1997 Viisi teesiä

Ari-Matti Nuutila: Viisi teesiä rikosoikeuden yleisten oppien muutoksesta [Fem teser om föränd­ringar i straffrättens allmänna del - Five Theses on the Changes in the General Part of Criminal Justice].LM 1/1997, s. 64–70.


 

Ari-Matti Nuutila

 

Viisi teesiä rikosoikeuden yleisten oppien muutoksesta[1]

 

Pohjoismaisessa oikeus­kulttuurissa on tapah­tu­massa rikosoikeutta koskevia muutoksia. Pelkistän ne tässä viideksi teesiksi. Muutoksia voitai­siin kutsua Juha Pöyhösen tapaan "materiaa­lisen oikeuden logiikak­si". Yleiset opit materiaalistu­vat. Perus­taltaan muu­tok­sissa on kysy­mys siitä, että rikos­oi­keuden yleisten oppien yhteydet rikosoi­keu­den muu­hun aineelli­soikeudelliseen perustaan, kriminaalipolitiikkaan ja yleisemmin oikeu­delli­seen ajatte­luun on tiedos­tettava entistä parem­min. Tie­tyn­lai­sesta "logiikas­ta" on kysy­mys siinä mielessä, että muutokset palautuvat rikosoi­keuden koko­nai­skentässä jo tapahtuneisiin ja tapahtumassa oleviin muutok­siin, jotka on otettava huomi­oon, jos yleisillä opeilla halutaan jatkossakin täyttää niille kuuluvat perin­teiset syste­ma­tisointi- ja tulkin­tateh­tä­vät.

           1. Rikosoikeuden yleisten oppien perusteet palautuvat sellai­seen oikeu­delliseen säänte­lymalliin, joka ei enää ole yksinomainen. Hyvin­vointival­tiollisen ja liberalistisen oikeu­den välinen jännite aiheut­taa ongelmia rikosoikeuden yleisten oppien kehittämi­ses­sä. Hyvinvointivaltiollista rikosoi­keutta luonnehtii ennen kaikkea se, että erilaisiin sosiaalisiin rooleihin kytketään entistä useammin velvollisuuksia valvoa toisten toimintaa ja suojella toisia vahin­koseurauksilta. Työturvallisuus, tuotetur­vallisuus, terveydenhoi­tohen­kilös­tön hoitovirheet tai tie- ja muu liikenne ovat esimerkke­jä, joissa rikosoikeutta käyte­tään yhä enemmän yhteiskunnallisessa ohjaamisessa, ei vain jo tapahtunei­den konfliktien ratkaise­mi­sessa. Oikeuskäytännössä näiden juttujen suhteellinen osuus on noussut huomattavaksi.

           Tästä huolimatta rikosoikeu­dellisesti relevantin huolimatto­muuden teoreet­tinen perusta, syste­maatti­nen asema ja tulkinta­juri­diset erityis­piirteet ovat jääneet aikaisem­massa rikos­lain­opissa lapsipuolen asemaan. Lisäksi esimerkiksi koko osallisuusoppi on rakennettu vain tahallisten rikosten näkökulmasta. Rikos­lainopilli­sen tutkimuk­sen päähuomion ovat vieneet tahalliset rikokset ja se tilanne, jossa joku aiheut­taa jo sellaise­naan kielle­tyllä aktiivi­sella teolla yksin ja tahallaan välittö­mästi il­menevän vahinko­seurauksen. Tilan­teissa, joissa tekijä tappaa toisen päähän am­pumalla, ei ole ylipääsemättö­miä rikoslainopil­lisia ongelmia.

           Ongelmia aiheutuu sen sijaan tilanteissa, joissa arvioitavana ovat esi­mer­kik­si sallitun elinkeino- tai tuotantotoiminnan yh­tey­dessä huolimattomuu­desta tehdyt laiminlyön­nit, joihin on yhtiössä syyllistynyt useam­pia vastuu­asemassa olevia henkilöitä. Näissä tilanteissa laiminlyön­tien ja vahinko­seurauksen välillä on saattanut kulua verrattain pitkä aika. Tunnusmerkistöissä ei aina edellytetä vahinko­seuraus­ta ylipää­tään, vaan eriasteinen vaara riittää rangais­tavuu­teen. Usein myös uhri on omalla toiminnal­laan myötävaikuttanut vahinkoonsa. Ta­paukset eivät käytän­nössä ole juuri koskaan niin sanottuja rutiinijut­tuja.

           Hyvinvointivaltiollinen rikosoi­keus ei ole tullut liberalisti­sen tilalle, vaikka eräissä niin sanotun riskiyhteiskunnan rikosoi­keutta koskevissa esityksissä näin väite­täänkin. Rikosoi­keuden kova ydin on edelleen tappajien, rattijuoppojen ja varkai­den rankaisemi­sessa. Hyvin­vointivaltiol­lisessa rikosoi­keu­dessa ja kri­minaalipolitiikassa on pikem­minkin kysy­mys liberalis­tisen rikosoi­keuden perusra­kenteen päälle muo­dostu­neesta ker­rostu­masta. Lisäongelmia tällaisen kerrostu­man lainopilliselle hallitse­miselle aiheuttaa se, että hyvinvointi­valtiolli­sen rikosoi­keu­den tuomat muunnel­mat perus­taltaan libera­listi­seen rikosoikeuden järjestel­mään eivät noudata mitään yksin­ker­taista kaavaa.

           Rikosoi­keuden alueella näiden tilanteiden uudelleen käsittämi­nen näyttää olevan juuri nyt tapahtumassa. Kotimaisessa oikeustie­teelli­sessä tutkimuksessa on viime vuosikym­meniltä vähän monogra­fiatasoista tutki­musta tuottamukselli­sista rikoksis­ta. Lähinnä huolimattomuutta on käsitelty muutamissa seminaari­rapor­teissa, artikkeleissa ja oppikirjoissa. Sen sijaan esimerkiksi Ruot­sissa, Saksassa ja nyttemmin myös USA:ssa tuottamus on ollut suuremman mielen­kiinnon kohtee­na. Kansainvälinen keskustelu muu­tos­tarpeista alkoi 1960-luvulla. Ruot­sissa erityisesti Nils Jareborg on lukui­sissa yhteyk­sissä kehittänyt rikoksen uutta teoreetti­sesti merkit­tävää raken­netta, jossa myös huolimattomuus otetaan aikaisempaa paremmin haltuun. Saksalai­sessa keskus­te­lussa huolimat­tomuuden merkitys on noussut rikoslainopilli­sen keskustelun keskeisimmäksi teemaksi viime vuosikym­meninä esimerkiksi Claus Roxinin ja Bernd Schünemannin tuotan­nossa. Saksalaista keskustelua leimaa mielenkiintoisella tavalla myös kriminaalipolitiikan ja rikoslainopin välisten yhteyksien uudenlainen etsiminen. Myös Yh­dys­valloissa on alettu keskus­tella rangais­tavan huolimat­tomuu­den edellytyk­sistä.

           Onkin selvää, että huolimattomuudella aiheutta­misen syste­maattinen rakenne ja teoreettinen perusta on muotoil­tava entistä paremmin. Kriminaalipo­liittisesti kysymys tuottamusvastuusta on entistä ajankohtaisempi. Myös lainopil­li­ses­sa tutkimuksessa on selvitettävä parem­min se, miten esimer­kiksi useiden toimijoiden yhteinen toiminta, toisen toiminnan asianmukai­suuteen luottaminen tai uhrin myötävai­ku­tus olisi järkevää ottaa rikos­oikeudessa huomi­oon. Merkkejä tällaisesta rikoslainopin uudelleen suuntautumisesta on meillä ollut havaittavissa 1990-luvulla erityisesti Dan Fränden ja Kimmo Nuotion tuotan­nossa.

           Kyse ei ole välttämättä saman­laisesta siirtymästä kuin aikanaan sosiaali­sessa siviilioikeudessa, jossa muun muassa Thomas Wilhelms­son palautti sosiaalis­ten roolien merkityksen siviilioi­keuden uudenlaiseen arvope­rus­taan. Rikosoi­keudessa kyse saattaa olla jo siitä, että perinteinen atomistinen ja pistemäinen vastuun rakenne ei yksinkertaisesti sovellu uudentyyppi­seen lainsää­däntöön ja uuteen tapaan ymmärtää eri toimintoihin liittyvät riskitekijät. Uuden tyyppiset ongelmat edellyttävät uudelleen arvioitua peruskä­sitteistöä ja systematiikkaa.

           2. Vaikka rikosoikeus on oikeudenalana poikkeuksellisen "pe­rusoi­keusherkkä", rikosoikeustutkimus ei ole sitä ollut. Yhtäältä rikosoikeudessa on aina kyse siitä, missä puitteissa valtiovalta saa riistää rangaistuksen muodossa rikokseen syylliseltä varallisuutta tai vapauden. Toisaalta rikosoikeudessa on myös aina kyse siitä, missä määrin valtion on perusteltua rangaistusuhkia asettamalla kieltää ihmisiä toimimasta ja käskeä heitä aktiivisuu­teen. Jokainen rangaistusuh­ka rajoittaa ihmisten toiminna­llisia vapauksia — ihmis­ten suojelemi­sen nimissä.

           Millä eri tavoin perusoikeudet voidaan jäsentää voimakkaammin osaksi rikosoikeuden yleisiä oppeja? Malleja tällaiseen perusoi­keuksien ja rikosoikeu­den välisen suhteen uudelleenarviointin ei meillä juuri ole. Perusoikeusuudistus tuli voimaan vasta vuonna 1995 ja sitä edeltänyt perusoikeusdoktriini ei sanotta­vasti ole saanut merkitystä rikosoikeuden alueella. Sen sijaan rikosoikeudessa on perinteisesti keskus­teltu moraalista ja lähinnä eettisten pohdinto­jen varaan rakennetusta niin sanotusta oikeushyvä­opista. Hallitus­muo­dossa toteutettu perusoikeusuu­distus suoras­taan edellyttää perus- ja ihmisoi­keuksien sekä teoreettisen että käytän­nöllisen merkityk­sen uudelleen arviointia myös rikosoi­keu­den yleisissä opeissa ja rikosoikeudellisessa tulkinnas­sa. Myös rikosoikeus on oi­keutta eikä pelkkää institutionaalistettua moraa­lia.

           Perusoikeudet sekä kriminalisointiperiaatteet muodos­ta­vatkin jälkiteollistu­neen yhteiskunnan rikosoikeudessa yhtenäi­sen ajatte­lullisen perustan, jossa kiteytyy libera­listisen ja hyvinvoin­tival­tiollisen rikosoikeu­den jännite yksityisten toimin­nal­lis­ten vapauk­sien ja oikeushy­vien suojelutar­peiden välillä. Käytännössä tämä voi merkitä esimerkiksi entistä jäsentyneem­pää ja sisällölli­sempää erotte­lua yhtäältä sosiaa­lis­ten roolien asettamiin vastuu­asemiin ja niihin kuuluviin toimin­ta­velvoit­teisiin ja toisaalta niihin tilan­teisiin, joissa ran­gaistus­vastuulle on asetet­tava nykyistä olennai­sesti kor­keammat vaatimuk­set. Kyse on yleensä perusoikeuksien tulkintavaikutuksesta eikä niiden suorasta soveltamisesta.

           3. Rikosoikeuden sisäiset ja sen muilta oikeudenaloilta saamat systee­mi-impulssit saavat entistä korostuneemman aseman. Usein sanotaan, että viimeis­ten viidenkymmenen vuoden tieteel­listä ja siis myös oikeustieteellis­tä tutkimusta leimaa tutkimuksen pirstaloitu­minen entistä eristetymmiksi asiakokonaisuuksiksi, joiden välisiä yhteyksiä ei voida tai haluta hahmottaa. Toisaalta hermeneuttises­sa tieteentraditiossa on korostettu sitä, kuinka ihmistieteissä on pyrittävä ymmärtämään kokonaisuutta ja sen kautta kokonaisuuden eri osasia. Luonnon­tieteiden tapa pilkkoa ilmiö yhä pienempiin osa-alueisiin ei sovellu ihmistieteisiin.

           Tästä lähtökohdasta käsin ensinnäkin rikosoikeuden yleisten oppien sisäiset jännitteet olisi tiedostettava entistä parem­min. Yleiset opit olisi voitava nähdä kokonaisuutena, jossa esimerkiksi tunnusmerkistön mukaisuuden käsitte­lyssä otetaan huomioon myös osallisuusopilliset ratkaisut. Pirstaloituneet yleiset opit voivat johtaa siihen, että muuttamalla ratkaistavassa yksittäistapauk­sessa vähäisessä määrin yhtä yksityiskohtaa, jutun lopputulos muuttuu keskeisellä tavalla. Jos yleiset opit johtavat tällaiseen lopputu­lokseen, on niiden rakentami­sen tapaa tarkistettava.

           Myös rikoslain erityistä osaa on syytä käyttää perin­teistä enemmän yleisen osan tulkinnassa. Esimerkiksi tuottamuk­seen kuulu­vi­en objektiivisten huolelli­suusvel­voitteiden tai törkeän huolimat­to­muuden ana­lyysi leijuu molemmat jalat tukevasti ilmassa, jos sitä ei lainkaan kytketä konk­reettisiin rikoslajeihin ja niissä tarkoitet­tuun huolimatto­muuteen. Huolimatto­muudesta ei voida puhua ilman huolimatto­muuden kohdetta eli sitä, millaisen toimin­nan yhteydessä tuottamuk­selli­nen toiminta on rangaista­vaa.

           Kolmanneksi rikosoikeuden suhteet muihin oikeudenaloihin on tiedostetta­va entistä paremmin. Oikeu­denalojen rajat ylittävän tutki­muksen puutetta voidaan pitää ongelmana tilantees­sa, jossa oikeu­denalojen välisten yhteyk­sien voidaan olettaa pikem­minkin kasvavan kuin vähenevän. Eri­tyisesti rikosoikeuden ja vahingon­korvausoi­keuden välinen pitkään kadok­sis­sa ollut yhteys näyttää olevan löyty­mässä uudelleen niin kotimaisessa kuin kansainvälises­säkin keskus­telussa. Esimerkik­si saksalaises­sa funktio­naalisessa rikosoikeu­dessa keskei­seen asemaan nostet­tu niin sanottu "suojelu­tavoite­oppi" on suoraan peräisin sikäläi­sestä vahin­gonkorvausoi­keudelli­sesta kes­kustelusta. Vastaavasti meikä­läi­sessä uudessa vahingonkor­vausoikeu­dessa on etsitty jännittävällä tavalla systema­tii­kan muo­dostamisen perusteita uudem­masta kotimai­sesta rikosoikeu­desta.

           4. Rikoksen yleisessä systematiikassa painottuvat entistä enemmän tunnus­merkis­tön mukaisuudelle asetettavat yleiset edelly­tykset. Osa vastuu­va­pauspe­rus­teita koskevista kysymyk­sistä, joita on ratkaistu oikeudenvastai­suus- tai syylli­syyskysymyksinä, on alettu jäsentää systematii­kan aikaisempaan vaihee­seen eli teon kiellettyyn luonteeseen. Tämä on looginen lopputulos edellisistä teeseistä. Sen sijaan, että vastuuvapaus perusteltaisiin kysymällä, onko tunnus­merkistön mukaan kiellettyä tekoa pidettävä poikkeuksellisten olosuh­tei­den vuoksi sallittuna (oikeudenvastaisuus) tai onko kiel­letyllä tavalla toiminut tekijä voinut toimia toisin (syyllisyys), kysytäänkin suo­raan, onko teko ja vahin­koseu­rauksen aiheuttaminen kiellettyä vai sallit­tua (tunnusmerkistön mukaisuus).

           Siirtymä merkitsee muutosta siinä näkökulmassa, josta rikoksen raken­teessa inhimillistä toimintaa arvioidaan. Sen sijaan, että arvioinnin keskiössä olisivat tekijän mielenliikkeet, olennaisem­paan rooliin nousee jo se, onko tekijän teko objektiivisesti arvioi­den kiellettyä vai ei. Käytännössä vastuuva­paus tode­taan heuristi­sesti aikaisemmin ja se on ehdottomampaa kuin syylli­syysmoitteen puuttumisesta johtuva vastuuvapaus. Lisäksi kun ylipäätään asete­taan vakavasti kriminaalipoliittinen kysymys siitä, mitä tunnusmerkistöillä oikeastaan kielletään ja millaiset vahin­koseurauk­set ovat tunnus­merkis­töjen tarkoittamia, joudutaan asettamaan kyseenalai­seksi useita perintei­siä ajatustottumuk­sia ennen kaikkea kuoleman­tuottamuk­sen ja vamman­tuotta­muk­sen soveltamisalasta.

           Pääaja­tuksena tässä kehityspiirteessä on, että teko ja vahin­koseurauksen aiheuttaminen on voita­va osoittaa huoli­mattomaksi, jotta siitä voitaisiin rangaista. Loukkaamisrikoksesta rankaisemi­selle ei riitä Brynolf Honkasalon oppikirjassa tarkoitetulla tavalla se, että tekijä toimii huolimattomasti ja aiheuttaa ennakoita­valla tavalla tunnusmerkistössä tarkoitetun seurauksen. Tunnusmerkistön täyttyminen täytyy myös voida palauttaa huolimattomuuteen.

           Ensimmäisenä keskeisenä välineenä teon huolimattomuuden jäsen­tä­mi­sessä on sallitun riskin uudelleen ymmärtäminen. Perinteisesti sallittu riski on sulke­nut rangais­tusvastuun poikkeuksellisesti pois sinänsä tunnus­mer­kistön täyttäväl­tä teolta. Omassa tutkimuksessani asia käänne­tään toisinpäin. Kielletty riskinotto on tunnus­merkis­tön mukaisuu­teen kuuluva positiivinen vastuun ehto. Samalla sallitun riskin alaisuu­dessa käsiteltävät yksittäiskysymykset laajene­vat aivan olennaises­ti, kun sallittua riskiä ei enää ymmärretä poikkeuksellisena vastuuva­pausperus­teena vaan yleisenä vastuun positiivisena edellytyksenä. Esimerkiksi kysymys siitä, mihin tienkäyttäjällä on lupa luottaa tieliikenteessä, on luontevam­paa palauttaa sallitun ja kielletyn riskinoton rajaan kuin esimerkiksi vahin­koseu­rauksen ennalta arvat­tavuuteen.

           Toisena välineenä toimii kielletyn riskinoton relevanssi. Kielletyn riskinoton relevanssissa rangaistusvas­tuuta rajataan sellaisista vahin­koseurauk­sista, jotka ovat nor­matiivisessa arvos­telussa liian kaukaisia tehdylle teolle. Joissain tilan­teissa huolimattomasta teosta on kyllä aiheutunut vahinkoseuraus, mutta seuraus on jotain aivan muuta, kuin minkä estämiseen huolellisuus­velvoitteen asettamisella on pyritty. Tuomi­oistuimet ovat käsitel­leet tapauksia milloin syy-yhteyden, milloin taas ennakoitavuuden kri­teerien varassa. Arvo- ja tavoitepe­rus­taista kysymystä vastuun ulottuvuudesta ei näillä käsitteillä voida ottaa edes käsiteltäväk­si.

           Kolmantena osana teon huolimattomuutta systematisoin tutkimuk­sessani tunnusmerkistön ulottuvuuden. Myös kulloisten­kin tunnus­mer­kistöjen tarkoittamat suojelu­tarpeet on otettava huomioon yleisinä tunnus­merkis­tön mukaisuuden kysymyksi­nä. Tähän kysymysryhmään kuuluvat muun muassa uhrin oman myötävaikutuksen rikoslainopillinen merkitys, vaarannetun suostumuksen  merkitys, vahinkoseuraukseen päätynyt tekijän ja uhrin yhteinen riskinotto tai vaikkapa jälkikä­teisten hoitovirheiden merkitys ensiaiheuttajan vastuulle. Näistä kysymyk­sistä suomalaisessa rikos­lainopissa ei ole juuri lainkaan keskus­teltu ja oikeus­käytän­nön ratkaisut ovat varsin epäyhtenäisiä. Koska kysy­myk­set ovat meillä melko uusia, joudutaan myös tulkinta­juridisissa kan­nanotois­sa tekemään melko rohkeita johtopäätöksiä.

           Vasta sen jälkeen kun on voitu todeta, että riskinotto oli kiellettyä, se oli relevanttia tosiasiassa sattuneelle vahin­koseuraukselle ja sovellettava tunnus­merkistö kattaa myös arvioita­vana olevan vahinkoseurauksen aiheuttamisen, on tarvetta puhua tuottamuksen "subjektiivisesta puolesta" eli tekijän huolimatto­muudesta. Tekijän huolimattomuuden rikoslainopillinen ongelma ei ole niinkään rangais­tusvastuun edellytysten käsitteellisessä ja systemaattisessa hahmottami­sessa vaan pikem­minkin siinä, että etenkin tiedottoman tuottamuksen tosiasial­linen vastuuta rajaava merkitys on vähitellen hämärtynyt lähes näkymättömiin.

           5. Mitä on edellytettävä rikoslainopissa hyvältä judiciumilta? Teon huoli­mattomuuden rikosoikeustieteellinen analyysi kohtaa suuria menetel­mällisiä ongelmia. Yhtäältä rangaistavuuden objektii­visia edelly­tyksiä olisi jäsen­net­tävä ja systematisoitava olennai­sesti nykyistä pidem­mälle. Toisaalta pitkälle­kään viety sys­tema­tisointi ei helpota lainkäyttäjää ellei eri toimin­taympäristöjä koskevia tyyppitapauksia ja niiden ratkaisussa olennaisia normatii­visia näkökoh­tia tuoda riittävän selkeästi ja jäsentyneesti esiin. Esimerkiksi kielletyn riskinoton ja tunnusmerkistön ulottuvuuden ongelmat ovat moniulotteisia ja yhdessä yksittäis­tapauksessa tulee yleensä esiin useam­pia teon huolimatto­muutta koskevia ongelmia. Hyväkään käsit­teellis­täminen ei tarjoa sellaisenaan juuri mitään apua esimer­kiksi tuotevas­tuun ongelmien ratkaisua varten tai työtur­valli­suusri­kosten ja liikenneri­kos­ten sovelta­mis­tilan­teissa.

           Jos rikosoikeuden yleisten oppien olisi otettava haltuun edellä esitetyllä tavalla liberalistisen ja hyvinvointi­valtiollisen rikosoikeu­den jännite, perusoi­keusajattelu ja systeemi-impulssit varsinaisen sovelta­misalan­sa ulkopuolelta ja jos teon huolimatto­muutta koskevat vastuuedellytykset otetaan vakavasti, on myös laintulkinnan menetelmää tarkistettava. Kri­minaa­li­poliittisesti suuntau­tunut rikos­lainoppi käyttääkin menetelmänään entistä laajem­min objektii­vista teleolo­giaa ja ongel­makes­keis­tä tutki­musotetta. Rikoslakia ei ainoastaan sovelleta, sen soveltaminen on myös tavoitteellista toimintaa. Huomioon on otettava monet näkö­kohdat, joiden painoar­vo määräytyy eri tilanteissa eri tavalla. Tulkin­taju­ridi­set ratkaisut palautuvat näiden eri näkö­kohtien kulloinkin saamaan kriminaalipo­liittiseen paino­arvoon. Laillisuusperiaate ei aseta tälle melko jousta­valle laintul­kinnan menetel­mälle esteitä, kunhan argumentteja käytetään vain rangaistavuut­ta rajoittavaan suuntaan.

           Meikäläisessä rikosoikeudellisessa tutkimusperinteessä Tapio Lappi-Seppälän väitöskirja edustaa parhaiten tässä tarkoitettua lähes­tymistapaa. Rikoksen rakenteen keskeis­ten käsittei­den pelkkä parem­pi määrittely ei saa välittömiä tulkintajuridisia vaikutuk­sia. Käsit­teellisen tutki­muk­sen sijasta niin uudem­paa saksa­laista kuin yhdys­valtalais­takin rikos­lainopil­lista tutkimusta leimaa ongelma­hakui­suus eikä ongel­mapakoi­suus.

           Tässä tutkimuksessa on lisäksi kehitetty juridisen her­meneutiikan pohjalta tyyppitapausajattelua lainopin menetelmänä. Tyyppita­pauksia on käsiteltävä niiden omilla ehdoilla eikä niitä voida väkivaltaa tekemät­tä vangita yleisten käsitteiden verkostoon. Samalla tuomiois­tuimen ja muun lainkäyt­täjän asema korostuu ratio­naalisessa juridisessa argu­mentaa­tiossa. Lainoppi voi pyrkiä syste­ma­tisoimaan niitä kysymys­ryhmiä, jotka ovat sen tarpeessa, mutta viime kädessä kysymys on kuitenkin rationaaliselle lainso­veltajalle asetetta­vista vaatimuk­sista eikä suora­viivaisista tulkintasuosituk­sista.

           Hyvällä judiciumilla voidaan tarkoittaa herkkyyttä ja näkemys­tä tunnistaa oikeudellisten ongelmien luonne. Niin tutkijan kuin tuoma­rinkin olisi kyettävä olemaan oman oikeuskulttuurinsa hyvä tulkki.



[1] Lectio praecursoria, jonka kirjoittaja on pitänyt väitöstilaisuudessa 7.12.1996 Turun yliopistossa. Väitöskirjan nimi on "Ri­kosoikeu­dellinen huolimattomuus" (Helsinki: Lakimies­liiton Kus­tannus).

Comments