteella tietyissä tilanteissa poliisi, toisissa tilanteissa taas tuomioistuin. Tuomioistuimen tehtävänä on ajokieltoon määrääminen, jos moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettaja on syyllistynyt törkeään liikenteen vaarantamiseen, rattijuopumukseen, törkeään rattijuopumukseen tai huumaantuneena ajamiseen. Poliisi voi näissä tapauksissa ottaa väliaikaisesti ajokortin pois heti "tien päällä". Niin sanottu ruorijuoppous eli vesiliikennejuopumus ei johda ajokorttiseuraamuksiin.

     Ajokielto määrätään enintään viideksi vuodeksi ja sen pituudesta päätettäessä on otettava huomioon toimenpiteen vaikutukset syytetyn toimeentuloon ja muihin olosuhteisiin. Ajokielto voidaan yleensä määrätä ehdollisena, jos ajo-oikeus on syytetyn ammatin takia välttämätön tai siihen on muu erityisen painava syy. Ehdolliselle ajokiellolle määrätään 1-3 vuoden pituinen koetusaika.

     Poliisi voi määrätä hallinnollisessa menettelyssä ajokiellon toistuvien liikennerikkomusten seuraamuksena. Eräiden kuljettajien ongelmakäyttäytyminen liikenteessä on suhteellisen pysyvää. Tällainen ajokielto voidaan määrätä, jos ajo‑oikeuden haltija on syyllistynyt neljästi kahden vuoden tai kolmasti vuoden kuluessa esimerkiksi ylinopeusrikkomukseen. Uudelle kuljettajalle ajokielto voidaan määrätä yhtä liikennerikkomusta aiemmin.

 

4.12.5. Muita turvaamistoimenpiteitä

 

     Eräissä rikostyypeissä on käytössä muitakin turvaamistoimenpiteitä. Henkilö, joka tuomitaan eläinsuojelurikoksesta, voidaan samalla tuomita eläintenpitokieltoon eli menettäneeksi oikeutensa pitää tai hoitaa eläimiä taikka muuten vastata eläinten hyvinvoinnista (RL 17:23). Kielto voi­daan antaa määräajaksi tai pysyvästi. Se voi koskea määrättyjen eläinlajien pitämistä tai eläinten pitämistä yleensä. Metsästysrikoksesta tuomittava voidaan määrätä 1-5 vuoden metsästyskieltoon (MetsästysL 78 §).

     Liiketoi­min­takiellolla pyritään ennaltaehkäisemään konkurssikeinottelua ja talousri­koksia. Liiketoi­minta­kiellon edellytyk­siä ei ole sidottu välittömästi velallisen rikoksiin, mutta käytännös­sä liiketoi­minta­kielto on määrätty vain ri­kosasioiden yhteydes­sä. Kiellon määrää 3-7 vuodeksi yleinen tuomioistuin syyttäjän vaatimuk­sesta.

     Liiketoimintakieltoon määrätty henkilö ei saa har­joittaa kirjanpitovelvollisuuden alaista liiketoimintaa, toimia henkilökoh­taisesti vastuunalaisena yhtiömie­henä kommandiittiyhtiössä eikä toimia minkään yhteisön tai säätiön johtoelimissä tai johtaa mitään liiketoimintaa. Vaikka kielto on periaatteellisesti voimakas, se on osoittau­tunut tehottomaksi velallisen rikosten torjunnassa.

 

4.13. Muita rikoksen seuraamuksia

 

4.13.1. Maksujärjestelmiä

 

     Hallinto-oikeuden piirissä on otettu käyttöön viime vuosikymmeninä useita maksujärjestelmiä, joilla on huomattavaa rikosoikeudellista merkitystä. Vuonna 1970 otettiin käyttöön pysäköintivirhemaksu. Sen käyttöönotto merkitsi todellista dekriminalisointia, sillä yksinkertainen pysäköintivirhe ei ole enää rangaistava liikennerikkomus vaan hallinnolliseen pysäköintivirhemaksuun johtava rike. Vuonna 1991 järjestelmä laajennettiin koskemaan myös tarpeetonta joutokäyntiä.

     Vuonna 1982 käyttöön otettu ylikuormamaksu on hallinnollinen seuraamus. Vaikka ylikuormamaksu ei ole vaihtoehtoinen liikennerikoksesta tuomittavan sakkorangaistuksen kanssa, sillä on katsottu olevan selvästi rankaisullisia tavoitteita. Seuraamus saattaa olla varsin tuntuva.

     Joukkoliikenteen tarkastusmaksu, josta säädettiin vuonna 1979, puolestaan on seuraamus, jota sovelletaan rautatie- ja raideliikenteessä sekä pääkaupunkiseudulla linja-autoliikenteessä. Liputta matkustavalle voidaan joko määrätä joukkoliikenteen tarkastusmaksu tai hänen rikkeensä voidaan käsitellä lievänä petoksena. Usein matkaliputta matkustavan teko ei täytä mitään tunnusmerkistöä, jolloin ainoa vaihtoehto on joukkoliikenteen tarkastusmaksun määrääminen.

     Vuoden 1992 kilpailunrajoituslaissa mentiin vielä pidemmälle. Lain kieltojen rikkomisessa luovuttiin rikosoikeudellisista seuraamuksista ja tilalle otettiin käyttöön hallinto-oikeudellinen seuraamusmaksu, kilpailunrikkomismaksu. Maksu on määrältään huomattava, 5 000 markasta 4 000 000 markkaan.

 

4.13.2. Rikokseen käytännössä liittyviä seuraamuksia

 

     Tosiasiallisesti merkittävä rikosten seuraamus voi olla nuoren henkilön tapauksessa huostaanotto. Sosiaalilautakunta voi ottaa lapsen huostaan tai järjestää hänelle sijaishuollon muun muassa, jos alaikäinen lapsi on tehnyt vähäistä vakavamman rikoksen. Aina lapset eivät joudu rikosteon johdosta lasten­suojelun kohteeksi, ja monta kertaa lastensuojelullisia keinoja käytetään tapauk­sissa, joissa lapsi ei ole tehnyt rikosta. Usein rikoksiin syyllistyminen on kuitenkin osa sitä ongelmien kasautu­maa, joka johtaa lastensuojeluviranomaisten toimenpiteisiin.

     Mielentilatutkimuk­sen perusteella syyntakeettomiksi todetuista lähes kaikki määrätään tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon. Vapaaksi syyntakeettomat pääsevät siis harvoin. Pakkohoito kestää pitkään ja saattaa asiallisesti merkitä pidempää vapaudenmenetysaikaa kuin syyntakeiselle tuomittu rangaistus olisi merkinnyt. Noin puolet näistä kriminaalipotilais­ta on laitoksessa vähintään viisi vuotta. Sitäkään ei voida välttää, että silloin tällöin kriminaalipotilas syyllistyy uuteen väkivalta­rikokseen vapau­dut­tuaan pakkohoidos­ta.

     Myös rikosrekisterimerkintä voidaan ymmärtää rikoksen tosiasiallisena seuraamuksena, vaikka rekisteröinnillä pyritään varsinaisesti muihin tarkoituksiin. Rikosrekisteriin merkitään lähes kaikki muut rangaistukset paitsi sakkorangaistukset. Tiedot poistetaan lievemmistä rangaistuksista 5 tai 10 vuoden kuluttua tuomion antamispäivästä. Ankarammat rangaistukset poistetaan rekisteristä 20 vuoden kuluttua tai vasta rikoksentekijän kuoltua. Rikosrekisteristä annetaan tietoja esimerkiksi henkilön hakiessa liikennelupaa tai aseenkantolupaa. Yksityisille tietoja ei anneta, mutta tuomioistuinten asiakirjoihin liitettyinä rikosrekisteritiedot saattavat levitä laajemmalle kuin olisi toivottavaa.

     Rikokseen syyllistynyt luvanvaraisen elinkeinon harjoittaja voi monissa tapauksissa menettää elinkeinoluvan hallintoviranomaisen päätöksellä. Esimerkiksi liikenneluvan, vartioimisliikeluvan tai lääkärin oikeudet voi menettää tehtävissään tekemänsä rikoksen perusteella.

     Ulkomaalainen, joka tekee täällä keskivakavan rikoksen tai joka syyllistyy toistuvasti rikoksiin, voidaan eräissä tapauksissa karkottaa maasta.

 

4.14. Seuraamusten raukeaminen

 

4.14.1. Rikosoikeudellinen vanhentuminen

 

     Rikosoikeudellista vanhentumista koskevien säännösten taustalla voidaan nähdä useita toisiaan täydentäviä näkökohtia. Rangaistuksen yleisestävä vaikutus edellyttää yleensä, että tapahtuneeseen rikokseen reagoidaan kohtuullisessa ajassa. Jos rikos jää rankaisematta, sen muisto hälvenee vähitellen. Yleisestävät näkökohdat eivät enää vuosien kuluttua vaadi rikoksen esille ottamista. Myös rikoksesta kärsimään joutuneiden hyvitystarve vaimenee aikanaan. Erityispreventiivisesti rikoksentekijän oman tulevaisuuden kannalta on usein edullisinta, että vuosikymmenten takaiset nuoruuden erheet jäävät paljastumatta.

     Rikosoikeudellista vanhentumista on kolmea lajia: syyteoikeuden vanhentuminen, rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen ja rangaistuksen raukeaminen. Myös rikoksentekijän kuoleman vaikutus täytäntöönpanoon voidaan lukea vanhentumissäännösten alaan. Vanhentumissäännökset ovat RL 8 luvussa, jonka uudistamisesta rikoslakiprojekti on tehnyt ehdotuksensa vuonna 1997. Hallituksen esitystä uusiksi säännöksiksi ei ole vielä ehditty antaa.

     Syyteoikeuden vanhentuminen tarkoittaa sitä, että ellei syytettä ole nostettu määräajassa rikoksen tekemisestä, rangaistusta ei saa tuomita. Vanhentumisajan pituus on porrastettu rikoksesta säädetyn enimmäisrangaistuksen mukaan. Jos rikoksesta voi seurata elinkautisrangaistus, syyteoikeus ei vanhene. Murha ei siis vanhene rikoksena koskaan. Muuten vanhentumisajat ulottuvat 2 vuodesta 20 vuoteen.

     Vanhentumisaikaa ei katkaise esimerkiksi poliisikuulustelussa kuuleminen vaan se, että syytetylle on annettu ajoissa haaste tiedoksi tai esitetty oikeudessa rangaistusvaatimus ajoissa. Syyteoikeuden vanhentumisaikaa ei voida jatkaa yksittäistapauksellisesti edes niissä tilanteissa, kun esitutkinnassa kuultu henkilö on lähtenyt syytettä pakoon ulkomaille. Rikoslakiprojektin uudistusehdotuksessa tällainen tapauskohtainen syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen tehtäisiin mahdolliseksi.

     Niin sanottuja asianomistajarikoksia koskee erityinen yhden vuoden vanhentumisaika. Asianomistajan on nostettava syyte tai ilmoitettava rikos syytteeseen pantavaksi yhden vuoden kuluessa siitä, kun hän on saanut tiedon rikoksesta ja sen tekijästä. Sääntelyn tarkoituksena on rajata omatoiminen rikossovittelu kohtuullisen pituiseksi. Koska säännös on aiheuttanut ongelmia etenkin talousrikosten käsittelyssä, rikoslakiprojektin ehdotuksessa esitetään tästä erityisestä vanhentumisajasta luopumista.

     Rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen voi olla kyseessä, jos epäilty on saatu haastettua vastaamaan syytteeseen, mutta häntä ei sen jälkeen tavoiteta. Tällaisesta henkilöstä laaditaan etsintäkuulutus ja hänet otetaan kiinni tavattaessa. Jos etsintäkuulutus ei tehoa, rangaistusta ei saa tuomita 15 tai 30 vuotta rikoksen tekopäivän jälkeen riippuen tuomittavan rangaistuksen pituudesta. Jos rikoksesta saattaa seurata elinkautisvankeus, rangaistuksen tuomitsemiselle ei ole vanhentumisaikaa.

     Myös tuomitun rangaistuksen täytäntöönpano-oikeus voi vanhentua eli rangaistus voi raueta. Tuomittu elinkautisrangaistus ei raukea, mutta määräaikaisten vankeusrangaistusten raukeaminen on porrastettu 5 vuodesta 20 vuoteen. Sakkorangaistus raukeaa viidessä vuodessa lainvoimaisen tuomion antamispäivästä, jollei sakotetulle ole sitä ennen määrätty muuntorangaistusta. Sama määräaika koskee rikesakkoa.

     On selvää, että rikoksentekijän kuoltua rikosta ei voida panna syytteeseen. Tuomitun kuolema ei periaatteessa estä taloudellisten seuraamusten kohdistamista hänen omaisuuteensa. Sakkorangaistus kuitenkin raukeaa tuomitun kuollessa, ellei omaisuutta ole jo ulosmitattu sakkoperinnässä. Olisi kohtuutonta, että rangaistus kohdistuisi rikoksentekijän oikeudenomistajiin.

 

4.14.2. Armahdus

 

     Hallitusmuodon mukaan tuomiovallan käyttäminen kuuluu tuomioistuimille. Niiden lainvoimaiset päätökset ovat periaatteessa lopullisia ja pannaan sellaisenaan täytäntöön. Viimesijainen keino estää kohtuuttomuuksia on tasavallan presidentin oikeus armahtaa tuomitusta rangaistuksesta. Ajan kulumisen myötä rangaistusta ja muita rikosoikeudellisia seuraamuksia voi olla syytä lieventää.

     Hallitusmuodon mukaan tasavallan presidentti voi yksittäistapauksissa, saatuaan asiassa lausunnon KKO:lta, armoa antamalla kumota rangaistuksen tai lieventää sitä. Elinkautisvangit armahdetaan melko vakiintuneesti 10-15 vuoden kuluttua täytäntöönpanon alkamisesta. Viime vuosina armahtamisperusteena on ollut esimerkiksi rikoksenteki­jän täydellinen elämänmuutos. Rikoskierteen taakseen jättänyt nuori on päässyt eroon huumeista ja päihteistä, päässyt kiinni työelämään ja perustanut perheen. Pitkäaikaisvanki on voitu armahtaa, jos hän on parantumat­tomasti sairas.

     Rangaistuksen käsitettä on tässä yhteydessä tulkittu väljästi, ja armahdus on katsottu mahdolliseksi rangaistusten ohella myös menettämisseuraamuksesta ja ajokiellosta. Edellytyksenä on kuitenkin ollut, että seuraamus on ollut tuomioistuimen, ei hallintoviranomaisen määräämä. Sen sijaan vahingonkorvausvelvollisuudesta, liiketoimintakiellosta tai maasta karkottamisesta ei ole voitu armahtaa.

     Yleinen armahdus voidaan myöntää vain lailla. Suomen itsenäisyyden aikana on säädetty useita armahduslakeja. Esimerkiksi vuoden 1918 sisällissodan jälkeen punavankeja armahdettiin erityislaeilla. Perusteena oli yhtäältä yhteiskuntarauhan palauttaminen kansallisen kriisin jälkeen ja toisaalta se seikka, että olosuhteet punavankileireillä olivat erittäin huonot.

 

5. KANSAINVÄLINEN RIKOSOIKEUS

 

5.1. Suomen rikosoikeuden soveltamisala

 

5.1.1. Soveltamisperiaatteet

 

     Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa koskevat RL 1 luvun säännökset on uudistettu vuonna 1996. Uudistuksen tavoitteena oli saattaa suomalaiset säännökset vastaamaan yleisesti hyväksyttyä kansainvälistä käytäntöä.

     Rikosoikeudellisen tuomiovallan jako tehdään ensisijaisesti alueperiaat­teen nojalla. Rankaisuvaltaa käyttää ensi sijassa se valtio, jonka alueella rikos on tehty. Periaatteen takana on lähinnä valtion kansainvälis­oikeudellinen suvereenisuus ja valtioiden keskinäinen tasavertaisuus. Lippuperiaatteen mukaan Suomen lakia sovelletaan täällä rekisteröidyssä aluksessa ja ilma‑aluksessa tehtyyn rikokseen pääsääntöisesti silloinkin, kun alus on vieraan valtion alueella tai sen yläpuolella.

     Myös ulkomailla tehty rikos voidaan usein käsitellä Suomessa ja suomalaista lakia soveltaen. Kansalaisuusperiaatteen mukaan kansalaiset ovat oman maansa lainsäädännön alaisia myös ulkomailla. Tämä johtuu osaltaan siitä, että oman maan kansalai­sia ei yleensä luovuteta tuomittaviksi ulkomailla. Jos siis suomalainen rikoksentekijä palaa kotimaahan, suomalaisen tuomioistuimen on oltava toimivaltainen käsittelemään hänen rikostaan. Jos rikoksen liittää Suomeen rikoksen uhri, puhutaan suojeluperiaatteesta. Suomen lakia voidaan soveltaa ulkomail­la tehtyyn rikokseen, jos sen uhri on suomalainen tai asuu pysyvästi Suomessa.

     Ulkomailla tehtyjen rikosten rangaistavuus on yleensä kytketty kaksoisrangaistavuuden vaatimukseen eli siihen, että teon on oltava rangaistava sekä tekopaikan että Suomen lain mukaan. Kaksoisran­gaistavuuden vaatimus ilmentää sananpartta "maassa maan tavalla".

     Kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta ovat nimenomaisena poikkeuksena niin sanotut kansainväliset rikokset. Niihin sovellettava universaaliperiaate edellyttää teoista rankaisemista Suomessa tekopaikan laista, tekopaikasta ja tekijästä riippumatta. Suurin osa kansainvälisistä rikoksista perustuu Suomen hyväksymiin valtiosopimuksiin. Kansainvälisiksi rikoksiksi luetaan tällä hetkellä muun muassa sotarikokset, eräät huumausainerikokset, ilma-aluksen kaappaus sekä panttivangin ottaminen.

     Periaatteessa suomalaiset rangaistussäännökset koskevat kaikkia rikoksentekijöitä ja missä tahansa tehtyjä rikoksia, kunhan rikoksella on edellä selostettu liittymäkohta Suomeen. Esimerkiksi rikoslain 21 luvun kriminalisoinneilla suojataan henkeä ja terveyttä riippumatta siitä, missä teko tehtiin ja minkä maalaisia tekijä ja uhri ovat. Eräissä rikossäännöksissä on kuitenkin soveltamisalarajauksia. Joskus rajaus voidaan lukea tunnusmerkistöstä, mutta useimmiten se joudutaan tulkitsemaan säännöksen tarkoituksesta.

     Esimerkiksi virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen (RL 16:1) ja lahjuksen ottamisen (RL 40:1) kriminalisoinneil­la suojataan pääsääntöisesti vain suomalaista virkatoimintaa. Monet järjestyssääntötyyppiset normit sääntelevät olosuhteita vain Suomessa, ja niihin liittyvät kriminalisoinnit ovat tekopaikaltaan kansallisesti rajoittuneita. Ulkomailla tapahtuneilla liikennerikkomuksilla ei rikota Suomen tieliikennelakia, jota sovelletaan vain suomalaiseen tieliikenteeseen.

     Ulkomailla tehtyä rikosta ei ole aina tarkoituksenmukaista käsitellä Suomessa, vaikka rikoksella olisikin riittävä liittymäkohta Suomeen. Niinpä syytteen nostamiseen ulkomailla tehdystä rikoksesta vaaditaan useimmiten valtakunnansyyttäjän syytemääräys. Pohjoismaissa tehdyn rikoksen käsitteleminen Suomessa ei kuitenkaan yleensä edellytä syytemääräystä. Pääsääntöisesti ulkomailla tehdystä teosta ei saa nostaa syytettä Suomessa, jos teosta jo on tekopaikan valtiossa annettu lainvoimainen tuomio.

 

5.1.2. Henkilölliset rajoitukset

 

     Suomea velvoittavat sopimukset ja kansainvälisoikeudellinen käytäntö voivat rajoittaa Suomen tuomiovaltaa niissäkin tapauksissa, että rikos on tehty Suomessa. Rikosoikeudellisella koskemattomuudella tarkoitetaan sitä, että tietyt henkilöryhmät ovat vapaat oleskelumaansa rikoslainkäytön alaisuudesta. Tällaisia ovat esimerkiksi valtionpäämiehet seurueineen sekä ulkomaisten diplomaattisten edustustojen toimenhaltijat.

     Valtiosääntöoikeudelliset säännöt aiheuttavat niin ikään eräitä poikkeuksia normaaleihin syytteeseen asettamisen edellytyksiin. Tasavallan presidentin, valtioneuvoston jäsenen ja kansanedustajan saattaminen syytteeseen lainvastaisesta menettelystä virkatoimessaan on erityissäännösten alainen.

     Kolmas rajoitus liittyy henkilöihin, jotka kutsutaan ulkomailta Suomeen esitutkintaa tai rikosoikeudenkäyntiä varten. Todistajaksi tai asianomistajaksi Suomeen kutsuttu henkilö ei pääsääntöisesti aseta itseään syytteen vaaraan. Tänne kutsuttu syytetty tai syylliseksi epäilty voidaan asettaa vastuuseen vain kutsussa mainitussa asiassa.

 

5.2. Kansainvälinen yhteistyö rikosasioissa

 

5.2.1. Kansainvälinen poliisiyhteistyö

 

     Kansainvälistymiskehitys ei ole jättänyt sivuun myöskään rikosoikeutta. Maailmanlaajuinen integroitu­minen on lisännyt ihmisten ja tavaravirtojen liikkumista ja samalla kasvattanut kansalliset rajat ylittävän rikolli­suuden määrää. Kansainvälinen rikoksentorjunta on nousemassa keskeiseen rooliin kansainvälisessä kriminaalipolitiikassa. Alalta on olemassa useita yleissopimuksia, joiden avulla pyritään vakavien rikosten ehkäisemiseen. Ennen kaikkea sopimuksia on laadittu kansainvälisistä rikoksista, jotka ovat rangaistavia universaali­periaatteen mukaisesti tekopai­kasta riippumatta.

     Myös poliisiyhteistyö on voimakkaasti kehittyvää rikosten ennaltaehkäisyä. Tämä koskee erityisesti Euroopan unionin aluetta, jossa rajavalvonta jää vain ulkorajoille. Poliisiyhteistyö­hön EU:n alueella kuuluu esimerkiksi tietojen vaihto, oikeus ylittää valvontatoimissa kansallisia rajoja ja yhteiset poliisi‑ ja rikosrekisterit. Vuonna 1993 voimaan tulleen Maastrichtin sopimuksen kolmannen pilarin alaisuuteen kuuluu myös Euroopan poliisiviraston, Europolin perustaminen. Ensi vaiheessa yhteistyö koskee huumausainerikoksia ja organisoi­tunutta rikollisuutta.

     Poliisiyhteistyö voi perustua myös kahdenvälisiin sopimuksiin. Suomi on kehittänyt yhteistyö­tä erityisesti Venäjän kanssa.

 

5.2.2. Rikoksentekijän luovuttaminen

 

     Kansainvälisissä rikoksissa tuomioistuinmaan valinta ajankohtaistuu viimeistään, kun on tehtävä syyteratkaisu sellaisessa rikosasiassa, jossa rikoksesta epäilty oleskelee toisessa maassa kuin rikos on tehty. Yleisesti hyväksytyn periaatteen mukaan vaihtoehtoja on kaksi: joko rikoksesta epäilty on luovutettava tekopaikan maahan tai häntä vastaan on pantava vireille rikosasia oleskelumaassa.

     Rikoksesta epäillyn tai tuomitun luovuttamisen käytännöllinen merkitys on jatkuvasti lisääntymässä. Kansainvälinen käytäntö ei ole yhtenäi­nen. Eräät valtiot edellyttävät kahdenvälistä sopimusta. Suomellakin on tällaisia sopimuksia sellaisten maiden kanssa, jotka eivät suostu luovuttamiseen ilman sopimusta. Epäillyn luovuttaminen Suomesta ulkomaille perustuu käytännössä yleensä joko rikoksen johdosta tapahtuvasta luovutta­misesta annettuun yleislakiin tai Pohjoismaiden välillä tapahtu­vaa luovuttamista koskevaan erityislakiin.

     Rikoksentekijän luovuttamiselle asetetaan varsin pitkälle meneviä rajoituksia. Yleislain mukaan Suomen kansalaista ei saa luovuttaa. Vähäisistä rikoksista ei luovuteta. Myös kaksoisrangaistavuutta edellytetään. Luovuttami­nen estyy, jos on aihetta epäillä, ettei luovutettavan ihmisoikeuksia kunnioiteta vastaanottavas­sa maassa. Luovuttaminen ei tule kysymykseen esimerkiksi silloin, jos on aihetta epäillä, että luovutettava tuomittaisiin kuolemanrangaistukseen.

     Pohjoismaiden välillä luovuttamisen edellytykset ovat väljemmät kuin yleislaissa, koska pohjoismaiset rikosoikeudelliset järjestel­mät muistuttavat läheisesti toisiaan. Pohjoismainen luovutuslaki sallii eräin edellytyksin myös Suomen kansalaisen luovutta­misen.

     Yleislain mukainen luovutusmenettely on raskas ja monivaiheinen prosessi. Luovuttamispyyntö esitetään diplomaattista tietä ulkoministeri­ön kautta. Toimiva viran­omainen Suomessa on oikeusmi­nisteriö, jonka on yleensä pyydettävä asiassa KKO:n lausunto.

     Pohjoismaiden välillä menettely on yksinkertaisempi, koska naapurimaiden viranomaistoimintaan luotetaan. Luovuttamispyynnön voi esittää pohjoismainen poliisi‑ tai syyttäjäviranomainen suoraan syylliseksi epäillyn oleskelupaikka­kunnan poliisipiirin päällikölle. Nytkin asiassa on yleensä pyydettävä KKO:n lausunto.

     Luovuttamismenettely EU:n sisällä tulee vastaisuudessa muistuttamaan pohjoismaista järjestel­mää. Maastrichtin sopimuksen kolmannen pilarin alaisuuteen kuuluu yleissopimus yksinker­taistetusta menettelystä EU:n jäsenvaltioiden välisestä rikoksentekijän luovutta­misesta. Sopimuksen perusteella on annettu syksyllä 1998 eduskunnalle hallituksen esitys.

 

5.2.3. Rangaistuksen täytäntöönpanon siirtäminen

 

     Rangaistusten täytäntöönpanossa Pohjoismaiden välille on kehittynyt jo 1960-luvulla toimiva järjestelmä. Tälläkin lohkolla on säädetty erityislaki, joka kattaa lähes kaikki rikosoi­keudelli­set seuraa­mukset. Muussa Pohjoismaassa tuomittu sakko ja vankeusrangaistus voidaan siirtää täytäntöön­pantavaksi Suomessa, eikä asiaa yleensä tutkita uudestaan täällä.

     Rangaistusten täytäntöönpanosta on myös eurooppalaisia yleissopimuksia, kahdenvä­li­siä sopimuksia sekä yleislaki vuodelta 1987. Tämä yhteistyö koskee ennen kaikkea vankeus­rangaistuksen täytän­töönpa­non siirtoa siinä tilanteessa, että tuomittu pyytää saada siirron kotimaahansa suorittamaan rangais­tusta. Jos rangaistus on tuomittu Pohjoismaiden ulkopuolel­la, "muunnetaan" rangaistus ennen täytäntöönpanoa suomalaiseksi rangaistukseksi. Siirtoa puoltaa esimerkiksi se, että ulkomaalaisessa vankilas­sa oleva suomalainen vanki voi joutua kohtuuttoman hankalaan asemaan.

     Suomalai­nen tuomioistuin on jossain määrin sidottu siihen rangaistuslajin valintaan ja rangaistuksen mittaamiseen, jonka ulkomai­nen tuomioistuin on tehnyt, mutta sillä on myös itsenäistä harkintavaltaa, jos esimerkiksi ulkomailla tuomittu rangaistus poikkeaa olennaisesti täällä tuomittavasta.

 

5.3. Kansainvälisen rikosoikeuden kehitysnäkymiä

 

     Kansallisen ja kansainvälisen rikosoikeuden kombinaatioita voidaan kuvata seuraavalla nelikentällä.

 

 

Kansallinen tuomioistuin ja oikeudenkäyntimenettely

Kansainvälinen tuomioistuin ja oikeudenkäyntimenettely

Kansallinen rikoslaki

                          I

                         II

Kansainvälinen rikoslaki

                         IV

                         III

 

 

     Vaihtoehdossa I yhdistyy kansallinen rikoslaki kansalliseen tuomioistuimeen ja oikeudenkäyntimenettelyyn. Tämä on normaalitilanne. Yleensä suomalainen tuomioistuin käsittelee Suomessa tapahtunutta rikosta, mutta riittävä liittymäkohta Suomeen voi perustua myös muun muassa siihen, että tekijä tai uhri ovat suomalaisia. Näitä kysymyksiä tarkasteltiin edellä jaksossa 5.1..

     Vaihtoehdolla II on ollut käytännöllistä merkitystä vain kansainvälisissä sotarikostuomioistuimissa. Tällaisia prosesseja on aikaisemmin ollut käytössä II maailmanso­dan jälkiselvit­telyissä Nürnbergin tuomiois­tuimessa ja Tokion kansainvälisessä sotarikostuomi­oistuimessa 1940-luvun lopulla. Tuomioistuimet langettivat runsaasti rangaistuksia rikoksista rauhaa vastaan, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Tällä hetkellä vastaavia kansainvälisiä rikostuomioistuimia on kaksi, ja ne käsittelevät YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä entisen Jugoslavian ja Ruandan alueella tehtyjä vakavia sotarikoksia ja muita kansainvälisen humanitäärisen oikeuden loukkauksia.

     Koska kansainvälistä rikoslakia ei ole, tuomioistuimet soveltavat lähinnä syytettyjen ja uhrien kotimaiden sekä rikoksentekopaikan rikoslakeja. Osittain tuomioistuimissa sovelletaan myös suoraan kansainvälistä humanitääristä oikeutta. Menettely, jossa teon rangaistavuus palautetaan kansainvälisen oikeusyhteisön hyväksymiin yleisiin oikeusperiaatteisiin, hyväksytään ihmisoikeussopimuksissa, vaikka se voi olla joissakin tilanteissa pulmallista laillisuusperiaatteen näkökulmasta.

     Vaihtoehdossa III yhdistyy kansainvälinen rikostuomioistuin ja kansainvälinen rikoslaki. Pysyvää kansainvälistä rikostuomioistuinta ei toistaiseksi ole olemassa, vaikka erilaisia suunnitelmia on esitetty 1920-luvulta lähtien. Sellaisen perusta­misesta saatiin YK:ssa tapahtuneen valmistelun pohjalta aikaan Roomassa yleissopimus kesällä 1998. Tuomioistuimen perussääntö tulee voimaan, kun 60 valtiota on ratifioinut sen. Tähän tulee kulumaan useita vuosia.

     Kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomiovalta rajoittuu kansainvälisen yhteisön huolenaiheena oleviin vakavimpiin rikoksiin eli lähinnä sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Esimerkiksi kansainvälinen terrorismi jäi tuomiovallan ulkopuolelle. Perussääntöön kuuluu määräyksiä rikoslain yleisestä osasta sekä käytettävistä rangaistuksista.

     Myös vaihtoehto IV eli kansallinen tuomioistuin soveltamassa kansainvälistä rikosoikeudellista normistoa on harvinainen. Tietyiltä osin tätä tapausta kuitenkin muistuttavat tilanteet, joissa suomalainen tuomioistuin joutuu asiallisesti soveltamaan EY-oikeudellisia säännöksiä rikosasioissa. Puhdaspiirteistä EY-rikosoikeutta ei vielä ole olemassa, mutta eräissä suomalaisissa rangaistussäännöksissä on jo tällä hetkellä suora viittaus neuvoston asetukseen, joka tulee Suomessa valtionsisäisesti suoraan voimaan ilman implementointimenettelyä. EY-direktiivillä voi olla kansallisessa oikeusjärjestyksessä välitön oikeusvaikutus vain yksityisen hyväksi julkista valtaa vastaan. Yksilön rangais­tus­vas­tuu­ta ei voida koskaan perustaa yksinomaan direktii­viin.

  

Oheiskirjallisuutta

 

     Inkeri Anttilan ja Olavi Heinosen teos Rikosoikeus ja kriminaalipolitiikka (Helsinki 1977) on edelleen tärkeää kriminaalipoliittista luettavaa. Ennen kaikkea Inkeri Anttilan ja Patrik Törnuddin teos Kriminologia ja kriminaalipolitiikka (Juva 1983) on suositeltava yleisesitys. Toisenlaista, enemmän talousrikoksiin keskittyvää lähestymistapaa edustaa Ahti Laitisen ja Kauko Aromaan teos Näkökulmia rikollisuuteen (Tampere 1994). Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuosittain julkaisemassa Rikollisuustilanne-teoksessa esitellään rikollisuutta ja seuraamusjärjestelmää sekä niiden kehityssuuntia tilastojen valossa. Uusin nide on Rikollisuustilanne 1997 (Helsinki 1998).

     Rikoslain kokonaisuudistuksesta saa parhaiten kuvan virallisaineistosta. Perusdokumentti on Rikosoikeuskomitean mietintö (KM 1976:72, Helsinki 1977). Uudistusta jatkaneen rikoslakiprojektin ehdotuksia on julkaistu oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisusarjassa. Hallituksen esityksissä on noudateltu pitkälti rikoslakiprojektin ehdotuksia. Näistä tärkeimmät ovat hallituksen esitys rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen ensimmäiseksi vaiheeksi (HE 66/1988) ja vastaava esitys kokonaisuudistuksen toiseksi vaiheeksi (HE 94/1993). Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskee HE 95/1993.

     Kolmannen vaiheen osittaisuudistuksista on mainittava ennen kaikkea oikeudenkäyttöä, viranomaisia ja yleistä järjestystä vastaan kohdistuvia rikoksia sekä seksuaalirikoksia koskevia säännöksiä koskeva HE 6/1997. Lisäksi eduskunnan käsiteltävänä on hallituksen esitykset liikennerikossäännöksistä (HE 32/1997) sekä yksityisyyden, rauhan ja kunnian loukkaamista koskevien rangaistussäännösten uudistamisesta (HE 239/1997). Sakkoa, muuntorangaistusta ja rikesakkoa koskee HE 237/1997.

     Myös hallituksen esityksiin liittyvät valiokuntien mietinnöt ovat tietysti tärkeää rikosoikeuden perusmateriaalia.

     Rikoslakiprojektin ehdotuksia, joista ei vielä ole annettu hallituksen esityksiä, ovat muun muassa Vankeus ja ehdonalainen vapaus (OLJ 3/1994), Menettämisseuraamukset (OLJ 4/1996) ja Rikosoikeudellinen vanhentuminen (OLJ 1/1997).

     Suomen rikosoikeudesta ollaan parhaillaan viimeistelemässä perusteellista yleisesitystä. Teoksen kirjoittajia ovat Olavi Heinonen, Pekka Koskinen, Tapio Lappi-Seppälä, Martti Majanen, Kimmo Nuotio, Ari-Matti Nuutila ja Ilkka Rautio. Tämä runsaat 1 000 sivua kattava Rikosoikeus -niminen teos ilmestyy alkuvuonna 1999 ja käsittelee pääasiassa rikoslain erityistä osaa ja seuraamusjärjestelmää.

     Ajankohtaisia puheenvuoroja rikosoikeudesta sisältyy muun muassa teokseen Ari Hirvonen (toim.): Kohti 2000-luvun rikosoikeutta (Helsinki 1994) sekä enimmäkseen muualla ilmestyneistä artikkeleista koottuun teokseen Raimo Lahti (toim.): Nykyajan rikosoikeus (Helsinki 1996).

     Rikosoikeuden yleisistä opeista on ilmestynyt viime vuosina useita tärkeitä monografioita. Uudempia yleisten oppien oppikirjakommentaareja ovat Dan Fränden teos Allmän straffrätt. En introduktion (Helsingfors 1994) sekä Ari-Matti Nuutilan teokset Rikosoikeuden ABC-kirja (Turku 1995) ja Rikoslain yleinen osa (Jyväskylä 1997). Uusin yleisesitys seuraamusjärjestelmästä on Terttu Utriaisen Rikosten rangaistukset ja muut seuraamukset (2. p., Helsinki 1992).

     Brynolf Honkasalon seitsenniteinen teossarja Suomen rikosoikeus on alan klassikko. Rikoslain yleistä osaa käsittelevät Yleiset opit, Ensimmäinen osa (2. p., Hämeenlinna 1965), Toinen osa (2. p., Hämeenlinna 1967) ja Kolmas osa (2. p., Hämeenlinna 1969). Erityinen osa on jaettu neljään niteeseen: I.1, Henkilöön kohdistuvat rikokset (Hämeenlinna 1970), I.2 Varallisuusrikokset (Hämeenlinna 1964), II (Hämeenlinna 1960) ja III (Hämeenlinna 1962). Kommentaarit alkavat kuitenkin olla pahasti vanhentuneita.

Comments