1988 Ostaisitko tuolta mieheltä...

Ari-Matti Nuutila:  Ostaisitko tuolta mieheltä käytetyn auton? Petoksen tunnusmerkeistä liikekaupassa [Skulle du köpa en begagnad bil från den mannen? Bedrägeriets brottsrekvisit i affärsverksamhet - Would you buy a used Car from this Man? The definitional Elements of Fraud in business Activities]. Teoks. Anne Kumpula (toim.): Juhlajulkaisu Leena Kartio 1938–30/8–1998. Turku 1998, s. 249–263.


 

OSTAISITKO TUOLTA MIEHELTÄ KÄYTETYN AUTON?

PETOKSEN TUNNUSMERKEISTÄ LIIKESUHTEISSA

 

                      Ari-Matti Nuutila

 

 

 

1. Lainopin tila

 

   Yleiset vai erityiset petossäännökset? - Petosta käytetään keinona oikeudettoman varalli­suusedun saavuttamiseen jonkun toisen kustannuksel­la. Oikeuselämässä on voitava luottaa siihen, ettei toinen osapuoli petollisilla keinoilla pyri aiheuttamaan toiselle taloudellista vahinkoa. Rikoslain petossäännösten tarkoituk­sena on luoda edel­lytyksiä tällaiselle luotta­mukselle oi­keuselä­mässä ja siten turvata tava­roiden ja palvelusten vaih­dan­taa. Rikosoikeudel­lista suojaa tarvitaan siitä huolimatta, että myös siviilioi­keudelliset säännökset antavat oikeussuojaa petosrikosten uhreil­le.

   Petossäännö­s on osoittautunut lainkäyttäjälle yhdeksi hanka­limmista rikoslain säännök­sistä. Säännöksen tulkintaongelmat johtu­vat ennen kaikkea siitä, että se voi tul­la sovellet­ta­vaksi kovin erilaisissa vaihdan­ta­tilanteissa. Kysymys voi olla yksi­tyisten kansa­laisten välisistä suhteis­ta, kuluttajan ja elinkei­nonharjoittajan välisistä suh­teista, pankin suhteesta asiakkaa­seen tai elinkeinonhar­joittajien keskinäi­sistä suhteista. Rikos­säännökset voivat tilanteesta riippuen suojata joko taloudelli­sesti heikompaa tai myös vah­vempaa osapuolta. Myös ne oikeustoi­met, joihin toinen on erehdytetty, vaihtelevat. Samoja säännök­siä olisi sovelle­ttava niin uhkapeliin, käytettyjen autojen kauppaan, riskialt­tiiseen osakekauppaan kuin myös suuren luokan taloudelliseen rikollisuu­teen.

   Lainsäätäjä on pyrkinyt eriyttämään petossääntelyä. Vuoden 1889 säännök­set uudistet­tiin ensimmäisen kerran vuoden 1972 varallisuusrikosuudistuk­sessa, mutta asiallisesti suurimmat muutokset tehtiin tuolloin varkausri­kossäännöksiin. Vuonna 1972 lisättiin lakiin lievää pe­tosta koskenut säännös, jota sovellet­tiin ­lähinnä taksi- ja muihin kulkuvälinepetoksiin sekä hotelli- ja ravintolapetoksiin. Petossäännöksen sovel­ta­misala jäi erit­täin laajaksi ja yleis­säännöksenä se kattoi periaatteessa kaikki erityyppiset vaihdantati­lanteet. Ainoastaan vakuu­tuspetoksesta, verope­tok­sesta ja konkurssipe­toksesta oli säädetty erikseen.[1]

   Rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa vuonna 1990 tehdyt muutokset olivat suurem­pia. Rikoslain uu­distamisen yhtenä tavoittee­na on sääntelyn selkeyt­täminen hajallaan olevia rikos­säännöksiä yhdentämällä sekä niiden yleisyystasoa nostamalla. Sen vuoksi pääsäännöksi jäi edelleen petoksen yleissäännös (RL 36:1). Tör­keästä petoksesta säädettiin erikseen (RL 36:2). Lievää petosta tarkoittava säännös (RL 36:3) säilyi ennallaan. Säännösten sovelta­misalaa laajennettiin erehdyttämispetoksesta (RL 36:1.1) katta­maan myös tieto­jenkäsittelype­tos (RL 36:1.2).

   Veropetoksesta (RL 29:1-3) ja vakuutuspe­toksesta (RL 36:4) säädetään erikseen. Velallisen petoskriminalisointien (RL 39:2-5) sovelta­misalaa laajennettiin siten, että niin sanotut ulos­mittauspetokset siirtyivät petoksen yleissäänte­lyn piiristä velallisen rikoksiin. Uudet erityissään­nökset annettiin avustus­pe­toksista (RL 29:5-6 ja 8), avustuksen väärinkäy­töistä (RL 29:7-8) sekä maksuvä­linepetok­sista (RL 37:8-10).[2]

   Mitkä petokset ovat kiinnostaneet KKO:ta? - KKO on julkaissut runsaasti oikeus­käytän­töä petoksista. Painotukset heijastavat vaihdannan muutoksia ja vastaavasti käsityksiä siitä, mitkä erehdyttä­mismuodot on nähty kulloinkin yhteiskun­nallisina ongel­mina. Itsenäisyy­den alkuaikoina painopis­teet olivat hevos­kaupas­sa ja niin sanotuissa avioliittopetok­sissa. Myös niin sanotuista prosessipe­tok­sista eli tapauksista, joissa henkilö oli erehdyt­tänyt tuomi­oistuinta, poliisia tai muuta viran­omaista, oli runsaas­ti käytäntöä. Palvelupetokset nousivat esille 1930-luvul­la. Uhkapeliin liittyviä tapauk­sia julkaistiin runsaasti heti jatkosodan jälkeen.

   Viime vuosikymmeninä petosprejudi­kaa­tit ovat liittyneet yhä useammin velallisen petosvastuu­seen, kun pankkia tai takaajaa on erehdytetty. Myös laimin­lyöntitapauk­sia eli tilanteita, joissa arvioidaan henkilön velvolli­suutta oma-aloitteisesti kertoa omista varallisuus­oloistaan, on ollut esillä entistä useammin. Maksuvälinepetokset muodostuivat ongelmaksi ensin shekkien ja sitten muovirahan käytön yleistyttyä. Sosiaaliavustusten väärin­käyttötapauk­sia oli KKO:ssa erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla. Uusimpana ongelmana ovat olleet tietojen­käsittelype­tokset, joissa ketään ihmistä ei varsinaisesti erehdytetä, vaan teko tehdään vääristä­mällä koneellisen tietojenkäsittelyn lop­putulo­sta.

   Oikeustieteen tila. - On ymmärrettävää, että näin hetero­geeninen petossään­nösten sovelta­misala vaikuttaa myös oikeuskir­jal­lisuuden kykyyn ottaa haltuun petokselle tyypillisiä piirtei­tä. Ainoa monografia petoksen yleis­säännöksestä on Kaarlo L. Ståhlbergin väitöskirja vuodelta 1964[3]. Oppikirjoissa petosta käsitellään yleisluonteisesti soveltamistilanteiden toimiessa havainnollisina esimerkkeinä[4]. Artikkeli­tuotannossa on keski­tyt­ty muun muassa prosessipe­tokseen[5] ja niin sanottuihin auto­maat­tipe­tok­siin[6]. Ruotsissa petoksen yleiskri­minalisointi on ollut tutkimuk­sessa esillä enemmän[7].

   Tilanteen tekee ongelmalliseksi etenkin se, että siviilioi­keu­delliseen lainsäädäntöön on kertynyt 1980- ja 1990-luvulla runsaasti kauppaa koskevia säännöksiä, joissa määritellään sitä, millaisia informoin­tivelvollisuuksia kaupan osapuolilla on erilaisissa sopimussuhteissa. Tarve rikos- ja sopimus­oikeudelli­set tutki­mustradi­tiot yhdistävälle tutkimuk­selle olisi suuri.

   Klassinen eli niin sanottu ereh­dyttämispetos tehdään erehdyt­tämällä vasta­puolena oleva henkilö sopimuksen tekoon taikka johonkin suoritukseen joko sopimus­suhteessa tai sen ulkopuolel­la. Petoksen perustun­nusmerkkejä ovat tällöin erehdyttäminen tai sellaisen hyväksi käyttäminen, erehdys, erehdyksen vallassa suoritettu määräämistoimi ja siitä aiheutunut vahinko. Petosri­koksen yleisin tekomuo­to on hyötymis­tarkoituk­sessa tehty petos, mutta myös vahin­goittamistarkoituk­sessa tehty petos on säädetty rangaista­vaksi.

   Pyrin erottele­maan joitakin tyypillisiä liikesuhteiden tilan­teita, joissa toinen on saatu tekemään määrää­mistoimi petollisin keinoin ja arvioimaan tekotyyppien rangaistavuutta petossäännök­sen kannal­ta. Artikkeli keskittyy käytännölli­seen tulkintajuri­diikkaan. Se on tarkoitettu jäsennyk­seksi ongelmiin, joita petoksen yleis­sään­nöksen objektii­vi­sis­sa tunnusmerkeissä on. Koska käytän­nössä petossäännöksen tulkinnassa on ollut ilmisel­viä ongelmia ja huoju­vuut­ta ja koska ajantasaista kirjalli­suutta ei ole lain­kaan, tällainen "latvasta tyveen" etenevä selvityskin lienee perusteltu.

   Käsittelyn ulkopuolelle jää kokonaisuudessaan tahallisuusvaa­timus. Petostyypeistä esimerkiksi palvelupetokset, sosiaaliavus­tuspetokset ja muut liikesuhteiden ulkopuoliset petokset jäivät esityksen ulko­puolelle. Myös osallisuus- ja yritysoppi, rikosten yhtymistä koskevat kysymykset, asianomistaja-asema sekä petoksen erityis­sään­tely jäivät esitettäväksi muussa yhteydes­sä[8].

 

2. Erehdyttäminen

 

   Erehdyttämisen perusmuoto. - Petoksen tekotapoja ovat joko toisen erehdyttä­mi­nen tai toisen erehdyk­sen hyväksi­käyttä­minen. Erehdyttämisellä tarkoite­taan virheellisen asianlaidan esittä­mistä jostakin asiasta. Selväpiirteinen erehdyttämistoimi on sellainen, jossa joku saa aktiivisilla toimenpi­teil­lään toisessa aikaan virheellisen käsityksen jostakin. Myyjä voi esimerkiksi vakuuttaa myyntikohteella olevan sellaisen ominaisuuden, jota sillä ei myyjän tieten ole. Kyseeseen ei tule ainoastaan sanal­li­nen erehdyttäminen, vaan myös esiintymistapa voi olla erehdyt­tävä. Jos joku on myymässä jotakin, hän ilmaisee samalla omista­vansa myyntikoh­teen[9].

   Täysin yleisin sanakääntein ilmaistava arvio kaupan edulli­suudesta ei merkitse petosta, jos kehuminen pysyy tavanomaisen puitteissa. Myyjällä on lupa kehua tuotettaan paremmaksi tai edullisemmaksi kuin se tosiasiassa on. Ylimalkai­nen arvos­telma, johon ei sisälly väitettä jostakin tosiasiasta, ei ole petostun­nusmer­kistössä tarkoitettua erehdyttämistä. Tiedot, jotka sel­västi ilmaisevat vain henkilökohtai­sen näkemyk­sen, voinevat täyttää petos­tun­nusmerkistön vain harvoissa poikkeus­tapauksissa siitä huolimat­ta, että niillä oltaisiin erehdyt­tä­mässä toista. Jos sen sijaan kyse on täsmälli­sestä virheellisestä tiedosta, esimerkiksi myynti­kohteen iän valehtelusta, petossäännös tulee sovelletta­vaksi. Myös sellainen "puolito­tuuksien" tai "muun­nellun totuuden" esittäminen, jossa myytävästä esineestä kerro­taan täsmällisesti sen edulliset puolet, mutta salataan epäedul­liset, saattaa merkitä petosta.[10]

   Myös jos olosuhteista voidaan päätellä, että annetta­vien tietojen on oltava täydellisiä, jonkin olosuhteen salaami­nen on erehdyttämistä, vaikka erehdyttäjä ei olisi erikseen todennut kertoneensa kaikkea asiaan vaikutta­vaa. Korun myyminen hintaan, joka olisi kohtuullinen aidosta korusta, voi merkitä petosta, jos koru ei ole aito, vaikka myyjä ei erikseen vakuuttaisi­kaan sen olevan aito. Antiikkikauppias, joka antiikin joukossa myy antiikin näköistä uutta tavaraa, voi syyllistyä petokseen, vaikka hän ei nimen­omai­sesti vakuuttaisikaan kaikkien esineiden olevan aitoja[11].

   Esimerkkejä. - Petos­ta on esimer­kiksi vää­rennetyn tai vir­heellisen tavaran myyminen oi­keasta tai virheet­tömästä. Jos esimerkiksi maksuvälineenä käytetään niin alkeellisesti väären­nettyä rahaa, että rahanväärennyskriminalisointeja ei voida soveltaa, tekijä voidaan tuomita petoksesta[12]. Klassi­set tava­ran virhettä kos­ke­vat ratkaisut koskevat hevoskauppaa[13], leipo­mo- ja myllytoi­mintaan liittyvää jauhojen sekoittamista[14] ja oluen laimenta­mis­ta ravinto­lassa[15]. Nykyään tavallisem­pia liene­vät tapauk­set, joissa käytetyn auton kunnosta[16] tai sillä aje­tusta kilo­metri­mää­rästä[17] annetaan virheellisiä tietoja.

   Joissakin petostapauksissa erehdyttäminen voi koskea sekä maksun suuruutta että vastasuorituksen laajuutta. Jos henkilö erehdytetään ostamaan kirjasarja tiettyyn hintaan uskottelemal­la, että asiakas sitoutuu vain yhden kirjan ostoon, kyse voi olla rangais­tavasta erehdyttämisestä ja taloudellisen tappion vaarasta.

 

   Ratkaisussa KKO 1980 II 136 oli kyse siitä, että yrittäjä oli tarjou­tunut tekemään vaahto­muovieristeet asianomistajien asuinraken­nuksiin. Saadakseen nämä asiakkaikseen hän oli tarjoukset tehdessään ilmoittanut alhaiset arviohinnat usko­tellen niiden vastaavan lämpöeris­tysten lopul­lisia hintoja, vaikka ilmoitettuja hintoja ei ollut tarkoituskaan noudattaa, vaan asianomis­tajilta oli lopullisina hintoina peritty heille ilmoitettuja määriä vähintään kolme kertaa korkeammat hinnat. Yrittäjä tuomittiin rangaistuk­seen jatketusta petoksesta.

   Myös erehdyttäminen sen suhteen, tarvitseeko asiakas tavaraa, voi merkitä petosta. Ruotsa­lai­sessa oikeus­käytän­nössä oli esillä tapaus, jossa tikas­kauppias erehdytti asiak­kaat luule­maan, että laki edellyttää puutikkaiden korvaamis­ta metallisilla. Tikaskaup­pias tuomittiin petok­sesta, vaikka hänen metallitik­kaista saamansa hinta ei ylittänyt normaa­lia hinta­tasoa.[18]

 

   Erehdyttäminen voi koskea myös omistusoikeutta myytävään esineeseen. Myytävä esine voi olla osamaksukauppasopimuksen mukaan edellisen myyjän omaisuutta tai se voi olla henkilöllä esimerkiksi lainassa. Kyse on yleen­sä sekä petoksesta että kavalluk­sesta. Joissa­kin poikkeusti­lanteissa toisen omaisuutta myynyt henkilö on tuomittu petoksesta ja var­kaudesta, jos myytä­vä omaisuus oli hankittu laittomasti[19]. Näissä tilanteis­sa on tosin erikseen arvioita­va, jääkö petos jälkitekona rankaisemat­tomaksi lainkonkurrens­sisään­töjen nojalla[20]. Nykyään on sel­vää, että varasta ei rangaista erikseen varastetun tavaran myymises­tä eteen­päin. Sen sijaan jos tavaraa joltakulta ostanut tulee jälkeenpäin tietämään, että tavara olikin varastet­tua ja laittaa "vahingon kiertoon" myymällä omaisuuden eteenpäin, hän syyllis­tynee petokseen omaisuuden uutta ostajaa vastaan.

   Tavallisin erehdyttämisen kohde on oma maksukyky tai maksuha­lu. Yksi tyypil­linen petoksen tekotapa onkin se, että tavaraa tai palveluksia ostetaan velaksi ilman aikomustakaan maksaa siitä muuta kuin käsiraha. Se, jolta puuttuu maksuaiko­mus jo hänen ostaessaan tavaraa velaksi, syyllistyy petokseen samalla tavalla kuin se, joka kaupantekohet­kellä tietää itsensä maksuky­vyttömäksi[21]. Maksukyvyttö­myyden tai maksuha­luttomuuden salaami­nen tulee esille ennen kaikkea luottopetos­ten tilanteis­sa, jotka tulevat esille seuraa­vassa jaksossa.

 

3. Erehdyksen hyväksikäyttäminen

 

   Laiminlyöntivastuu ja petos. - Myös toisen virheellisen käsityksen käyttäminen hyväksi voi merkitä rangaistavaa petosta, vaikka henkilö ei olisi itse aktiivisin toimenpitein vaikutta­nut erehdyksen synty­miseen tai vireillä pysymiseen. Mikä tahansa relevanttien seikkojen salaami­nen ei kuitenkaan johda petosvas­tuuseen. Tällaisissa laiminlyöntitilan­teissa rangaista­vuus edellyttää sitä, että toisen erehdystä hyväkseen käyttä­neellä on ollut erityinen oikeudelli­nen velvollisuus virheen korjaami­seen[22]. Velvolli­suus toisen erehdyk­sen oikaisemi­seen voi pe­rus­tua joko lain sään­nök­seen taikka asianomai­sen omaan edellä käynee­seen toimintaan.

   Lisäksi laimin­lyönnin rangaista­vuus vastuu­aseman tilanteissa­kin edel­lyttää sitä, että laimin­lyöntiä on pidettävä sekä sosi­aali­sesti että oikeu­delli­sesti samanar­voise­na kuin aktiivista tekemistä. Sopijakumppanin erehdyksen oikaisemisen lai­min­lyönnin tulee olla normatiivises­ti arvioitu­na yhtä moitittavaa kuin hänen erehdyttä­misensä.[23]

   Informointivelvoitteet laissa. - Ensi sijassa informointivel­voitteet perustuvat oikeussään­nök­siin. Lainsäädännössä on ase­tettu etenkin 1980- ja 1990-luvulla myyjälle runsaasti velvolli­suuksia informoida ostajaa tavaran tosiasiallisista ja oikeudel­lisista virheistä. Säännök­sillä suojataan usein kuluttajaa tai muuten heikompaa sopimuksen osapuolta tavaraa koskevien virhei­den salaamiselta, mutta myös kauppaa koskeviin yleislakeihin on viime aikoina kirjattu entistä enemmän myyjän selonanto­velvolli­suutta tarkoitta­via säännöksiä.

 

   Kauppalain (355/1987) 18-19 ':issä on määräyksiä myyjän tiedonanto­velvolli­suu­desta. Asunto­kauppalaissa kuluttajaa suojataan rakentamis­vaiheessa turva-asia­kirjo­jen tarkastamis-, säilyttämis- ja tiedonanto­velvollisuuksilla (ks. Asunto­kauppaL (843/1994) 2 luku ja A (854/1995) 2 '). Myös uuden (AsuntokauppaL 4:15 ja 4:27) ja käytetyn (AsuntokauppaL 6:11 ja 6:20) asunnon kaupassa myyjällä on laaja informointivel­volli­suus.

   Myyjän velvollisuuksia kiinteistökaupassa määrittää MK (540/1995) 2:17-20[24]. Kiinteis­tönvälittäjän (Kiinteistönvä­littäjäA (181/1993) 7.2 ') ja asunnonvälittäjän (Asunnonvä­littäjäA (761/1993) 8 ') on annettava toimeksiantajalle ja vastapuolelle kaikki ne tiedot, joiden välittäjä tietää vaikuttavan kaupasta tai vuokrasuhteesta päättämiseen (ks. myös L kuluttajan­suojasta kiinteistönvälityksessä (686/1988) 7-8 ' ja A asuntojen markkinoinnissa annettavista tiedoista (847/1983) 3-7 ').

   Kuluttajan­suoja­lainsää­dännössä on erikseen kielletty totuudenvas­taisten tai harhaan­joh­tavien tietojen esittäminen markkinoinnissa (KSL (38/1978) 2:2). Tarkem­pia määräyk­siä muun muassa kulutustavarasta annettavista tiedoista (A 97/1987) sekä asuntojen ja kodinko­neiden mark­kinoinnista on annettu asetuksilla. Valmismatkalain (1079/1994) 2 luvussa säädetään valmismatkojen markkinoinnis­sa ilmoitettavista tiedoista.

 

   Edellä käynyt toiminta. - Joissakin tapauksissa informointi­velvollisuus voi perustua edellä käyneeseen toimin­taan. Jos esimerkiksi pysyvässä liikesuh­teessa on toimitettu tietyn­tasois­ta tavaraa, myyjä saattaa olla erikseen velvollinen ilmoitta­maan, että laatu on jatkossa heikompi hinnan pysyessä samana. Monissa muissakin tapauksissa ratkaisu jää riippumaan siitä, mitä hyvä kauppatapa edellyttää. Ajatelta­vissa on sekin, että informointivel­vollisuus perustuu kaup­an osapuolten väliseen nimenomaiseen sopimuk­seen.

 

   Selkeä edellä käyneeseen toimintaan perustunut informoin­tivelvoite oli esillä tapauksessa KKO 1983 II 135 (Ään), jossa oli kyse konkurs­siin menossa olleen yhtiön toimitus­johtajan informointi­velvol­lisuudesta velkojalle. Oy A:n toimi­tusjohtaja X oli saatuaan tiedon A:n hakemisesta kon­kurssiin esittänyt velkojalle takaisinmaksuehdoista poiketen koko A:n jäljellä olleen lainan maksamista vapauttaakseen lainan takaajapankilla vastava­kuutena olleet X:n vaimon asunto‑osakkeet panttivastuusta. Konkurssihakemuksen merkitys X:n esittämän maksujärjestelyn vaiku­tuksille velkojan asemaan oli niin olennai­nen, että X oli ollut velvollinen ilmoitta­maan konkurs­siha­kemukses­ta velkojalle. Laimin­lyömällä tämän ilmoi­tusvelvollisuuden X oli tahallaan salaamalla erehdyttä­nyt velkojan vastaanottamaan suorituksen koko lainas­ta. X tuomit­tiin petoksesta.

   Siviilioi­keudelli­nen lojaliteet­tiperiaate voi perustella informoin­tivelvoitteen tällaisessa pidempi­aikai­sessa oikeus­suh­teessa. Lisäksi vastuu­seen asettamista voidaan perustella sillä, että salatulla seikalla oli olennai­nen merkitys velko­jalle sen ottaessa vastaan maksun erääntymät­tö­mästä luotosta. Takaisin­saan­tikanteen perusteella velkoja oli joutunut suo­rit­tamaan A:n konkurssipesäl­le takaisin lainan ennen konkurs­sia erääntymättömän osan.

 

   Luottopetos. - Tyypillinen viime aikoina tuomioistuimissa esillä ollut juttutyyppi on niin sanottu luottopetos, jossa henkilö ottaa pankista lainaa erehdytettyään pankin edustajaa tai takaajaa omasta maksuky­vystään tai -halus­taan. Pelkästään se seikka, että luotto jää maksa­matta, ei luonnolli­sesti merkitse petosvastuu­ta. Vaikka luotonsaaja mieltäisi hyvinkin mahdol­lisek­si, että hän ei kykene takaisinmaksuun, kyse on pääsääntöi­sesti sivii­lioi­keudelli­sesta vastuusta, ei rikosoikeudellisesta.

   Petosvastuu edellyttää, että henkilö ei ainoastaan yleisin sanakääntein liioittele maksuky­kyään, vaan antaa täsmällisiä virheellisiä tietoja. Virheelliset tiedot luottohakemuk­sen täsmällisiin kysymyksiin esimerkiksi an­siotasosta tai olemassa­olevista veloista ja varallisuu­desta voivat täyttää erehdyttä­mistunnusmerkin. Lisäksi on edellytettävä, että erehdyttä­minen tai sen ylläpitämi­nen vaikuttaa luoton myöntämi­seen ja lainaa ei annettaisi samanlaisena, jos myöntäjällä olisi oikeat tiedot.

 

   KKO 1996:149. Päävelallisen oli jo uutta luottoa ottaes­saan ja takauksia pyytäessään täytynyt ymmärtää, että takaa­jilla oli virheelli­nen käsitys hänen taloudellisesta tilan­tees­taan ja ettei hän pystyisi itse velkaa suorittamaan. Takaajat joutuivat maksamaan luoton. Päävelal­linen, joka oli maksukyvyttömyytensä salaamalla käyttänyt hyväkseen takaajien erehdystä, tuomittiin kaikissa oikeusasteissa petoksesta, koska velallinen tiesi, että takaajat olivat erehtyneet hänen velkojensa määräs­tä, uuden velan käyttötarkoituksesta ja vakuusjärjeste­lyistä.[25]

   Velallinen oli salannut takaajiltaan olemassa olevat 1,7 Mmk:n velkavastuunsa ja oli antanut heille itsestään vakava­raisen ja luotetta­van kuvan. Takaajat eivät olleet tiedustel­leet maksukykyisenä pitämäl­tään velalliselta tämän aikaisem­pia velkoja. Takaajat olivat olleet velallisen pitkäaikaisia työtovereita ja he olivat tienneet tämän palkka­tulot ja varal­lisuu­den. Nyt kyseessä olleet laina ja vekseli eivät olleet niihin nähden olleet suhteetto­man suuria. Luotot oli lisäksi tarkoitettu lyhytaikaisiksi.

   Sen lisäksi velallinen oli erehdyttänyt takaajia luoton käyttötar­koituksen suhteen antamalla ymmärtää sen omakotita­lolainaksi, vaikka kyseessä oli vanhojen luottojen maksa­mista varten otettu järjestelylai­na. Myös lainan vakuusjärjestelyt oli ilmoitettu erheellisesti, koska velallinen oli ilmoitta­nut aikovansa kiinnittää rakenteilla olevan omakoti­talon lainojen vakuudek­si puolen vuoden kuluessa, jolloin henki­lö­takaukset olisivat rauenneet.

 

   Myös tarkoitusperissä erehdyttäminen voi merkitä petosta. Oikeuskäytännössä on ollut esillä tapauksia, joissa luotonanoja on väittänyt hakevansa luottoa elinkeinonharjoittamiseen, vaikka tarkoitusperänä on alun alkaen ollut käyttää velkarahoitus muuhun tarkoitukseen[26]. Tällaisessa tapauksessa velallisen tarkoitusperiä koskeva erehdys vaikuttaa velkojan käsityk­seen velallisen myöhemmästä maksukyvystä ja petostunnusmerkistö voi täyttyä.

 

   Ratkaisuissa KKO 1995:24 ja KKO 1995:25 oli kyse velalli­sista, jotka olivat saaneet pankista luottoa elinkeinotoimin­taa varten, mutta käyttä­neet osan rahoista muuhun tarkoituk­seen, lähinnä mukavaan elämään. Koska velallisilla oli lainaa ottaessaan tarkoitus käyttää rahat ilmoitettuun tarkoituk­seen, petossyytteet hylättiin näiltä osin.

   Velal­liset eivät olleet lainasta pankissa keskusteltaessa ilmoitta­neet tulojaan ja varalli­suut­taan virheellisesti. Tällaisia tietoja heiltä ei ollut aina edes kysytty. Se, ettei velalli­nen ollut oma-aloit­teisesti kertonut muissa pankeissa olleista vastuistaan, ei yksinään riittänyt osoit­tamaan, että hänellä olisi lainaa anoessaan ollut petol­linen tarkoitus jättää laina maksamatta. Edellinen ratkaisu oli äänes­tyspäätös. Kaksi eri mieltä ollutta jäsentä katsoi, että velallisen oli lainaa saadessaan omien velkavastuiden­sa vuoksi täytynyt olla tietoinen siitä, että hän ei pysty maksamaan lainaa takaisin. He olisivat tuomin­neet velallisen petoksesta rangaistukseen.

   Lainarahan käyttämi­sessä muihin kuin ilmoitettuun käyttö­tarkoituk­seen oli kyse tietynlai­sesta "jälkeenpäin täyden­tyneestä tahallisuudes­ta". Jos rahat olisi alun alkaen ollut tarkoitus käyttää huvitteluun, tekijät olisi voitu tuomita petoksesta.[27]

   Yhtä syytettyä koskevassa päätöksessä petostunnusmerkistön katsot­tiin sen sijaan täyttyneen, kun velallinen oli muun muassa erehdyttänyt pankin luulemaan, että lainan vakuudeksi oli tulossa 250 000 markan arvoinen vakuus ja kun velallisen menettelystä muutenkin voitiin päätel­lä, että hän jo luottoa myönnettäessä on ymmärtänyt sen jäävän pankin tappioksi.

 

4. Erehdys

 

   Luonnehdinta. - Petossäännöksen soveltaminen edellyttää myös sitä, että kohde erehtyy. Erehdys voi koskea jotakin mennei­syyteen kuuluvaa, disponoin­tihetkeen kuuluvaa tai tulevaisuuteen suuntautuvaa asianlaitaa[28]. Erottelu menneisyyteen ja tule­vai­suuteen liittyviin asianlaitoihin olisikin vaikeaa tehdä. Tammi­kuussa annettu ilmoitus, jonka mukaan yhtiö tulee jakamaan osinkoa yhtä paljon kuin edellisenä vuonna, voidaan ymmärtää joko mennee­seen tai tulevaan kohdistuva­na arviona. Jos sen sijaan tulevaisuutta koskeva ilmoitus on vain yleis­luonteinen arvio tai oletus, kyse ei ole erehdyksen aikaansaamisesta. Erehdys koskee usein sellaisia havaittavia seikkoja, kuten myytävän tuotteen ominai­suuksia ja virheettömyyttä. Se voi koskea yhtä hyvin havaitta­via, objektiivisia seikkoja kuin myös ereh­dyttä­jän maksu- tai muita aiko­muk­sia. Näistä oli puhe edellä eri erehdyttämista­poja esiteltäessä.

   Liikekaupassa erehtyminen. - Periaatteessa petostun­nusmerkis­tön tarkoittama erehdyttä­minen voi koskea mitä asiaa hyvänsä. Tärkeänä poik­keukse­na on etenkin ulkomai­sessa kirjallisuu­dessa esitetty eräitä liikekaupan tilantei­ta[29]. Liikekaupassa kri­minaa­lipoliitti­set syyt eivät aina puolla erehdyttä­jän ran­kaisemis­ta ja tietynasteinen salaaminen, tuotteen perus­teeton kehumi­nen, erehdyttä­minen makuasioissa ja muu vastaava erehdyt­tä­minen on sosiaalisesti hyväksyt­tyä ja hyväksyttävää. Vain niissä tapauk­sissa, joissa erehdyt­täminen ylittää selvästi liike­kaupassa tavanomai­sen rajan, kyse voi olla petoksesta. Syy vastuuvapaudelle on ilmeinen. Liikekauppaan ryhtyvän on tietyis­sä rajoissa otettava lukuun se mahdollisuus, että vastapuoli ei ole täysin vilpitön ja hä­nen antamansa tiedot eivät ole objek­tiivisia tai edes täysin totuu­denmukaisia. Liike­kaupassa ei voida asettaa yhtä tiukkoja vaatimuksia tietojen oikeelli­suudes­ta kuin kuluttaja­kaupassa.

   Relevanttien tietojen salaaminen on usein sallittua. Liike­kaupassa on sallittua salata esimer­kiksi se, mihin hintaan henkilö on valmis kohteen ostamaan tai myymään taikka millaisen voiton kaupasta hän mahdollisesti on saamassa[30]. Tiedossa ole­via hintatason tulevia muutoksia ei tarvitse kertoa vastapuo­lelle. Myös liikerii­dan sovittelussa esitetty katteeton uhkaus viedä asia tuomioistui­meen jää petossäännök­sen ulkopuolelle, vaikka henki­löllä ei olisi minkäänlais­ta aikomusta tai tosi­asial­lista mahdolli­suutta viedä juttua tuomioistuimeen. Liike­kaupassa ei ole velvollisuut­ta "panna kaikkia kortteja pöytään".

   Jossakin rajoissa jopa virheellisen tiedon antaminen on rankaisematonta, esimerkiksi ilmoitet­taessa alin tai ylin hyväk­syttävä tarjous. Virheel­lisen tiedon antaminen siitä, mihin hintaan myyjä itse on ostanut esineen, ei merkitse petosta, koska tieto ei kuulu ostajakandi­daatille.

   Erehtyneen oma huolimattomuus. - Joissakin tapauksissa ongel­mana on se, että henkilö, joka on erehtynyt, olisi voinut vält­tää erehdyksensä käyttämällä normaalia huolellisuutta. Voidaanko kaupankäynnissä edellyttää, että ostaja, jolle on varattu mah­dollisuus tarkas­taa tavara, täyttää tarkastus­velvoit­teensa normaalilla huolellisuudella? Poistaa­ko petoksen rangais­tavuuden se, että erehdytetyllä olisi ollut tilaisuus helposti tarkistaa esitetyn asianlaidan paikkansapi­tävyys?

   Vanhemmassa kirjallisuudessa on oltu erimielisiä siitä, voiko uhrin oma huolimat­tomuus poistaa petoksen rangaistavuuden. On esitetty, että myyjä, joka väittää myyvän­sä ensiluok­kais­ta tavaraa, syyllistyisi petok­seen, vaikka tavarassa olevista merkinnöistä näkyisi, että kyseessä on sekundalaa­tu[31]. Toi­saal­ta on myös esitetty, että erehdys, joka olisi vältetty ta­van­omaisella huolellisuudella, ei voisi johtaa rangaistusvastuu­seen petok­sesta[32]. Myös oikeuskäytännössä petossyytteitä on hylät­ty, jos ostajalla on ollut tilaisuus tarkastaa myynti­kohde ja tava­ran virhe olisi ollut selvästi havaittavissa tarkastuk­ses­sa[33].

   Kauppaa koskeva lainsäädäntö näyttää kehittyneen jälkimmäi­seen suun­taan. Informointi­vel­vollisuuden laajuus riippuu olen­nai­sesti siitä, mitä huolel­li­sen kauppa­kumppa­nin voidaan edel­lyttää selvittä­vän omatoi­misesti. Jos kaupan kohde on sellainen, että ostaja tarkastuksen perusteella käyttä­mällä tavan mukaista huolelli­suutta voi päästä perille sen laadusta, voidaan tuskin sanoa, että häntä on erehdy­tetty, jos hän ei ole havainnut virheelli­syyttä.

 

   Esimerkiksi KauppaL (355/1987) 20.2 ':n mukaan ostaja ei voi virheenä vedota seikkaan, joka hänen olisi pitänyt tar­kastuk­sessa havaita, ellei myyjä ole menetel­lyt kunnianvas­taisesti ja arvotto­masti. Säännös koskee tilannetta, jossa ostajalle on tarjottu tilaisuus tarkastaa tavara. Kiinteistö­kaupassa vastaava säännös on MK (540/1995) 2:22. Sen mukaan ostaja ei voi laatu­virheenä vedota seikkaan, joka olisi voitu havaita tarkas­tuk­ses­sa ennen kaupan tekemistä. Toisaalta ostajalla ei ole yleensä velvollisuut­ta tarkistaa myyjän kiinteistöstä antami­en tietojen paikkansapitä­vyyttä eikä ulottaa tarkastusta seikkoi­hin, joiden selvittä­minen edellyt­tää teknisiä tai ta­vanomaisesta poikkeavia toimen­piteitä.

 

   Kyse on perustelluista vastavuo­roisista odotuksista. Voidaan kysyä, missä puitteissa kaupan kumpikin osapuoli kantaa riskin siitä, että kaupan kohde ei vastaa sitä, mitä on annettu ymmär­tää kauppaneuvotteluissa. Vasta­vuoroisia odotuk­sia määrittää se, mitä sopija­kumppaneiden normaa­listi voidaan edellyttää ilmoitta­van. Normaali kaupante­kotapa määrittää olennai­sesti sitä, mikä merkitsee rangaistavaa erehdyt­tämistä. Edellä on lisäksi käsi­telty sitä, millaisia informointivelvoitteita lainsäädännössä on asetettu myyjälle.

   Myös suhteellisuusperiaatteella saattaa olla merkitystä. On otettava huomi­oon mahdollis­ten taloudellisten vahinkojen suu­ruus, niiden todennäköi­syys ja kauppakumppaneiden mahdollisuudet suurempaan huolellisuuteen. Mitä pienem­mästä taloudellisten vahinkojen riskistä on kysymys ja mitä helpommin ostaja olisi voinut välttyä erehdyksel­tä, sitä helpom­min voidaan sanoa, että hänellä ei ollut perusteltua odotus­ta laajempaan huolenpitoon myyjän taholta. Vähäpä­töisten seikkojen salaaminen jäänee yleen­sä petoskri­minalisoinnin ulkopuolel­le.

   Merkitystä on annettava myös sille, oliko ostajalla syytä epäillä kohteesta saamiaan tietoja. Jos kyse on todella "riski­bisneksestä", minkä molemmat kaupan osapuolet mieltävät, ei petosvastuulle riittäne yksinomaan se, että kaupan osapuo­let antavat yleisluon­tei­sia mutta virheellisiä arvioita kaupan kohteesta. Liikekaupassa myyjä voinee lähteä siitä, että kaupan­käynnin ammattilai­selle ei tarvitse erikseen huomauttaa normaa­lien selvitysten tekemisen tarpeelli­suudes­ta.[34]

   Erehtyneen herkkäuskoisuus. - Toisin arvioidaan sen sijaan niitä tilanteita, jossa uhrin erehtyminen on johtunut hänen herkkäuskoisuudestaan. Erehtymi­nen arvioidaan erehdytetyn näkö­kul­masta. Ratkaisevaa on erehdytetyn subjek­tii­vinen käsitys, ei sen sijaan se, olisiko joku muu erehtynyt kohteen sijassa[35]. Petostunnus­merkistö on sovellettavissa myös niissä tapauk­sissa, joissa normaali henkilö ei olisi erehty­nyt. Ei olisi petossään­telyn tarkoi­tuksen mukaista jättää juuri herkkäuskoisimpia henkilöitä petoskri­minali­soinnin suojan ulkopuolelle.

 

   Oikeuskäytännössä esillä olleissa tapauksissa on koomisia­kin piir­teitä. Ratkaisussa KKO 1978 II 110 syytetty oli hyötymistarkoituksessa luvannut henkimaailman keinoin apua toisen henkilökohtaisiin vaikeuk­siin ja saanut tämän luovut­tamaan itselleen rahaa. Tapauksessa KKO 1953 II 3 (Ään) puolestaan syytettiin petoksesta henkilöä, joka lupaamalla taikakeinoja käyttämällä hankkia toiselle arpaonnea ja rahaa oli saanut tämän luovuttamaan itselleen rahaa ja tavaraa. Kummassakin tapauksessa syytetty tuomittiin petoksesta.

 

5. Määräämistoimi

 

   Aktiivinen määräämistoimi. - Petoksen rangaista­vuuden edelly­tyk­senä on se, että kohde erehdyksen seurauksena ryhtyy johonkin määräämistoi­meen taikka jättää tekemättä jotakin, johon hän muuten olisi ryhty­nyt. Määrää­mistoimi on yleensä kauppa, takaus­sitoumuk­seen meneminen tai luoton myöntämi­nen. Sellaiseen rin­nastuu myös esimer­kiksi yrityssalai­suuden paljastami­nen erehdyk­sen vallassa.

   Passiivisuus. - Myös tekemättä jättämistä voidaan poikkeusta­pauksissa pitää petossään­nök­sessä tarkoitet­tuna mää­räämistoime­na. Tekemättä jättäminen voi ilmetä esimerkiksi siten, että velko­ja erehdyksen vallassa luopuu laillisen saatavansa perimi­sestä ja saatava vanhen­tuu[36]. Näissä tilanteissa on eri­tyi­sesti kiinnitettävä huomiota syy-yhteyden vaatimuk­seen erehdyt­tä­misen ja passiivisuuden välillä. Jos velkoja olisi muuten­kin antanut saatavansa vanhentua, petostunnusmerkistö ei täyty.

 

6. Taloudellinen vahinko

 

   Vahingon vaara. - Rangaistavasta petoksesta on aiheu­duttava taloudellista vahinkoa. Vahinko voi ilmetä joko varallisuuden suoranaisena vähentymisvaa­rana tai ta­loudellisen edun saamatta jäämisen vaarana. Edellisestä on kysymys esimerkiksi luotto­petoksissa. Jälkimmäisestä on kyse ennen kaikkea niissä tilan­teissa, kun palveluja ostetaan velaksi tietoisena omasta maksu­kyvyttö­myydestä tai -haluttomuu­desta. Pe­tok­set, joissa erehdyt­täjä ei tee mitään vas­tasuori­tusta, ovat usein melko helppoja ratkaista. Vahingon arvioiminen ei ole sen vaikeampaa kuin esimer­kiksi varkaus- ja kiristysri­koksissa.

   Petossäännöksessä edellytetty taloudellinen vahinko ei ole sama asia kuin siviilioi­keu­dellinen oikeus vahingonkorvaukseen. Taloudellinen vahinko arvioidaan teon hetkisten olosuhteiden mukaisesti. Tapahtu­man­kulun myöhemmin todettavaa lopputulosta ei tarvitse ottaa huomioon ja keskeistä on kysyä, syntyikö määrää­mistoimen hetkellä huomioon otettava vaara vahingon aiheutumi­ses­ta[37]. Jo taloudellisen tappion välitön vaarakin saattaa usein merkitä sellai­sta taloudelli­sen aseman todellista heiken­tymistä, että sitä voidaan pitää tunnusmerkistös­sä tarkoitettuna ta­loudellisena vahinko­na, vaikka lopullinen tappio ei vielä olisi­kaan syntynyt.

   Jos esi­merkiksi varaton henkilö erehdyttää toisen takaamaan hänen velkansa tietäen itsensä kykenemättömäksi vastaamaan sitoumuk­sestaan, hän syyllistyy petokseen siitä huolimatta, että takaaja kärsii taloudellisen tappion vasta jou­tuessaan velan eräännyttyä suorittamaan sen takaussi­toumuk­sen­sa perusteella. Ohimenevä­näkin tällaisen tappion vaara merkitsee tosiasi­allises­ti ainakin luottokelpoisuuden heikenty­mistä, mitä jo sinänsä voidaan pitää taloudellisena vahinkona.

   Sama pätee velkojaan. Kun maksukyvytön henkilö on nostanut luoton, luoton myöntäjälle syntyy riski jäädä joko kokonaan tai osaksi vaille lainan takaisinmaksua. Luoton myöntäjän saatava ei ole enää samanar­voinen kuin myönnet­ty luotto luotonsaajalle. Sekään seikka, että luotolla on varmat vakuu­det, ei estä petol­lisen lainanotta­misen pitämistä petokse­na. Näissäkin tilanteissa velkojan saatavan voidaan katsoa vaarantuneen ja lisäksi joka tapauksessa takaa­jalle on aiheutunut vahingon vaara. Myöskään sillä seikal­la, että petetty on suojannut ase­mansa vakuu­tuksel­la, ei ole merkitys­tä, koska vahingon vaaran kohteena on tuol­loin vakuutuk­senantaja.

   Vaarakriteeri merkitsee myös sitä, että petoksen rangaista­vuus ei edellytä toteutuneita luottotappioita. Vaikka pankki ei olisi vielä perinyt takaussaa­tavaansa, velallinen voi syyllistyä takaajaa vastaan petokseen.[38]

 

   Myös väliaikainen tappion vaara riittää rangaista­vuudelle, kunhan sen toteutuminen oli määräämistoimen hetkellä "vain ajan kysymys". Jos liikemies hankkii pankista luottoa ris­kialttiiksi tietämäänsä hankkee­seen ja salaa olennai­sessa määrin hankkeen riskit pankilta, hän voi syyllistyä petok­seen, vaikka hanke onnistuisi­kin ja laina tulisi onnek­kaasti makse­tuksi.

   Toinen asia on, että tällaiset petokset eivät tule yleensä erehdyte­tyn tietoon ja vaikka tulisivatkin, syyttäjä voi pää­sääntöisesti jättää syytteen ajamatta ja tuomioistuin ran­gais­tuksen tuomitsematta, jos tekijä on poistanut rikoksensa vaikutukset (ks. ROL (689/1997) 1:8.1/1 ja RL 3:5.3/3).

 

   Positiivinen sopimusetu. - Taloudellisen vahingon määrää arvioitaessa erimie­lisyyttä on ollut niin sanotun positiivisen sopimusedun rikosoikeudellises­ta suojasta. Jos liikkeestä on ostettu petollisesti luotolla tavaraa, joudutaan kysymään, onko kauppiaan kärsimä taloudelli­nen vahinko tavaran ulosmyyntihinta (positiivinen sopimusetu) vai vain tosiasiassa aiheutunut vahin­ko (negatiivinen sopimusetu).

   Yleensä on katsottu, että petossäännöksellä ei suojata posi­tiivista sopi­musetua. Vaikka esine olisi voitu myydä helposti rehellisille asiakkail­le, esineen petoksella hankkinut olisi velvolli­nen korvaamaan vain negatii­visen sopimusedun. Perusteena on esitetty, että ilman maksutar­koi­tusta tehty ostosopimus on alun alkaen pätemätön (ks. OiktL (228/1929) 30 '). Aiheutunut vahinko olisi siten vain esineiden sisäänostohinta lisättynä mahdollisesti tavaraan pannuilla kuluilla ja menetetyllä myynti­katteella, jos yhtiölle on aiheutunut petoksesta myynnin mene­tystä.

   Kysymys oli vastikään esillä KKO:ssa, jossa äänestyksen jälkeen päädyt­tiin päinvastai­selle kannalle eli suojaamaan myyjän positiivista sopimuse­tua. Perinteinen kanta vaikuttaa perustel­lummalta. Jos KKO:n syytetylle epäedul­lisempaa tulkintaa sovelletaan myös muihin rikoksiin, esimerkiksi varkaus­rikoksen asianomistajalle tuomittavat vahingonkorvauk­set nousisivat olennai­sesti nykyisistä.

 

   KKO 1997:208. Vastaajat olivat tilanneet myyjältä laskua vastaan televisio‑ ja videolait­teita, jotka he olivat heti myyneet aikomattakaan maksaa niitä. Vastaajat tuomittiin rangais­tukseen petoksesta. Koska ei ollut perustetta arvioida asianomistajalle rikoksesta johtuvaa vahinkoa pienemmäksi kuin siinä tapauksessa, että vastaajat olisivat ostajina jättäneet sopimusvelvoitteensa täyttämättä, vastaajat velvoi­tettiin suorittamaan asianomistajalle vahingonkorvauksena tilaussopimuksen mukainen laitteiden hinta. (Ään)

   Tapauksessa laitteiden myyntiarvo oli sopimuksen mukaan 61 074 markkaa. KäO:n ja HO:n mukaan asianomistajalle aiheutui vahin­koa ainoastaan esineiden jälleenhankinta­hin­nan verran eli 40 000 markkaa. KKO:n enemmistö katsoi, että syytetyt eivät voineet vedota petokseen tilaussopimuksen pätemättö­myysperusteena ja tuomitsi vahingonkor­vauksena 61 047 mark­kaa. Lisäperusteena huo­mautettiin, että jos myyjäyhtiö olisi nostanut velko­miskan­teen, sille olisi tuomittu maksettavaksi koko maksamaton kauppa­hinta.

   Vähemmistöön jääneet kaksi jäsentä perustelivat ratkaisun­sa perin­tei­sellä, negatiivi­seen sopi­musetuun palautuvalla tavalla. Heidän mukaansa petosvahinkona oli tuomittava esi­neiden sisäänostohinta sekä mahdolli­set tavaraan pannut kulut ja korvaus menetetystä myyntikat­tees­ta. Toinen jäsenistä olisi tuominnut näytön puutteen vuoksi korvauksia KäO:n ja HO:n mukaisesti, eli vain sisäänostohinnan.

   Toinen sen sijaan päätyi lopputu­loksessa enemmistön kan­nalle laske­malla näyttökyn­nystä. Perusteena näyttökynnyksen laskemisel­le hän esitti asian laadun, prosessitaloudelli­set seikat ja käytännön tarpeet sekä asianomis­tajan mahdollisuu­det saada korvaus perityksi. Lopputulok­sen osalta oikeusneu­vos katsoi siten, että tilauspetoksissa korvaus oli yleensä määrättävä ulosmyyntihin­nan mukaisesti.[39]

 

   Suoritusten vertailu toisiinsa. - Vahingon vaaran toteaminen on olennaisesti vaikeam­paa, jos petos tapahtuu kahden suorituk­sen vastaamat­to­muu­tena esimerkiksi siten, että myyntikohteesta on peritty normaali hinta salaamalla siinä olleet olennaiset virheet. Näissä tilanteissa joudutaan kysymään, millä edelly­tyksin kaksi suori­tusta eivät vastaa taloudelli­sesti riittäväs­ti toisiaan. Tässä voidaan esittää ainoastaan arvioinnin lähtökoh­dat.

   Taloudellista vahinkoa ei arvioida vertaamalla toisiinsa uhrin taloudel­lista tilaa ennen ja jälkeen määräämistoimen. Sen sijaan vertailu tehdään vertaa­malla toisiinsa määrää­mistoimen aikaista tilaa ja sitä tilaa, joka uhrilla samalla hetkellä olisi ollut, jos hän ei olisi ryhtynyt kauppoi­hin. Jos erehdyt­tämisen uhri saa jonkin vastasuorituksen, taloudellisen vahingon vaara joudutaan arvioimaan vertaamalla suorituksia toisiinsa. Sopimuksen tekoon liittyvissä petoksissa vahingonvaara on ollut olemassa, jos ostaja on joutunut maksamaan enemmän kuin tavaran markkina-arvo oli kaupan hetkel­lä. Myöhempi hintakehitys on vahingon vaaralle merkityksetön.

 

   Vaikka kaupan kohteena olleiden osakkeiden kurssi nousisi myöhem­min kaupan yhteydessä sovittuun arvoon, kauppaa voidaan pitää petoksena, jos osakkeiden myyntihet­kellä ostajaa oli erehdytet­ty ja osakkeet myyty tuolloin käypää korkeam­malla hinnalla.

   Toisaalta jos kaupan kohde oli määräämistoimen hetkellä todella hintansa arvoinen, vahin­gonvaaraa ei ole syntynyt. Klassisessa esimer­kissä henkilö myy torilta ostamansa taulun mestariteoksena, saa siitä hyvän hinnan ja jälkeenpäin käy ilmi, että taulu todella olikin mestari­maala­rin tekemä ja hintansa arvoinen. Tässä tapauksessa erehdytetylle osta­jalle ei ole aiheutettu taloudellista vahinkoa.[40]

   Korostettakoon, että petoksesta rankaiseminen edellyttää suoritusten eriarvoisuutta. Jos henkilölle myydään piraatti­tuote aitona merkkituot­teena, kyse on petoksesta vain, mikäli piraattituotteesta peritty hinta ylitti sen tosiasiallisen arvon. Vaikka ostaja luuli ostaneensa erittäin halpaan hin­taan merkkituotteen, petosrikoksen edellyttämä taloudelli­sen vahingon kriteeri ei täyty. Sen sijaan kyse voi olla tekijän­oikeusrikok­sesta (RL 49:1) tai -rikkomuksesta (TekijänoikeusL (404/1961) 56a ').

 

   Myös kahden suorituksen vastaamattomuustapauksissa saattaa tulla arvioitavaksi kysymys positiivisen sopimusedun korvaami­sesta. Kirjallisuu­dessa on katsottu, että näissä tilanteissa myös positiivinen sopimusetu voi tulla suojatuksi. Vaikka ostaja voisi myydä ostamansa tuotteet ilman katetta eteenpäin, hänen on katsottu kärsineen taloudellisen tappion menetet­tynä myyntikat­teena, jos hänet on erehdytetty maksamaan itse ylihintaa tuot­tees­ta[41].

 

   Ratkaisu KKO 1995:84 kuvaa tilannet­ta. Siinä autoliike oli ottanut A:lta takaisin osa­maksukaupal­la myymän­sä auton, josta oli luettu A:n hyväksi tilityksessä 135 000 markkaa. Autolii­ke oli myynyt auton eteenpäin 169 000 markan hinnasta. Myö­hemmin tuli ilmi, että A oli ereh­dyttänyt auto­liikettä autol­la ajetun kilometrimää­rän suhteen. Autoliike joutui alenta­maan auton myyntihintaa 150 000 mark­kaan. A, joka yksin haki muutosta, tuomittiin rangaistukseen petoksen yrityk­ses­tä, vaikka tilitykses­sä hänen hyväk­seen oli luettu auton edel­leen­myynti­hintaa 15 000 markkaa alhaisempi arvo.

   KäO tuomitsi A:n petoksesta rangaistukseen. HO sitä vas­toin tuomitsi syytetyn vain petoksen yrityksestä, koska A ei ollut saanut taloudellis­ta etua teostaan. Osamaksukaupas­ta annetun lain (91/1966) 3 ':n mukaan esinettä takaisin otetta­essa sen arvo tilityksessä määrätään sen mukaan, mitä myyjäl­le voidaan olettaa jäävän, kun esine myydään tarkoituksenmu­kaisel­la tavalla. KKO sen sijaan katsoi, että auton tili­tysar­vo olisi ollut vielä pienempi kuin 135 000 markkaa, jos mittarin kilometri­luke­ma olisi ollut oikea. A oli siten saanut taloudellista hyötyä erehdyttäessään osamaksu­myyjää. Sille seikalle ei annettu merkitystä, että myyjä sai joka tapauksessa myytyä auton edelleen katteella.

 

   Näissäkin tapauksissa negatiivisen sopimusedun suojaaminen lienee yleensä riittävää. Vaikka myyntikat­teen saaminen olisi varmaa tai erittäin todennäköistä esimerkiksi silloin, kun vähittäiskauppias on joutunut tukkukaup­piaan erehdyttämisen kohteeksi, mitään taloudellista vahinkoa ei ilmeisesti ole aiheutunut, jos vähittäiskauppias voi myydä esineet eteenpäin ilman tappioita. Vähittäiskauppiaan havitteleman taloudellisen voiton saamatta jääminen ei liene pääsääntöisesti petoskri­minalisoinnilla suojat­tava etu.[42]

   "Petoksella kuittaaminen". - Petoksen rangaistavuuden edelly­tyksenä on se, että tavoitel­tava taloudelli­nen hyöty on luon­teeltaan oikeude­tonta. Jos henki­lö erehdyttämällä saa toisen maksamaan sellai­sen velan, jonka perimi­seen hänellä on laillinen oikeus, kysymykses­sä ei ole petos[43]. Entä miten olisi arvioi­ta­va tilannetta, jossa erehdyttäjällä on laillinen saatava erehdy­te­tyltä ja hän käyttää petollisia keinoja ainoastaan periäkseen muita saatavi­aan?

   On selvää, että henkilö, joka erehdyttää liikekumppaninsa tappiollisiin kauppoi­hin, ei yleensä voi vedota siihen, että hänellä oli valmiiksi sen suuruinen saatava kumppanil­taan, jonka hän nyt erehdyttämällä "kuittasi" tältä. Sen sijaan jos erehdyt­täminen selkeästi merkitsee sitä, että toinen saamisperus­te käy mahdotto­maksi toteuttaa, teko saattaa olla rankaisematon.[44]

 

7. Lopuksi

 

   Tyyppitapauksista. - Petosta koskevassa kotimaisessa oikeus­kirjallisuudessa sääntelykoh­detta on lähestytty suoraan tulkit­se­malla, mitä kukin tunnusmer­kistötekijä tarkoittaa. Olen itse nimittänyt toisessa yhteydessä tällaista lainoppia käsitteistä päättelyksi[45]. Kun rikos­lainopilli­sia ratkaisuja johdetaan suoraan käsitemää­rittelyistä, yksittäisissä petoksen tyyppita­pauksissa relevantit olosuhteet joudutaan usein sivuuttamaan. Ei voida lähteä siitä, että esimerkiksi kuluttajakauppaa arvioitai­siin samalla tavalla kuin kokeneiden riskisijoittajien välistä kauppaa. Kriminaalipo­liittiset sääntelytarpeet ovat aivan eri­laisia.

   Käsitepohdinnoissa jää usein myös havaitsemat­ta, että uutta ongelmakent­tää yritetään sovittaa vanhaan petossäännöksen ja sitä koskevan käsitteistön rakenteeseen, jota muotoiltaes­sa kyseisiä soveltamistilanteita ei ole edes ajateltu. Perinteinen petosta koskeva lainoppi on rakennettu hevoskauppo­jen, kerjä­läispetosten ja avioliittopetosten varaan. Pankkeja koskevat ongelmat, eri sopimustyyppien erottelut ja hyvinvointivaltiolli­nen siviili­oi­keudelli­nen ajattelu eivät ole kuuluneet mal­liin[46].

   Käsitteistä päättely jättää usein lisäksi rikosoikeuden yleisten oppien puolella tehdyt kehittelyt sivummalle. Uhrin oman myötävaikutuksen rikosoi­keudellinen merkitys on tullut meillä arvioitavaksi vasta 1990-luvulla[47]. Petosrikoksissa on varsin tavallista, että uhrikin on omalla huolimattomuu­dellaan myötävaikuttanut erehtymiseensä ja taloudelliseen vahinkoonsa. On kysyttävä, missä määrin rikosoikeusjärjestelmä suojaa ihmisiä heidän oman huolimatto­muutensa seurauksilta.

   Ennen kaikkea petosta koskeva lainoppi kaipaa tyyppita­pausajattelua. Aina ei ole hedelmällistä pohtia sitä, mitä esimerkiksi erehdyttäminen tarkoittaa. Erehdyttäminen vaihtelee eri tyyppitilanteissa aivan liikaa, jotta käsitteen yhtenäisestä merkityssisällöstä voitaisiin edes puhua. Lisäksi näin yleinen käsite on määriteltävä käyttämällä toisia yhtä yleisiä käsittei­tä esimerkiksi määrittelemällä, mitä tarkoitetaan asianlaidalla. Itse asia ei selkene tällä tavalla vähääkään ja käsiteanalyysit jäävät todellisuudelle vieraiksi.[48] Tyyppita­pauksia on käsi­tel­tävä niiden omilla ehdoilla eikä niitä voida väkivaltaa tekemät­tä vangita yleisten käsitteiden verkostoon.

   Rikosoikeudella ja esine- tai velvoiteoikeudella ei ole nähty paljoa yhtymäkoh­tia. Petossäännök­sissä yhtymäkohtia kuitenkin on, sillä petoksessa on usein kyse kaupan­käynnissä tai vel­kasuh­teissa tapahtuvasta erehdyttä­misestä, jolla aiheutetaan vahinkoa joko erehdytetylle tai kolman­nelle. Rikosoikeudellinen tutkimus ei ole parhaimmillaan vaihdannan sääntelyssä. Tutkimuk­sessa tulisi kyetä ottamaan huomioon monenlaisia seikkoja. Tulisi ottaa huomioon hyvinvointivaltiollinen siviilioikeus, luotonan­tajavastuun perusteet ja sosiaaliavus­tuksia koskevat erityis­kysymykset - sanalla sanoen oikeudenmukai­suuden vaatimuk­set eri tilanteis­sa. Rikoslakia ei ainoastaan sovelleta, sen soveltami­nen on myös tavoitteellista toimintaa, jossa pyritään suojaamaan vaihdannan luotettavuutta ja suojaamaan suojan tar­pees­sa olevia erehdyttämisiltä, mutta myös ymmärtämään ta­vanomaiseen elämän­menoon liittyvät menettelyt.

   Leenalle. - Tullessani Turun yliopistoon opiskelemaan profes­sori Leena Kartion luennot ja kirjat olivat kuuluisia terä­vänäköisyydestään, analyytti­sestä otteestaan, sisällöllisestä johdonmu­kaisuudes­taan ja oikeudenalojen rajoja koettelevasta vaatimustasostaan. On kunnia kirjoittaa artikkeli Leenan juhla­kirjaan. Myös rikosoikeu­den tutkijan olisi pyrittävä samaan laaja-alaisuuteen ja oikeus­kulttuurinsa oikein tulkitsemi­seen kuin Leena on omassa tuotannos­saan tehnyt.

 


[1] Ks. tuolloiset RL 36:1a, 36:2, 38:1 ja 38:11. Rikos­laissa oli lisäksi eräitä petossäännöksiä lähellä olevia rikos­sään­nöksiä kuten epärehelli­syysrikoksia koskenee­seen RL 38 lukuun sisälty­neet säännökset allekirjoi­tuksen tai si­tou­mus­kirjan kiel­tämises­tä ja maksetun velan uudelleen vaa­timisesta (RL 38:7.1) sekä katteet­toman shekin asettami­sesta ja shekin peruutta­misesta (RL 38:7.2).

[2] Rikoslakiprojekti ja hallitus esittivät myös palvelupetoksesta säännöstä erityises­ti hotelli-, ravinto­la- ja taksipetosten varalle. LaV poisti kuitenkin erityis­säännöksen laista.

[3] Ståhlberg, Kaarlo L.: Petoksesta. Erityisesti pitäen silmällä erehdyksen aikaan saamista ja vireillä pitämistä sekä tavaran tai rahan tappiota. Rikosoikeudellinen tutkimus. Vam­mala 1964.

[4] Ks. erit. Honkasalo, Brynolf: Suomen rikosoikeus. Eri­tyi­nen osa 1.2. Varalli­suusrikokset. Hämeenlinna 1964, s. 162 ss. ja Serlachius, Allan: Suomen rikosoi­keuden oppikirja. II osa. Helsinki 1914, s. 253 ss.. Ks. myös Lehtonen, Asko & Vi­katmaa, Juha: Varallisuusrikosuu­distus 1972. 4 p., Turku 1977.

[5] Ks. uusimpana Heinonen, Olavi: Prosessipetoksesta, LM 1976, s. 719 ss..

[6] Majanen, Martti: Automaattien väärinkäytöstä. LM 1973, s. 779 ss.. Rikosoi­keuden tutkijoista lähinnä Bruno A. Sal­miala näyttää keskittyneen oikeusta­pauskommenteissaan laajem­min petos­ri­koksiin 1950-luvulla. Uudemmista, yleisiin oppeihin keskitty­vistä myös petoksia koskevista artikkeleista ks. erit. Backman, Eero: Rikosoi­keu­den yleiset opit korkeim­massa oikeudessa vuosina 1980-1986. Ensimmäinen osa. LM 1988, s. 770 ss., Lahti, Raimo: Rikos­lain kokonaisuudistuksen ensimmäinen vaihe. Varalli­suus- ja talous­rikos­säännökset III. LM 1991, s. 1168 ss. ja Nuotio, Kimmo: Taloudellisen rikolli­suu­den arviointi rikosoikeuden yleis­ten oppien kannalta. LM 1995, s. 950 ss..

[7] Ks. erit. Jareborg, Nils: Förmögenhetsbrotten. Stock­holm 1975, s. 210 ss., Jareborg, Nils: Brotten. Andra häftet. Förmö­genhets­brot­ten. 2. uppl. Stock­holm 1986, s. 188 ss. ja Holmberg, Carl & Hult, Bengt & Leijon­hufvud, Madeleine & Wenn­berg, Suzan­ne: Kommen­tar till brottsbalken. Del I (1-12 kap.). Brot­ten mot person och för­mögen­hetsbrot­ten m.m.. 6. uppl., Stock­holm 1995, s. 394 ss.. Ks. myös Strahl, Ivar: Om rekvisiten skada och vinning vid förmögenhetsbrotten. Stockholm 1948.

[8] Näiden kysymysten osalta viittaan esitykseeni teoksessa Heino­nen, Olavi & Koskinen, Pekka & Lappi-Seppälä, Tapio & Majanen, Martti & Nuotio, Kimmo & Nuutila, Ari-Matti & Rautio, Ilkka: Rikoslain käsikirja. Helsinki 1998 (ilmestyy syksyl­lä), jakso IV. RL 36 l.

[9] Ks. Holmberg et. al. 1995 (av. 7), s. 397.

[10] Ks. Ståhlberg 1964 (av. 3), s. 68 s.. Näissä tilanteissa ei vaadita epävar­sinaisiin laiminlyön­tiri­koksiin kuuluvaa vastuu­asemaa, koska erehdyttäjän toiminta merkitsee pikem­minkin aktii­vista erehdyttä­mistä kuin passiivista toisen erehdyksen hyväksi­käyttä­mistä. Ks. aktiivisen tekemisen erottamises­ta laiminlyön­nistä Nuutila, Ari-Matti: Rikosoikeudellinen huolimatto­muus. Jyväskylä 1996, s. 249 ss.. Ks. myös Holmberg et. al. 1995 (av. 7), s. 398.

[11] Petosrikokseen kuuluva erehdyttäminen on mahdollista toteut­taa myös mainoksella, jos markkinoinnissa annetaan totuuden­vas­taisia tai har­haan­johtavia tietoja. Yleensä kysee­seen tulee kuitenkin lainkonkurrens­sisääntöjen mukaisesti kulutta­jansuoja­rikkomus (KSL (38/1978) 10:1), eikä petok­sesta ran­gaista erik­seen.

[12] Ks. KKO 1949 II 189 ja KKO 1936 I 34.

[13] KKO 1930 II 516, KKO 1930 II 528, KKO 1950 II 122, KKO 1950 II 27, KKO 1950 II 122 ja KKO 1942 II 93.

[14] Ks. KKO 1935 II 38, KKO 1938 II 478 ja KKO 1942 II 66.

[15] KKO 1938 II 140.

[16] Ks. KKO 1949 II 398. Siinä syytetty tuomittiin petoksesta, kun hän oli myydessään auton salannut, että auton moottori oli jäätymisestä aiheutuneen halkeaman vuoksi vähän aikaisem­min uuttamalla korjattu. Ks. myös KKO 1950 II 44.

[17] Uusin kilometrimäärän manipulointia koskenut ratkaisu on KKO 1995:84.

[18] Ks. Holmberg et. al. 1995 (av. 7), s. 426.

[19] Ks. KKO 1946 II 55, KKO 1950 II 74 ja KKO 1965 II 38. Ks. myös KKO 1945 II 140.

[20] Ks. Nuutila, Ari-Matti: Rikoslain yleinen osa. Jyväskylä 1997, s. 375.

[21] Tuore esimerkki laskukauppaan liittyneestä maksuhalutto­muuden salaamisesta on ratkaisu KKO 1997:208. Vastaajat olivat tilan­neet myyjältä laskua vastaan televisio‑ ja video­lait­teita, jotka he olivat heti myyneet aikomattakaan maksaa niitä. Vastaajat tuomittiin rangais­tukseen petok­sesta.

[22] HE 66/1988 vp, s. 132. Ks. epävarsinaisista laiminlyöntiri­koksista ja vastuuasemasta yleisesti Nuutila 1996 (av. 10), s. 236 ss. ja Nuutila 1997 (av. 20), s. 125 ss.. Vastuu­asemasta petosri­koksissa ks. Ståhlberg 1964 (av. 3), s. 83 ss..

[23] Vastuun rajausta voidaan perustella myös siten, että jos hyväk­sikäyt­täjällä ei ole erityistä oikeu­dellista velvollisuutta vasta­puo­len erheelli­sen mielikuvan poistamiseen, hänen vai­kene­misensa tuskin voitaisiin katsoa osoitta­van pyrki­mystä oikeudet­toman hyödyn hank­kimiseen tai toisen vahingoit­ta­miseen. Ks. HE 66/1988 vp, s. 132.

[24] Vanhemmasta kiinteistökauppaa koskevasta oikeuskäytännöstä voidaan esittää esimerkki­nä ratkaisu KKO 1967 II 28. Syytetty tuomittiin petoksesta, kun hän oli tilan myydessään salannut ostajalta sen tiedossaan olleen tilan arvoa alentavan seikan, että rakennettavaksi päätetty rautatie tuli kulke­maan niin läheltä tilan rajaa, että osa sen alueesta tuli jäämään rataval­lin alle. Ks. myös KKO 1930 II 566, KKO 1935 I 55 ja KKO 1950 II 202, joissa oli kyse metsän rauhoitussopimuksen ja kiinnitysten salaamisesta.

[25] Näissä tilanteissa myös velallista suojeleva pankinjohtaja voi syyllis­tyä petokseen, jos hän takaajan tiedustelles­sa, onko takauksen antamisesta pelättävissä vahinkoa, suojellakseen pankkia uhkaa­valta luottotap­piolta salaa tiedossaan olevia velallisen maksu­kykyä koskevia seikkoja. KKO 1935 II 313. Ks. tapauksesta myös Ämmälä, Tuula: Oikeustapauskommentti (KKO 1996:149). LM 1997, s. 307 ss.

[26] Lainanhakijat voivat erehdyttää luotonantajaa myös esimerkik­si yrityksen­sä liikevaihdosta (KKO 1977 II 61) tai ammatistaan (KKO 1934 II 194).

[27] Jälkeenpäin täydentyvästä tahallisuudesta ks. Nuutila 1997 (av. 20), s. 229. Ks. myös KKO 1995:23.

[28] Ståhlberg 1964 (av. 3), s. 56 ss.. Ks. myös Holmberg et. al. 1995 (av. 7), s. 400 s..

[29] Ks. erit. Holmberg et. al. 1995 (av. 7), s. 401 s..

[30] Samoin myyjä voi salata kiireensä saada kohde myydyksi maksu­valmius­kriisinsä helpotta­miseksi ja ostaja voi salata kiireensä saada kohde oste­tuksi esimerkiksi liiketiloikseen.

[31] Ståhlberg 1964 (av. 3), s. 93 s.. Vrt. kuit. saman teoksen s. 86, jossa Ståhlberg näyttää edusta­van päinvastaista kantaa.

[32] Honkasalo 1964 (av. 4), s. 172.

[33] Ks. KKO 1934 II 24 (ravintolan myynti salaamalla heikko liikevaihto, joka oli todettavissa käymällä liiketiloissa) ja KKO 1950 II 122 (hevoskauppa salaamalla eräs tauti, joka oli havaittavissa hevosesta).

[34] Tällaisissa tapauk­sissa on syytä erityisesti tutkia myös sitä, onko uhri todella erehtynyt vai yrittääkö hän ainoastaan jälkikäteen kattaa huonoista kaupoista saamansa tappiot. Mitä asiantunte­vampi ja ko­keneempi ostaja on, sitä enem­män vaaditaan näyttöä siitä, että hän on todella erehtynyt.

[35] Ståhlberg 1964 (av. 3), s. 92 ss..

[36] Honkasalo 1964 (av. 4), s. 173 ja Holmberg et. al. 1995 (av. 7), s. 408. Vrt. kuit. KKO 1937 II 299, jossa velallisen ereh­dyt­tämistä viivytte­lemään pakkotäytän­töön­panossa niin pitkään, että takaus­saa­tava vanheni, pidettiin rankaisemattomana tekona.

[37] Ståhlberg 1964 (av. 3), s. 157 ss. ja Honkasalo 1964 (av. 4), s. 175 s.. Ks. myös Holmberg et. al. 1995 (av. 7), s. 417 ss..

[38] Ks. Honkasalo 1964 (av. 4), s. 176. Ks. myös KKO 1948 II 453. Vrt. kuit. toisin KKO 1933 II 590.

[39] On tietysti totta, että viime kädessä taloudel­linen vahinko voidaan arvioida kohtuuden mukaan (OK 17:6), jos vahingon mää­rästä on vain vaikeuk­sin esitettävissä näyttöä. Tässä tapaukses­sa tällaisia näyttövaikeuksia ei ilmeisesti ollut. Petoksen uhrina oli suuri kodinelekt­ronii­kan maahantuoja, jonka toimituk­sille ei ollut edes väitetty aiheutuneen mitään haittaa rikok­sesta. Myös laitteisiin pannut käsittelykustan­nukset olisivat olleet arvioitavissa ilman suuria vaikeuksia.

[40] Jareborg 1986 (av. 7), s. 221.

[41] Honkasalo 1964 (av. 4), s. 175.

[42] Vrt. Holmberg et. al. 1995 (av. 7), s. 421. - Joissakin poikkeusta­pauksissa myös positiivinen sopi­musintressi voinee tulla turva­tuk­si. Olete­taan, että myyjä on myynyt tavaraa alle markkinahin­nan ja huomaa hinnoitteluvirheensä toimittaessaan tavaraa. Myyjä toimittaa ostajalle sellaista laatua, jota kaup­pahinta olisi vastannut. Tässä tilanteessa myyjä syyllisty­nee petok­seen, koska ostajalla on oikeus päästä siihen varallisuus­ase­maan, jossa hän olisi ollut, jos sopimus olisi täytetty.

[43] HE 66/1988 vp, s. 131.

[44] Holmberg et. al. 1995 (av. 7), s. 431 s.. Meillä samantyyp­piseen asiaan on otettu kantaa ratkaisussa KKO 1931 II 495 (Ään). Takaaja oli suorittanut pankille velalli­sen puolesta tämän velan. Pankki oli siirtänyt takaajalle velal­lisen pantiksi antaman haltijavelka­kirjan, joka ylitti arvoltaan takaussaata­van. Takaaja sai sit­temmin perittyä ulosottotoimin haltijavelka­kirjan avulla paitsi takaussaatavansa myös muita saataviaan velalliselta. Takaajan ei katsottu syyllistyneen petokseen.

[45] Nuutila 1996 (av. 10), s. 105 ss..

[46] Rikosoikeustutkimuksen kohdeadekvaattisuudesta ks. Nuuti­la, Ari-Matti: Viisi teesiä rikosoikeuden yleisten oppien muu­toksis­ta. LM 1997, s. 64 ss., erit. s. 64 s..

[47] Ks. Nuutila 1996 (av. 10), s. 458 ss. ja Frände, Dan: Allmän straf­frätt. En introduk­tion. Helsing­fors 1994, s. 114 ss..

[48] Ks. tark. Nuutila 1996 (av. 10), s. 165 ss..

Comments